Maciej Bartkowski ja Mohja Kahf, 23.9.2013
Syyriassa väkivallan ja väkivallattoman vastarinnan yhdistäminen vaaransi kansanvallan, erityisesti sen jälkeen kun väkivallasta tuli vastarinnan ensisijainen muoto vuoden 2012 alkuvaiheista eteenpäin.
Kyseessä on historiallinen tragedia. Suuri joukko ihmisiä - ryhmäkunnista, etnisyydestä, uskonnosta tai sukupuolesta riippumatta - liittyi väkivallattomaan vastarintaan vaatien vapautta kaikille ja saavutti niin paljon niin pienillä voimavartoilla niin lyhyessä ajassa. Ja vain nähdäkseen, että heidän saavutuksensa jäävät suurelta osin tunnustamatta ja että heidän taistelunsa muuttui väkivaltaiseksi sorron taisteluksi - ikään kuin se voisi olla väkivallatonta vastarintaa täydentävä elementti, tehokas tapa suojella ihmisiä tai toimivaksi todettu väline julman hallituksen kaatamisessa. Näin tapahtui Syyriassa.
Hiljattain ilmestynyt kirja Recovering Nonviolent History osoittaa, että monet väkivallattomat kamppailut kansallisen vapautuksen puolesta ovat muuttuneet väkivaltaiseksi vastarinnaksi. Yksi tärkeimmistä syistä siviilivastarinnan hylkäämiselle on ollut se, ettei ole ymmärretty mitä sillä voidaan saavuttaa, ja mitä hyötyä siitä on kansan vapautumiselle. Siviilivastarintaa käynnissä olevan konfliktin aikana mitätöivän tulkinnan luovat usein aseelliset kapinalliset omalla ideologisella puhetavallaan, joka pyrkii vähättelemään väkivallattoman vastarinnan tehokkuutta ja aliarvioimaan väkivallasta aiheutuvia haittoja. Seuraava on kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui Syyriassa.
Osa I: väkivallaton ja väkivaltainen konflikti
Siviilivastarinta
Väkivallattoman vastarinnan vaikutus Syyriassa - ennen kuin se jäi suurimmaksi osaksi aseellisen kansannousun varjoon vuoden 2012 alkuvaiheissa - oli valtaisa. Se sai liikkeelle satoja tuhansia - ellei miljoonia - siihen saakka apaattisia kansalaisia, tuotti satoja uusia “johtajia” ihmisistä, jotka olivat aikaisemmin tunnettuja korkeintaan paikallisesti, ylitti lukuisia Syyrian väestöä erottavia jakolinjoja sekä maaseudulla että kaupungeissa enemmän kuin mikään sisäinen kamppailu siirtomaavallan päättymisen jälkeen, sekä horjutti ja heikensi Baath-puolueen yksinvaltaa.
Laajapohjainen, organisoitunut ja silti ei-hierarkinen väkivallaton vastarinta onnistui heikentämään hallituksen valtaa paljon enemmän kuin aseellinen vastarinta (erityisesti Hamassa 1982), harvat urheat älymystön edustajat (kuten Damaskoksen julistuksen allekirjoittajat 2005) tai yhden etnisen ryhmän eristynyt aseellinen kapina (kurdit 2004) oli saavuttanut. Kaikki tämä saavutettiin samaan aikaan kun joukkomurhat ja pidätykset harvensivat vastarintaan osallistuvien rivejä ja tilanteessa, jossa heidän täytyi selviytyä kehittymässä olevasta humanitaarisesta kriisistä.
Mielenosoittajat tulivat kaduille suurin joukoin 18.3.2011 Daraassa, Banyasissa, Homsissa ja Damaskoksessa. Banyasin mielenosoittajat tavoittivat kaupungin suuren alaviittiväestön laulaen mielenosoituksissa: “Olemme rauhanomaisia, rauhanomaisia - emme sunneja emmekä alaviitteja, haluamme kansallista yksimielisyyttä.” Damaskoksessa mielenosoittajat korostivat moniryhmäistä yksimielisyyyttä kantaen kylttiä, jossa oli sekä risti että kuunsirppi ja sanat: “Ei sorrolle, kyllä vapaudelle.” Muutamaa päivää aikaisemmin 15.3. Damaskoksessa pidetyssä mielenosoituksessa taas kuultiin rannikon alaviittimurretta puhuva ääni, joka sanoi: “Me olemme alaviitteja, sunneja, olemme Syyrian kaikista ryhmistä, ja haluamme kaataa tämän hallituksen.”
Mielenosoittajat kantavat alaviittien kaksikärkistä miekkaa, ristiä, kuunsirppiä sekä Syyrian väreillä maalattua tähteä mielenosoituksessa Talin kaupungissa huhtikuussa 2011. Tal on pääosin sunnien asuttama kaupunki Damoskoksen alueella.
