Yhdysvaltojen synnystä puhuttaessa tavallisesti suurimman huomion saa vuosina 1775-1783 käyty sota itsenäisyyttä tavoitelleiden siirtokuntien ja Brittiläisen imperiumin välillä. Sen sijaan vähemmälle huomiolle on usein jäänyt sotaa edeltänyt siirtokuntien väkivallaton itsenäisyyskamppailu.
Vastarinnan synty
Pohjois-Amerikan siirtokuntien valkoiselle väestölle alkoi kehittyä oma brittiläisyydestä poikkeava identiteetti jo ennen itsenäisyyteen johtaneen prosessin alkua. Sen tärkeä lähtökohta oli omanlainen poliittinen järjestelmä. Brittivallan aikanakin siirtokunnat olivat poliittisesti pitkälle itsehallinnollisia. Poliittiset oikeudet koskivat vain vähemmistöä väestöstä – osaa eurooppalaisperäisistä miehistä – mutta silti suurempaa osaa kuin todennäköisesti missään muualla samaan aikaan.
Itsenäistymiseen johtanut prosessi käynnistyi vuosina 1756-1763 käydystä seitsemän vuoden sodasta Britannian ja Ranskan välillä. Ranskan tappio teki lopun sen kolonisaatiohankkeista Pohjois-Amerikassa. Meksikonlahdelta Quebeciin ulottunut valtava nimellisesti Ranskan hallitsema, mutta tosiasiassa muutamaa kaupunkia lukuun ottamatta alkuperäisväestön hallinnassa oleva alue siirrettiin yhtä nimellisesti Britannian (ja läntisiltä osiltaan Espanjan) alaisuuteen.
Voittoisa sota nostatti brittimieliset tuntemukset siirtokunnissa huippuunsa, mutta tilanne muuttui pian. Britannian hallitus halusi palkita puolellaan sotineita alkuperäiskansoja kieltämällä siirtokuntien perustamisen sen hallintaan siirtyneelle uudelle alueelle, mikä esti uudisasutuksen leviämistä ja häiritsi maakeinottelijoiden toimintaa. Säädöstä höllennettiin jo 1760-luvulla pariin otteeseen, mutta se jäi silti hiertämään siirtokuntien ja hallituksen välejä.
Sota oli ajanut Britannian valtiontalouden kaaokseen, ja velkojen peittämiseksi hallitus pyrki saamaan lisää verotuloja siirtokunnista. Keskeisimpiä uusia lakeja olivat vuoden 1765 leimaverolaki, jonka mukaan paperituotteet oli painettava veroleimalla varustetulle paperille sekä vuoden 1767 Townsendin lait, joiden mukaan useille siirtokuntien tuomille tavaroille asetettiin tullit. Nämä säännökset olivat siirtokuntalaisille liikaa ja vastarinta Britannian mielivaltaisena pidettyä toimintaa kohtaan kehittyi nopeasti. Se ilmeni useilla eri tavoilla. Toisaalta siirtokunnat kehittivät omia brittihallituksesta riippumattomia hallintoelimiä ja alkoivat toimia yhdessä. Ennen vastarintakampanjaa Pohjois-Amerikan siirtokunnat eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus vaan kolmetoista erillistä siirtokuntaa, ja niiden virallinen yhteys syntyi vasta vastarintakampanjan myötä. Toisaalta aktivistit kehittivät ruohonjuuritason vastarintaa: mielenosoituksia, boikotteja ja suoraa toimintaa. Niitä organisoi keskeisimpänä Sons of Liberty -järjestö.
Vastarinnan alkuvaiheen keskeisin iskulause kuului: "Ei verotusta ilman osallistumista!" Tavoitteena ei siis ollut itsenäisyys, vaan yhtäläiset oikeudet imperiumissa ja poliittinen edustus Britannian parlamentissa. Brittihallitus vastasi kuvaavasti, että eihän emämaassakaan 99 prosentilla ihmisistä ole äänioikeutta.
Vastarinnan ensimmäinen laaja kampanja leimaverolakia vastaan oli menestys. Siirtokunnat kieltäytyivät maksamasta veroja. Organisoitiin boikotteja sekä brittiläisiä tuotteita että lain hyväksyneiden siirtokuntalaisten liiketoimintaa vastaan. Lehtiä julkaistiin leimaverottomalle paperille ja jotkut tuomioistuimet suljettiin, kun tuomarit kieltäytyvät käyttämästä leimalla varustettua paperia. Vuonna 1765 siirtokunnat järjestivät yhteisen leimaverokokouksen, mikä oli niiden ensimmäinen yhteinen esiintyminen. Lopulta leimaverolain tuotto oli noin 5 % brittien asettamasta tavoitteesta. Townsendin lakien vastainen kampanja puolestaan johti lakien kumoamiseen 1770.
Tilanne kärjistyy
Tilannetta kiristi kuitenkin vastarinnan keskuksessa maaliskuussa 1770 tapahtunut "Bostonin verilöyly", jossa paikallisten asukkaiden ja brittisotilaan nahinointi päättyi siihen, että paikalle saapuneet brittisotilaat avasivat tulen ja viisi kaupunkilaista kuoli. Tapahtuman merkitystä siirtokuntien ja brittihallituksen välirikon kehityksessä pidetään valtavana.
