Yksi juonne viime aikoina velloneessa asevelvollisuuskeskustelussa on ollut kansalaispalvelus: miesten yhä valikoivamman asevelvollisuuden sijasta nuoret velvoitettaisiin sukupuolesta riippumatta suorittamaan kansalaispalvelus. Sen voisi suorittaa armeijassa varusmiespalveluksena, mutta huomattavasti nykyistä useampi suorittaisi sen armeijan ulkopuolella. Useiden kansalaispalvelusaloitteiden mukaan suuri osa armeijan ulkopuolella palvelevista suorittaisi sen esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon tai ympäristökatastrofien torjunnan alalla. Joissakin aloitteissa eri palvelusmuodot olisivat samanarvoiset, jossain taas armeijan käyminen näyttäisi olevan edelleen ensisijainen vaihtoehto.
Kansalaispalvelusta tukevia puheenvuoroja ovat esittäneet lähimenneisyydessä vaikkapa Sosialidemokraattinen puolue, Perussuomalaiset nuoret ja eläköityneet kenraalit. Onpa olemassa erityisesti kansalaispalveluksen ajamiseen omistautunut yhdistyskin. Ideaan sisältyy kuitenkin lukuisia ongelmia, joista eräitä on esitelty tarkemmin alla.
Miksi kansalaispalveluksesta puhutaan?
Perimmäinen syy kansalaispalveluksesta viime aikoina käydylle keskustelulle on asevelvollisuuden kriisiytyminen: miespuolisen ikäluokan enemmistön sotilaalliseen kouluttamiseen perustuva asevelvollisuus tuottaa järjettömän paljon sotilaita mihinkään tästä maailmasta peräisin olevaan sotilaalliseenkaan uhkakuvaan suhteutettuna. Puolustusvoimauudistuksen jälkeen armeijan sodanaikaiseen reserviin kuuluu 230 000 sotilasta, mikä on edelleen kaikkien mielestä erittäin suuri määrä. Parhaassa sodankäynti-iässä (20-35 v.) olevia miehiä on kuitenkin lähes puoli miljoonaa.
Asevelvollisuutta on arvosteltu viime aikoina paljon myös sen sukupuolisen syrjivyyden johdosta, velvollisuus koskee vain sukupuolen perusteella määräytynyttä puolikasta väestöstä. Nykymuotoisen asevelvollisuuden laajentaminen koskemaan myös naisia olisi mieletön ajatus, koska miehiäkin koskevana se tuottaa aivan liikaa sotilaita. Tällöin kansalaispalvelus on helposti mieleen tuleva ratkaisu: säilytetään asevelvollisuus ja poistetaan ongelma tasa-arvon kanssa muuttamalla järjestelmää niin, että se koskee kaikkia ja suuri osa palvelusvelvollisista suorittaa palveluksen armeijan ulkopuolella.
Tätä taustaa vasten ei olekaan yllättävää, että kansalaispalveluksen luomiseen viittaavia puheenvuoroja on tullut myös armeijan suunnalta. Armeijan silloinen komentaja Juhani Kaskeala esitti jo vuonna 2007 "uutta vaihtoehtoa varusmiespalvelukselle". Kaskeala ja kolme muuta eläköitynyttä entistä armeijan komentajaa puhuivat "siviilipalveluksen muuttamisesta yhteiskuntaa paremmin palvelevaksi kansalaispalvelukseksi" myös jo yllä viitatussa viime vuoden syksyllä antamassaan haastattelussa.
Tällaisissa pohdinnoissa yritetään kuitenkin edetä niin sanotusti perse edellä puuhun. Kansalaispalvelusideoiden taustalla ei ole pohdinta - vielä vähemmän analyysi tai tutkimus - siitä, olisiko tällainen velvollisuus todellisuudessa yhteiskunnan kannalta tarpeellinen ja kustannuksiinsa nähden hyödyllinen. Niiden tarkoitus on ensisijaisesti asevelvollisuuden pelastaminen.
Asevelvollisuus on instituutiona kriisiytymässä ja sen osalta todellakin on syytä kiivetä puuhun. Se kannattaa kuitenkin tehdä oikein päin: kun järjestelmä aiheuttaa tarkoituksensa ("sopivan" sotilasmäärän tuottamisen) kannalta suuria ongelmia, paras ratkaisu on luopua siitä. Samalla tietysti poistuisi tärkein yhteiskuntaa militarisoiva instituutio, mikä näyttääkin olevan monille asevelvollisuudesta luopumisen suurin ongelma.