Aseettomien mielenosoittajien tappaminen kääntyi hallitusta vastaan. Darassa 23.3.2011 kuvatussa videossa mies huutaa asejoukoille epätoivoisella äänellä:
Jotkut teistä ovat kunniallisia - älkää ampuko! Teillä on veljiä ja siskoja, teillä on veljiä - tyttäriä - äitinne ja isänne asuvat kotikaupungissanne - he ovat samanlaisia kuin me, älkää ampuko! …Tämä maa on tarpeeksi suuri meille kaikille! Teillä ei ole enää oikeutta ottaa kaikkea itsellenne!
Tämänkaltaiset näkymät väkivallattoman vastarinnan kuukausilta osoittivat vääräksi hallituksen kertomuksen, jonka mukaan vastarintaa johtivat “aseistautuneet jengit”.
Mielenosoitukset levisivät Salamiyaan, Syyrian ismaililaisen shiaväestön keskukseen. Misyafin kaupunki, jossa on sunnien lisäksi suuri kristitty- ja alaviittiväestö, oli myös varhainen laajapohjaisten vastalauseiden näyttämö. Puistattavat näkymät siitä, kuinka hallituksen joukot tukahduttivat rauhanomaisia mielenosoituksia Darassa saivat Muntaha Atrashin, siirtomaavallan vastaisten taistelun aikaisen kansallissankarin tyttären, nuhtelemaan presidenttiä nimeltä mainiten Orient Televisionin lähetyksessä (sen omistaa Persianlahden aluella asuva sekulaari, ei-islamistinen syyrialainen). Värisevällä vanhuksen äänellään hän julisti ehdottomasti, että hallituksen versio tapahtumista oli väärä ja osoitti perättömäksi hallituksen syytökset ryhmäkuntaisuudesta. Alaviittiaktivistien perustama siviilivastarintaryhmä Syke (Nabd) muodostui kesällä Homsissa; väkivallaton kurdiryhmä Ava syntyi kesäkuussa; Salamiyassa järjestettyjen väkivallattomien mielenosoitusten etujoukko olivat naiset, jotka muodostivat ryhmän Kadut ovat meidän (al-Share Lana).
Ryhmäkuntaisuuden ylittäminen loisti Syyrian historian suurimmassa mielenosoituksessa, kun arviolta 400 000 ihmistä kokoontui Kellotornin aukiolle Hamassa heinäkuussa 2011. Tapahtuma oli täynnä ystävyyttä yli uskontorajojen, naisten osallistumista ja väkivallatonta toimintaa. Tällainen laajapohjainen vetovoima olisi tuskin voinut toteutua, jos kansannousu ei olisi ollut aseeton.
Hallituksen väittäessä taistelevansa “aseistautuneita jengejä” vastaan, marssivat mielenosoittajat taputtivat ja kohottivat käsiään näyttääkseen, ettei heillä ole aseita. Darayassa Yahya Shurbaji teki suosituksi väkivallattomaan toimintaan oleellisesti kuuluvan “veljeilyn”: mielenosoittajat jakoivat sotilaille vettä ja kukkia luodakseen inhimillisen kontaktin hallituksen sotilaisiin ja pehmentääkseen heidän vihamielisyyttään, ehkä jopa motivoidakseen heitä loikkaamaan.
Huhtikuuhun mennessä monien kaupunkien mielenosoittajat olivat alkaneet itseorganisoitua muodostaen paikallisten komiteoiden ei-hierarkisen rakenteen, joka levisi kaikkialle Syyriaan koordinoimaan väkivallatonta vastarintaa. Kun hallituksen pidätykset harvensivat aktivistien joukkoja ja säälimätön väkivalta vaati heitä uhrikseen, vastarintaryhmät hajosivat ja syntyivät uudelleen uusilla nimillä. Vastaavaa mukautumiskykyä osoittaen mielenosoittajat kehittivät väistä ja harhauta -taktiikan katumielenosoituksiin. Aleppon yliopiston kurdiopiskelija Wael Kurdi kehitti “lentävän mielenosoituksen”: mielenosoittajat kokoontuivat ennakkoon sovitulla kadulla ilmoitettuaan ensin väärän paikan hallituksen tarkkailemilla puhelinlinjoilla, marssivat ja videoivat marssiaan yhdentoista minuutin ajan, hajaantuivat ja kätkivät tai tuhosivat banderollinsa ennen turvallisuusjoukkojen saapumista ja menivät turvallisiin taloihin lataamaan videonsa nettiin.