Seuraavina vuosina tilanne kärjistyi edelleen. Vuonna 1773 brittihallinto määräsi teeveron. Taloudellisesti kysymys ei ollut kovin isosta asiasta, mutta verotus oli periaatekysymys. Seurauksena oli legendaariseksi noussut Bostonin teekutsut -protesti, jossa Mohawk-sotureiksi naamioituneet Sons of Libertyn aktiivit tunkeutuivat teelaivoihin ja heittivät teen mereen.
Vastarinta kehittyi myös institutionaalisella tasolla. Vuosina 1772–1774 muodostui siirtokuntien välinen pysyvä yhteydenpitoverkosto, "kommunikaatiokomitea". Lokakuussa 1774 järjestettiin ensimmäinen virallinen siirtokuntien valtuutettujen tapaaminen.
Brittihallituksen vuonna 1774 julistamat pakkolait kiristivät tilannetta edelleen. Lait sulkivat Bostonin sataman, kunnes mereen kaadettu tee oli maksettu ja Massachusettsin siirtokunta siirrettiin suoraan brittien hallintoon. Määrättiin myös, että brittiläisiä sotilaita ei voida määrätä amerikkalaisiin tuomioistuimiin, vaan tuomioistuinkäsittely järjestettäisiin Britanniassa. Lisäksi laki velvoitti siirtokuntalaiset majoittamaan brittisotilaita koteihinsa. Vastatoimena siirtokuntalaiset julistivat boikotin. Kaikki tuonti Brittein saarilta ja Brittiläisestä Länsi-Intiasta lopetettiin. Siirtokuntalaiset uhkasivat tuonnin lisäksi lopettaa myös viennin muualle imperiumiin.
Tammikussa 1775 brittihallitus julisti pidätysmääräyksen Massachusettsin johtajista. Huhtikuussa britit yrittivät ottaa haltuunsa Massachusettsin miliisin asevaraston Concordissa, ja siitä seurasi alkavan sodan ensimmäinen yhteydenotto. Siirtokunnat alkoivat varustautua sodan varalle ja toukokuussa ne muodostivat militioistaan yhteisen armeijan, jonka ylipäällikkönä toimi George Washington.
Vastarinnan merkitys
Walter H. Conser kirjoitti vuonna 2013, että todellisuudessa siirtokunnat olivat poliittisesti riippumattomia jo ennen itsenäisyyssodan alkua. Niillä oli oma hallinto toteuttamassa siirtokuntien yhteisten lainsäädäntöelinten määräyksiä. Miksi väkivallaton kamppailu sitten muuttui sodaksi?
Conser kirjoittaa, että siirtokuntalaiset eivät ymmärtäneet, mitä olisivat vielä voineet saavuttaa väkivallattomilla keinoilla – heidän tuntemiaan ennakkotapauksia ei ollut. Väkivallattomuus oli myös käytännöllinen, ei periaatteellinen valinta: Vaikka Sons of Liberty ja muut toimijat eivät olleet kovin väkivaltaisia ennen sotaa, ne kuitenkin muun muassa polttivat brittihallinnon edustajien koteja ja häpäisivät amerikkalaisia lojalisteja. Tämä taas antoi brittihallitukselle tilaisuuksia kiristää tilannetta kohti sotaa.
Itsenäisyyskamppailun muuttuminen sodaksi vaikutti myös sen luonteeseen. Boikottien tarkoitus oli saada brittiläiset kauppiaat painostamaan maan hallitusta, mutta sodan alettua yhteydet katkesivat. Osallistuminen vastarintaan väheni: väkivallaton vastarinta oli yhdistänyt suuria ihmismääriä sukupuoleen ja ikään katsomatta, mutta sotaan osallistui etupäässä nuoria miehiä. Sodan myötä siirtokunnissa siirryttiin epädemokraattisempaan päätöksentekoon, mikä heijastui myös sodanjälkeiseen Yhdysvaltoihin. Arvioiden mukaan korkeintaan puolet amerikkalaisista osallistui tai tuki aktiivisesti sotaa, kun väkivallaton liike oli saanut tukea koko väestöltä lukuun ottamatta 20 % lojalistivähemmistöä.
Aikalaiset joka tapauksessa ymmärsivät väkivallattomuuden merkityksen. USA:n toinen presidentti John Adams kirjoitti vuonna 1815: “Amerikan vallankumouksen historia (…) ei ole sotilaallisten operaatioiden historia. Vallankumous tapahtui ihmisten mielissä ja sydämissä ja siirtokuntien yhdistymisen myötä, ja molemmat tapahtuivat ennen vihollisuuksien alkua."
Kaj Raninen
TEKSTI PERUSTUU SIVIILIEN PUOLUSTUS -OPINTOPIIRISSÄ HUHTIKUUSSA 2018 PIDETTYYN ALUSTUKSEEN.