Tarvitaanko kansalaispalvelusta?
Mikäli kansalaispalvelus toteuttettaisiin, sen puitteissa tulisi löytää mielekästä ja hyödyllistä tekemistä joka vuosi viisinumeroiselle määrälle ihmisiä, jotka suorittaisivat uutta "kansalaisvelvollisuuttaan" useimmissa tapauksissa ilman kunnollista koulutusta tehtäviinsä tai kokemusta niiden tekemisestä. Kansalaispalvelusta pohdittaessa onkin kiinnitetty yllättävän vähän huomiota siihen, kuinka paljon tällaisen järjestelmän toteuttaminen lopulta maksaisi, miten se käytännössä organisoitaisiin, kuinka paljon kansalaispalvelijoiden työstä lopulta olisi hyötyä ja mitä yhteiskunnallisia vaikutuksia sillä todellisuudessa olisi.
Kansalaispalveluksesta puhuttaessa yhdeksi keskeiseksi alaksi on mainittu yhteiskunnan sosiaali- ja terveydenhoitosektori. Mikäli tälle taloudellisten resurssien puutteessa kärvistelevälle yhteiskunnan alalle tulisi tuhatmäärin ammattitaidotonta tai puutteellisen ammattitaidon omaavaa halpatyövoimaa, on valitettavan todennäköistä, että kansalaispalvelijoita käytettäisiin tosiasiassa palkatun työvoiman sijasta. Tämä taas johtaisi palvelujen tason laskuun ja vaikuttaisi alalle kouluttautuneiden työllisyyteen ja palkkatasoon.
Eräs idea on taas ollut kansalaispalveluksen käyttäminen yhteiskunnan kriisivarautumisen tukena. Nykyisen siviilipalveluksen osalta asiaa on selvitetty lähimenneisyydessä kahteen otteeseen: nykyistä siviilipalveluslakia säädettäessä (2005-07) sekä siviilipalveluksen kehittämistarpeita selvittäneen Siviilipalvelus 2020 -työryhmän loppuraportissa. Molemmilla kerroilla tulos oli sama: tarvetta ei löytynyt. Jos sivareille ei ole kyetty yrityksistä huolimatta löytämään mielekkäitä ja yhteiskunnan kannalta tarpeellisia tehtäviä kriisivarautumisen alalta, miten se voisi onnistua huomattavasti suuremman kansalaispalvelijoiden joukon kohdalla?
Mutta eikö ihmisille kuulu myös velvollisuuksia, ei pelkästään oikeuksia?
Kaikkien ihmisyhteisöjen jäsenyyteen sisältyy tietysti sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Kansalaispalveluksen kaltaista velvollisuutta ei silti ehkä kannata lähestyä ensisijaisesti yksilön ja yhteisön välisen suhteen metafyysisen pohdinnan suunnasta vaan siitä, olisiko tällainen velvollisuus yhteiskunnan kannalta tarkoituksenmukainen ja yksilön kannalta kohtuullinen. Näin ei kansalaispalvelusta kaavailtaessa ole tähän mennessä tehty, vielä vähemmän osoitettu sen tarkoituksenmukaisuutta.
Kansalaispalvelusta on haluttu perustella myös yhteiskunnallisen solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden lisäämisellä. Tämänkin osalta kuitenkin kannattanee miettiä, kuinka paljon pakollinen työvelvollisuus todellisuudessa tällaisia kannatettavia päämääriä edistäisi. Ehkä voisi kysyä myös, ovatko tällaiset arvot tällä hetkellä suositumpia pakollisen palvelusjärjestelmän kohteeksi joutuvan kuin siitä vapautetun väestönpuolikkaan joukossa ja jos eivät ole, miksi pakollinen kansalaispalveluskaan niitä edistäisi?
Onko kansalaispalvelusta muualla?
Yksikään asevelvollisuudesta viime vuosikymmeninä luopuneista Euroopan maista ei ole luonut sen tilalle mitään pakollista palvelusjärjestelmää. Norja on tosin laajentanut asevelvollisuuden koskemaan myös naisia, mutta siellä palveluksen suorittaminen on tosiasiassa vapaaehtoista, pakko koskee vain kutsuntoihin osallistumista. Suomen kansalaispalvelus olisi siis muihin Suomea kaltaisiin yhteiskuntiin verrattuna ainutlaatuinen ilmiö ja ehkäpä asiaa kannattaa miettiä myös siltä kannalta, miksi kansalaispalvelusta tarvittaisiin Suomessa kun missään muualla sellaista ei ole katsottu tarpeelliseksi.