Väistä ja harhauta -taktiikka antoi mielenosoittajille mahdollisuuden jatkaa toimintaansa. Samaa tarkoitusta palveli mielenosoitusten järjestäminen kapeilla kujilla Egyptin mallin mukaisten suurten aukioiden sijaan sekä vastalausekylttien pitäminen nurinpäin päiden yläpuolella, jotta kasvoja ei voinut tunnistaa videoilta. Katumielenosoitukset, joita väkivallattoman vaiheen aikana järjestettiin parhaimmillaan saman viikon aikana 920:ssä eri paikassa ja joiden määrä laski alle 300:an syksyn 2011 aikana, jolloin väkivaltainen vastarinta alkoi kasvaa, näyttelivät tärkeää roolia ei vain liikkeen viestin julkituomisessa, vaan myös antamalla ihmisille henkilökohtaisen voimaantumisen tunteen, jota he eivät olleet päässeet kokemaan poliisivaltiossa eläessään. Eräs nuori aktivisti, “Rose,” kiteytti mikseivät mielenosoittajat lopettaneet, vaikka tiesivät sen voivan johtaa kuolemaan: “Teemme muutakin aktivismia, muttemme lopeta mielenosoittamista: haluamme maistaa vapautta, vaikka vain kymmenen minuuttia!”
Hallituksen joukoista loikanneiden sotilaiden kertomuksissa mainitaan tappavan voiman käyttö aseettomia ja syyttömiä kohtaan avaintekijänä, joka mursi heidän lojaalisuutensa hallitukselle. Aseettomien mielenosoittajien joukkomurhaaminen sekä Hamza Khatibin (joka oli raporttien mukaan 13-vuotias) kuolema pidätyksen aikana mitä ilmeisimmin kidutettuna mainittiin erityisesti perusteena ensimmäisen loikanneen alaviittiupseerin, ilmavoimien turvallisuuspalvelun Daran osastossa työskennelleen Afaq Ahmadin kertomuksessa. Ahmad loikkasi muutamia päivä ennen kuin Hamzan pahoinpidelty ruumis palautettiin hänen vanhemmilleen 24.5.2011.
Hallitus vastasi loikkausongelmaan mm. tuomalla näyttämölle sala-ampujat ja panssarivaunut vähentääkseen kontakteja mielenosoittajien ja sotilaiden välillä. Tämä ei kuitenkaan lopettanut loikkauksia. Suurin osa loikkareista oli tässä vaiheessa asevelvollisia, vaikkakin myös joukko upseereja vaihtoi puolta. Jotkut armeijan loikkarileirillä Turkissa asuneista perustivat myöhemmin Vapaan Syyrian armeijan (FSA). Raportit loikkausta yrittäneiden teloituksista lisääntyivät nopeasti. Vastatoimenpiteenä Assad alkoi käyttää vain kolmea armeijansa kahdestatoista divisioonasta. Noiden kolmen miehistö koostui alaviiteista, ja tarkoitus oli pakottaa tämää ryhmä uudelleen hallituksen taakse. Väkivallan yllyttyä vuoden 2011 lopulla joukko korkea-arvoisia armeijan sotilaita loikkasi - vaikkakin joidenkin kohdalla loikkauksen valmistelut oli aloitettu jo väkivallattoman vaiheen aikana - mutta tässä vaiheessa yhä suurempi osa loikkareista oli sunneja. Tällä näyttämöllä tapahtui Syyrian yhteiskunnan väkivaltainen polarisoituminen.
Yhä useammat tarkkailijat pitivät hallituksen väkivaltaista vastausta väkivallattomiin mielenosoituksiin osoituksena väkivallattoman vastarinnan epäonnistumisesta Syyriassa olettaen, että väkivallaton toiminta voisi onnistua vain jos hallitus käyttäytyy humaanisti. Silti todistusaineisto kertoo, että väkivallaton vastarinta itse asiassa oli tehokas ase Assadin hallintoa vastaan: se pakotti sen puolustuskannalle, reagoimaan tapahtumiin ja tekemään tekoja, jotka usein kääntyivät itseään vastaan ja johtivat vastarinnan lisääntymiseen ja solidaarisuuteen erilaisten ryhmien välillä.
Aseellinen kapina
Virallisten hallituksen joukkojen lisäksi hallitus salli aseistautuneiden lojalistimilitioiden kidnapata, ryöstellä, raiskata kotietsintöjen aikana ja kuljettaa naisia raiskausleireille. Epävirallisten militioiden riehunta toi lisää pontta uskomukselle, että aseellinen puolustautuminen oli välttämätöntä ja voisi suojella ihmisiä näitä rikoksia vastaan. Raporttien mukaan hallitus itse toi tietyille alueille aseita muuttaakseen mielenosoittajat “aseistautuneiksi jengeiksi", joita vastaan se oli alun alkaenkin väittänyt taistelevansa. Tässä vaiheessa monet asejoukot koostuivat paikallisista asukkaista, minkä seurauksena ne olivat vastuullisia.
Rauhanomaiset mielenosoitukset jatkuivat, mutta niiden osallistujamäärät laskivat: monet aikaisemmat mielenosoituspaikat muuttuivat turvattomiksi. Joissain tapauksissa mielenosoitukset olivat osallistujien mukaan mahdollisia vain, koska aseistautuneet kapinalliset auttoivat rakentamalla barrikadeja, jotka estivät hallituksen joukoilta pääsyn alueelle. Tämä “suojelus” oli lyhytaikaista, sillä asejoukkojen läsnäolo johti voimakkaampiin ja koko ajan umpimähkäisempiin hallituksen sotatoimiin - myöhemmin mukaanlukien ilmaiskut - näitä alueita vastaan. Tämä taas johti vaatimuksiin kapinallisten paremmasta aseistautumisesta, ei vaatimuksiin paluusta väkivallattomaan vastarintaan.
Joko omin neuvoin tai hallitustensa tuella saapuneiden ulkomaalaisten taistelijoiden virta Syyrian käynnistyi vuoden 2011 lopulla. Tämä vaaransi edelleen siviilivastarintaa ja edesauttoi konfliktin muuttumista sisällissodaksi. Hämmästyttävää kyllä, juuri tämän molemminpuolisen lisääntyvän väkivallan kauden aikana väkivallattomaan vastarintaan yhä sitoutuneet kehittivät uusia vastarinnan ja organisoitumisen muotoja. Syntyi kolmisenkymmentä vallankumouksellista sanomalehteä, joista monia jaettiin kaduilla (joitain esimerkkejä niistä täällä). Syyskuussa 2011 syntyi Syyrian vapauspäivät -koalitio, johon kuului kymmeniä väkivallattomia vastarintaryhmiä. Tähän koalitioon kuuluneiden ryhmien jäsenet kehittivät uusia, suurta luovuutta osoittavia väkivallattoman vastarinnan menetelmiä.
Esimerkiksi useat nuoret alaluokkaiset Damaskoksen yliopiston naisopiskelijat heittivät opiskelija-asuntolan korkeimmasta tornista tuhansia vapaudesta ja ihmisoikeuksista kertovia paperilappuja, minkä seurauksena hallituksen turvallisuusagentit joutuivat käyttämään useita päiviä vallankumouksellisen roskan keräämiseen kampuksen alueelta ja kolme viikkoa operaation toteuttaneiden aktivistien jäljittämiseen. Tämä johti 3.11.2011 tapahtuman ideoineen, tuolloin 18-vuotiaan Yaman Qadrin 23 päivää kestäneeseen pidätykseen ja kidutukseen. Pidätys aiheutti kuitenkin seurannaisvaikutuksia, kun hänen opiskelijatoverinsa osoittivat mieltään hänen vapauttamisensa puolesta. Heidän pidättämisensä johti puolestaan uusiin mielenosoituksiin sekä Damaskoksessa että heidän kotikaupungeissaan eri puolilla maata. Alunperin alaviittiaktivistien keväällä 2011 perustama väkivallaton Nabd-ryhmä onnistui myös lisäämään voimakkaasti kulissientakaista toimintaansa väkivallattoman konfliktinratkaisun edistämiseksi alaviitti- ja sunnikylissä ja kaupunkien asuinalueilla.
Toukokuussa 2012 syntynyt, Homsissa ja Damoskoksessa aktiivinen Syyrian vallankumouksellinen nuoriso -ryhmä harjoitti sekä väkivallatonta suoraa toimintaa että sosiaalis-taloudellista organisoimista osoittaen vääriksi väitteet, että “vallankumous täysin militarisoitunut eikä rauhanomaisille protesteille ole tilaa.” Samaten huhtikuusta heinäkuuhun 2012 jatkunut Lopettakaa tappaminen -kampanja, joka järjesti vähintään 26 monia vähemmistön edustajia mukaansa saanutta mielenosoitusta eri paikoissa, oli yritys keskittää voimavaroja uudelleen väkivallattomaan toimintaan sen jälkeen, kun sotilallisesta toiminnasta oli tullut vastarinnan dominoiva elementti.
Samaan aikaan ruohonjuuritasolla toimivat kansalaisyhteiskunnan rakenteet pyrkivät luomaan yhtenäistä itsehallintoa. Tätä ei saavutettu maanlaajuisesti, mutta se kyettiin toteuttamaan yhteisöjen tasolla: Damoskoksessa, Homsissa ja monissa muissa kaupungeissa syntyneet Alueelliset johtoneuvostot onnistuivat integroimaan monia vastarintatyön elementtejä: maanalaisen sairaalajärjestelmän, vaihtoehtoisen talouden, koulut, tiedotusvälineet ja liikenteen. Käytännössä ne kykenivät luomaan vaihtoehtoisen paikallishallinnon. Paikallisilla Vapaan Syyrian armeijan yksiköillä oli yhteyshenkilö jokaisessa neuvostossa, minkä tarkoitus oli saada aseistautuneet kapinalliset siviilihallinnon alaisuuteen. Näin ollen neuvostot integroivat myös siviilivastarinnan ja aseistautuneet ryhmät.