Ainutlaatuisuus toki rajoittuisi vain Suomea muistuttaviin yhteiskuntiin. Sinänsähän valtion organisoimien pakkotyöjärjestelmien historia on pitkä ja ulottuu faaraoiden Egyptin pyramidinrakennuksesta Hitlerin Saksan ja Pol Potin Kambodzhan kautta tämän päivän Pohjois-Koreaan ja Eritreaan. Ainakaan oma katseeni ei kuitenkaan suuntaudu näihin, kun mietitään mistä suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen mahdollisesti kannattaa ottaa mallia.
Olisiko kansalaispalvelus laillista?
Suomea sitoo ainakin kolme kansainvälistä ihmisoikeussopimusta, jotka ovat asian kannalta merkittäviä: Euroopan ihmisoikeussopimus (4. artikla), kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (8. artikla) sekä Kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimus pakkotyöstä (linkitetyssä dokumentissa s. 46). Kaikissa näistä kielletään rangaistuksen uhalla teettevä pakkotyö normaalioloissa. Kaikki sulkevat asevelvollisuutena suoritetun sotilaspalveluksen ja (ILO:n sopimusta lukuunottamatta) siitä kieltäytyville määrätyn vaihtoehtoisen palveluksen pakkotyön määritelmän ulkopuolelle, mutta esim. YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa poikkeama määritellään seuraavasti: "Ketään ei saa vaatia suorittamaan pakkotyötä tai muuta pakollista työntekoa (...) Tämän kohdan mukaisella pakkotyöllä ei tarkoiteta: (...) mitään asepalvelun luonteista palvelusta ja maissa, joissa tunnustetaan kieltäytyminen asepalveluksesta omantunnonsyistä, palvelua, joka lain mukaan vaaditaan omantunnonsyistä kieltäytyjältä."
Kansalaispalveluksen siviililuontoisessa suorittamisessa ei olisi kysymys "asepalveluksen luontoisesta palveluksesta" eikä omantunnon syistä kieltäyville tarjottavasta korvikepalveluksesta, koska siviililuontoisen palveluksen suorittaminen ei perustuisi vakaumukseen vaan valintaan - ja ainakin jossakin malleissa siviililuontoiseen palvelukseen voitaisiin ilmeisesti myös määrätä. Ihmisoikeussopimuksen muotoilu ei käsittääkseni ole sattumaa, vaan tarkoitus on ollut nimenomaan estää valtioita luomasta sellaisia pakollisia palvelujärjestelmiä, joilla pyöritetään huomattavia osia siviiliyhteiskunnan toiminnasta ilmaistyövoiman varassa.
Saksassa käytiin viime vuosikymmennellä varsin laajaa keskusteltua asevelvollisuuden tulevaisuudesta, minkä seurauksena järjestelmä lakkautettiin vuonna 2010. Yhtenä vaihtoehtona keskusteluissa esitettiin kansalaispalveluksen toteuttamista. Siitä kuitenkin luovuttiin - eräänä perusteena se, että se rikkoisi yllämainittuja sopimuksia.
Entä vapaaehtoinen kansalaispalvelus?
Yllä oleva pohdinta on tehty siitä lähtökohdasta, että kansalaispalvelus olisi pakollinen. Entäs jos se olisi vapaaehtoinen? Mikäli nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä korvattaisiin sellaisella, kyseessä olisi varmastikin edistysaskel. Silti instituution tarkoituksenmukaisuutta kannattanee pohtia vapaaehtoisenkin kansalaispalveluksen osalta. Jo pitkään on ollut olemassa erilaisia työharjoittelu-, työkokeilu- yms. järjestelmiä, joiden puitteissa nuorilla on ollut mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä ja ottaa askeleita kohti työelämää. Ehkä kannattaisi ensin miettiä, olisiko se mitä vapaaehtoisella kansalaispalveluksen halutaan saavuttaa, mahdollisesti toteutettavissa myös olemassa olevia järjestelmiä kehittämällä uuden luomisen sijaan.
Kaj Raninen