Lopulta väkivaltaisen ja väkivallattoman vastarinnan yhdistäminen vaaransi kansan voiman, erítyisesti sen jälkeen kun väkivallasta tuli vastarinnan tärkein liikkeellepaneva voima vuoden 2012 alkuvaiheista eteenpäin. Assad tehosti sotilaallista toimintaansa ja kykeni näin osoittamaan tukijoilleen ja puolueettomille syyrialaisille, että oli heidän ainoa suojelijansa väkivaltaisia ekstremistejä vastaan. Aseellinen taistelu auttoi Assadia myös levittämään skeptisyyttä vallankumousta kohtaan kristittyjen, alaviittien ja muiden yhteisöjen keskuuteen - mitä hän ei olisi onnistunut tekemään vastarinnan ensimmäisten kuukausien aikana. Väestö joutui kohtaamaan lannistavat olosuhteen monissa kaupungeissa. Väkivallattomat aktivistit jatkoivat siviiliyhteiskunnan organisoimista, mutta nyt muotona oli usein kokopäiväinen avustustyö, kenttäsairaaloiden pyörittäminen sekä perushyödykkeiden jakamisen pakenemaan joutuneille ihmisille ja perusopetuksen tarjoaminen pakenemaan joutuneille lapsille.
Kun aseellinen vastarinta sivuutti siviilivastarinnan täysin vuoden 2012 aikana, se sai ylikorostuneen roolin ulkomaailman käsityksessä Syyrian konfliktista. Kun vallankumous alkoi hyväksyä väkivallan käytön, ainoa tapa jolla se saattaisi kukistaa Assadin oli hankkia lisää aseita. Koska vastustajaansa heikomman aseellisen vastarinnan kohtalo on vääjäämättä sidottu ulkopuolelta saatavaan aseapuun, sotilaalliseen koulutukseen tai ilmaiskuihin, ovi avattiin kaikille negatiivisille seurauksille, joita ulkoinen sotilaallinen sekaantuminen aiheuttaa. Sen sijaan väkivallaton vastarinta ei historian perusteella tarvitse tuekseen sotilaallista interventioita. Se voi toivottaa tervetulleeksi avun ulkopuolisilta kansalaisyhteiskunnan ryhmiltä, mutta kaikkein eniten se tarvitsee omien mobilisoituneiden kansalaistensa voimaa. Väkivallaton taistelu aiheuttaa vähemmän haittoja yhteiskunnalle ja tarjoaa paremman mahdollisuuden kontrolloida omaa toimintaansa sekä vastarinnan lopullisia saavutuksia suhtessa ulkopuolisiin toimijoihin.
Vastarinta Syyriassa: kertomus kahdesta taistelusta, osa 2
Maciej Bartkowski ja Mohja Kahf 24.9.2013
Väkivaltainen konflikti repii aina todennäköisyyslaskelmat. Lukuunottamatta sitä todennäköisyyttä, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen lykkääntyy.
Kuten Dr. Erica Chenoweth ja Dr. Maria Stephan osoittavat uraauurtavassa kvantitatiivisessa tutkimuksessaan (kirjassa Why Civil Resistance Works, Columbia University Press, 2011), aseellisen vastarinnan korvaaminen siviilivastarinnalla lisää onnistumisen mahdollisuuksia yli kaksinkertaiseksi, jopa kaikkein julmimpia hallituksia vastaan. Epäilemättä myös väkivallaton vastarinta voi epäonnistua. Mutta sama tutkimus osoitti, että väkivaltainen vastarinta epäonnistui yli 60%:ssa tapauksista 106-vuotisen tarkastelujakson aikana, 2,5 kertaa useammin kuin siviilivastarinta.
Lisäksi tutkimus osoitti, että väkivaltainen vastarinta raakaa hallitusta vastaan vaati keskimäärin yhdeksän vuotta, kun taas väkivallattoman vastarinnan menestys tai epäonnistuminen toteutui kolmessa vuodessa.
Osa II: Vallankumousta lopettamassa
Väkivallaton vastarinta dominoi Syyrian konfliktia vähemmän kuin vuoden - alle kolmasosan siitä ajasta, jonka se keskimäärin tarvitsee tuottaakseen tuloksia. Ottaen huomioon tällä hetkellä Syyriassa riehuvan väkivaltaisen konfliktin tuhovoiman, jokainen väkivaltaisen taistelun vuosi merkitsee kymmeniä tuhansia menetettyjä ihmishenkiä ja kansakunnan infrastruktuurin tuhoutumista. Jopa epäonnistunut väkivallaton vastarinta maksaa paljon vähemmän menetettyinä ihmishenkinä ja tuhottuna omaisuutena mitattuna, kun taas demokratisoitumisen todennäköisyys on paljon suurempi kansanvallan kautta toteutettuna kuin edes voittoisan väkivaltaisen vastarinnan tuloksena.
Viimeiseksi, yhdenkään suuren kansanmurhan ei tiedetä tapahtuneen joukkomittaisten väkivallattomien kamppailujen yhteydessä. Samaa ei voi sanoa väkivaltaisista konflikteista, mukaanlukien sisällissodista. Mikäli syyrialaiset vallankumoukselliset olisivat olleet laajalti tietoisia tästä vuonna 2011, olisiko siirtymä sisällissotaan ollut yhtä väistämätön kuin miltä se nyt jälkikäteen näyttää? Tämän tietoisuuden sijasta hallitsivat erilaiset uskomukset ja laskelmat.
Neljä kohtalokasta uskomusta
Mitä voidaan oppia tutkimalla Syyrian väkivallatonta vastarintaa? Uskomme, että on tärkeää ymmärtää liikkeeseen liittyvät keskeiset tekijät, jotka hajottivat ja vähättelivät siviilivastarinnan roolia aseellisen vastarinnan kasvaessa.
Uskomus, että aseellinen suojelu auttaa siviilivastarintaa
Dariyan paikallisen koordinaatiokomitean luomiseen osallistunut väkivallaton aktivisti Osama Nassar sanoi lokakuussa 2011, että ne jotka tulivat vakuuttuneeksi aseiden kantamisen välttämättömyydestä "uskoivat, että aseistautuminen suojelee ihmisiä tapetuksi tulemisesta mielenosoituksissa ja kaupunkeja tulitettaessa. Todellisuudessa se kuitenkin lisää siviiliuhrien määrää kymmenillä tuhansilla", kumoten väärän logiikan jonka mukaan “aseet suojelevat”. Aseellisella vastarinnalla voidaan toki saavuttaa lyhytaikaista suojelua koteihin kohdistuvia hyökkäyksiä, raiskauksia tai naapurustossa operoivia sala-ampujia vastaan, mutta vain rajalliseksi ajaksi ja niin, että koko yhteisön osaksi tuleva suojelu on hyvin rajallista. Niinpä aseiden antaman turvan aiheuttama kollektiivinen lasku oli siviiliuhrien määrän kasvu, kun kokonaiset naapurustot tuhoutuivat aseellisten osapuolinen edestakaisin siirtyvissä taisteluissa.
Todellisuudessa siviilivastarinta, joka vastaansa saamasta brutaalista repressiosta huolimatta aiheutti merkittäviä haittoja hallitukselle, johti lukuisten ihmishenkien säästymiseen, kuten seuraavat luvut osoittavat. Väkivallattoman vastarinnan viiden ensimmäisen kuukauden aikana (maaliskuun puolivälistä elokuun puoliväliin 2011), kuolonuhrien määrä oli 2019 (luvusta puuttuvat kuolleet hallituksen sotilaat). Seuraavien viiden kuukauden aikana (elokuun puolivälistä 2011 tammikuun puoliväliin 2012) väkivaltaisen ja väkivallattoman vastarinnan yhdistämisen seurauksena kuolonuhrien määrä nousi lukuun 3144, mikä merkitsee 56% kasvua. Lopulta viiden ensimmäisen aseellisen vastarinnan kuukauden aikana (tammikuun puolivälistä kesäkuun puliväliin 2012) kuolonuhrien määrä oli jo 8195. Kasvua väkivallattoman taistelun kauden uhrilukuihin oli 161%.
Kansannousun muututtua aseelliseksi hallitus katsoi myös voivansa käyttää tappavia kemiallisia aseitaan sekä säännöllisiä ilmaiskuja. Siltä ajalta, kun vastarintaa ruohonjuuritasolla hallitsivat "rauhanomaisuutta" huutaneet mielenosoittajat, ei puolestaan ole tietoja ilmaiskujen aiheuttamista ihmisuhreista. Väkivallattoman vastarinnan ylivertaisuus aselliseen verrattuna, kun on kysymys ihmishenkien sekä yhteiskunnalle aiheutuvien kokonaiskustannusten säästämisestä säälimätöntä vastustajaa vastaan toimittaessa, jäi huomiotta, kun välittömän vaaran tunteen kokevat, voimakkaiden tunteiden vallassa olevat ja yhteenkuuluvuutta loikkaavien sotilaiden kanssa tuntevat ihmiset ryhtyivät aseellisiksi kapinallisiksi suojellakseen heitä.
Tunisian ja Egyptin kokemuksiin perustunut uskomus, että hallitus kaatuisi muutamassa viikossa.
Haastatellut aktivistit ovat kertoneet, että monet heistä elettelivät suuria toiveita Tunisian ja Egyptin väkivallattomien vastalauseiden menestyksen johdosta. Ne johtivat hallitusten päämiesten syrjäyttämiseen vain muutamia viikkoja kestäneiden suurten katumielenosoitusten jälkeen, kun sotilaat päättivät olla käyttämättä väkivaltaa ja lopulta kenraalitkin päättivät luopua siitä. Ei oltu suunniteltu pitkittyvää, mahdollisesti vuosia kestävää väkivallatonta vastarintaa, mikä saattoi johtaa siihen, että pääenergia käytettiin vain yhden taktiikan, katumielenosoitusten, hyödyntämiseen. Tämä johti hallituksen sortotoimenpiteisiin, joilla usein oikeutettiin vaatimuksia asettomien mielenosoittajien aseellisesta suojelemisesta ja siitä oli haittaa vähemmän näyttävälle vapautettujen yhteisöjen toiminnan maanalaiselle organisoimiselle, minkä pariin siviilivastarinta siirtyi vasta kuukausia kestäneen kamppailun jälkeen.
Jälkiviisaasti ajateltuna yksi väkivallattoman vastarinnan heikkouksista oli se, ettei ollut varauduttu odottamaan, suunnitelemaan ja valmistautumaan hallituksen aseman vaiheittaiseen murenemiseen, joka ei kuitenkaan johda sen nopeaan romahdukseen. Mikäli olisi varauduttu, tietä ei ehkä olisi kivetty “suojelevan” väkivallan nousulle, joka lopulta otti siviilivastarinnan paikan. Säännöllisesti käytetty argumentti aseellisen vastarintaan siirtymisen kaudella kuului: “Minne loikkarit menisivät ja minne he laskisivat aseensa? Heidät tapetaan, jolleivat he muodosta kapinallisarmeijaa.” Tämä argumentti oli jo lähtökohdiltaan virheellinen: turvautuminen väkivaltaan suojelisi ihmisiä ikään kuin vaara menettää henkensä vähenisi aseelliseen vastarintaan turvauduttaessa. Tämä uskomus osoitettiin vääräksi. Juuri organisaattoreiden ja aktivistien väkivallaton yhteisö olisi saattanut tarjota - sekä verkostojensa että väkivallattoman toiminnan avulla - paljon paremman mahdollisuuden suojella loikanneita sotilaita.
Uskomus, että Syyrian hallitus oli ainutlaatuisen raaka sekä siihen liittyvä tiedon puute väkivallattomista kamppailuista muissa maissa sekä Syyriassa vuosikymmeniä aikaisemmin
Syyrian hallituksen taipumus väkivaltaan ei ollut poikkeuksellinen, vaikka muiden maiden historiasta vain vähän tietäneet nuorekkaat vallankumoukselliset uskoivatkin, että Assadin hallinnon toiminta syyrialaisia vastaan oli ainutlaatuisen raakaa. Harva jos kukaan tiesi, että Iranin shaahi tappoi Teheranissa yhden päivän aikana (8.9.1978) 600 väkivallatonta mielenosoittajaa tai että Mubarakin poliisi ja muut hänen suojelijansa ampuivat turhia epäröimättä 900 mielenosoittaja 17 ensimmäisen mielenosoituspäivän aikana vuonna 2011 - mikä on yli kaksi kertaa ensimmäisten kahden ja puolen väkivallattoman mielenosoitusviikon aikana tapettujen syyrialaisten määrä. Kysymys ei ole halukkuudesta tappaa - sitä löytyy jokaiselta diktaattorilta - vaan kyvykkyydestä jatkaa tappamista. Siviilivastarinnan päämäärä on hekentää hallituksen kykyä niin, ettei se enää - kuten tapahtui Iranissa tai Egyptissä - voi luottaa omaan byrokratiaansa, liike-elämään, asevoimiin ja muihin tukipilareihinsa.
Aseellista vastarintaa kannattaneet syyrialaiset väittivät, että Amerikan siirtokunnat aseistautuivat 1700-luvulla saavuttaakseen vapauden - jättäen kuitenkin huomiotta, että aseellista taistelua edelsi siirtokuntalaisten kymmenen vuotta jatkunut väkivallaton vastarinta brittejä vastaan ja että vallankumoussota, jonka laukaisi suuren brittiläisen sotajoukon tuominen Amerikan rannikolle, johti loikkauksiin pois kapinallisten riveistä ja heikensi siirtokuntien yksimielisyyttä, kun taas aikaisempi väkivallaton vastarinta oli onnistunut laajentamaan sen sosiaalista pohjaa. Jotkut Syyrian väkivallattomat ryhmät ja aktivistit eivät yksimielisyyttä korostaessaan nähneet, että ryhmäkuntien välisen solidaarisuuden ylistäminen aseellisessa kansallisessa taistelussa on kaksiteräinen miekka. He ylistivät syyrialaisten nousua ranskalaisia siirtomaaisäntiä vastaan vuonna 1925 - epäonnistunutta väkivaltaista taistelua - mutta jättivät huomiotta hämmästyttävän esimerkin väkivallattomasta vastarinnasta: vuoden 1936 yleislakon, joka on yksi pisimmistä historian tuntemista, joka yhdisti erillisiä yhteisöjä ja jonka avulla saavutettiin merkittäviä myönnytyksiä ranskalaisilta.
Uskomus, että ryhmäkuntaiset lojaliteetit estäisivät aseettoman vastarinnan ja tekisivät väkivaltaisen konfliktin välttämättömäksi.
Yksi argumentti aseellisen taistelun puolesta oli oletus, että hallituksen ryhmäkuntainen koostumus estäisi korkeissa asemissa turvallisuuskoneistossa toimivien loikkaukset - että alaviitit pysyisivät hallitukselle uskollisina voimakkaiden sisäisten siteiden johdosta. Vaikka hallitus käytti tuhoisia ryhmäkuntaisia taktiikoita käyttäen alaviittisiviilejä ihmiskilpinä, piilevä ryhmäkuntainen puhetapa nousi esiin myös kumouksellisten puolella, mikä oli osoitus kyvyttömyydestä ymmärtää alaviittiyhteisön sisällä vaikuttavia paineita sekä kyvyttömyydestä tehdä vallankumouksellisten riveihin siirtymisestä heille toteuttamiskelpoisempi vaihtoehto.
Vallankumousten historiassa vastapuolen ampuminen ei ole koskaan lisännyt sieltä tapahtuvien loikkausten määrää. Myös maanpaossa eläneen Adnan Aroorin kaltaisten ekstremistien ryhmäkuntaisen puhetavan annettiin kasvaa hallituksen vastaisen ykseyden nimissä, eikä sen aiheuttamiin vaaroihin kiinnitetty ajoissa riittävästi huomiota. Monet ei-ryhmäkuntaiset väkivallattomat aktivistit uskoivat, että jopa uskonnon mainitseminen oli ryhmäkuntaista, mikä vaikeuttii pyrkimyksiä padota ryhmäkuntaisuutta. Riippumatta siitä, kykenikö varhainen väkivallaton vastarinta ei-ryhmäkuntaisuudestaan huolimatta lopulta voittamaan puolelleen kristittyjen, alaviittien ja muiden syyrialaisen yhteiskunnan ryhmien enemmistöä, on selvää, että aseellinen taistelu syvensi näitä jakoja ja vähensi vastarintakoalition laajuutta ja voimaa.
Johtopäätös
Siviilivastarinta Syyriassa tehosi Assadin hallitusta vastaan, kun se dominoi vastarinnan näyttämöä. Kun sadat tuhannet syyrialaiset käyttivät tätä menetelmää, hallitus tuli epävarmaksi tukijoidensa lojaalisuudesta. Sitä vastoin aseellinen taistelu ei tarjonnut tehokasta suojelusta väestölle tai saattanut vastarintaa strategisesti parempaan asemaan suhteessa Assadiin kuin väkivallaton vastarinta oli tehnyt. Konfliktin muuttuminen väkivallattomasta väkivaltaiseksi ei olisi ollut väistämätöntä, mikäli siviilivastarinnan hyödyt olisivat olleet paremmin tiedossa. Kuitenkaan sillä saavutettuja voittoja ei osattu arvioida kunnolla ennen kuin sen syrjäytti myytti aseiden voimasta ja myöhemmin toive siitä, että ulkoinen sotilaallinen interventio voisi ratkaista konfliktin. Tämä huolimatta siitä, että toistuvasti on jouduttu toteamaan, ettei sotilaallisen intervention keinoilla voida turvata ihmisoikeuksia, suojella siviilejä ja lopettaa sisällissotia.
Siviilivastarinta jatkuu yhä Syyriassa, vaikka järjetön väkivalta hallitseekin näyttämöä. Aseellinen vastarinta on johtanut hallituksen harjoittaman väkivallan suhteettomaan lisääntymiseen, minkä seurausta taas ovat moninkertaiset humanitaariset katastrofit sekä kemiallisten aseiden käyttö. Mutta väkivallattomat aktivistit keskittyvät nyt vaihtoehtoisten palvelujen ja instituutioiden rakentamiseen yhteisöihinsä. Heidän työnsä saattaa auttaa palauttamaan sosiaaliset siteet ja kansalaisten verkostot, vaikkakin sisällissota on marginalisoinut väkivallattoman vastarinnan strategiset vaikutukset.
Tätä kirjoittaessamme USA:n ja Venäjän diplomatia on pakottanut Syyrian hallituksen luovuttamaan kemialliset aseensa Yhdistyneille kansakunnille. Vaikka tämä saattaa viivyttää sisällissodan lopullista ratkaisua, se saattaa myös luoda tilanteen, jossa hallituksen toteuttamat julmuudet tulevat paremmin esiin, mikä voi puolestaan johtaa vakuuttavampaan kritiikkiin kansainvälisten osapuolten taholta ja mahdollisesti tarjota väkivallattomalle vastarinnalle aikaa ja tilaa kehittyä uudelleen. Mutta tämä on vain mahdollisuus. Väkivaltainen konflikti repii aina todennäköisyydet riekaleiksi. Lukuunottamatta sitä todennäköisyyttä, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen viivästyy.
- Alaviitit ovat islaminuskon suuntaus, jonka kannattajat muodostavat noin 20 % Syyrian väestöstä. Syyriaa vuodesta 1970 hallinneet al-Assadit ovat alaviitteja, samoin kuin suurin osa maata hallitsevan Baath-puolueen sotilaseliitistä. Suurimman osan maan väestöstä muodostavat sunnimuslimit. Kristittyjen osuus on noin 10% - suom.
käännös Kaj Raninen
Englanninkielinen alkuteksti on julkaistu www.opendemocracy.net -sivustolla: http://www.opendemocracy.net/civilresistance/maciej-bartkowski-mohja-kah...
