Uri Avnery 8.5.2010
IHAILEN professori John Mearsheimeria. Hänen tinkimätöntä logiikkaansa. Hänen selkeää esitystapaansa. Hänen harvinaista moraalista rohkeuttaan.
Minulle oli suuri kunnia isännöidä häntä ja hänen kollegaansa professori Stephen Waltia Tel Avivissa sen jälkeen, kun heidän kirjansa USA:n Israel-lobbysta oli aiheuttanut myrskyn.
Mutta en ole samaa mieltä hänen johtopäätöstensä kanssa.
MUUTAMIA päivä sitten professori Mearsheimer piti vaikuttavan luennon Washington DC:ssä. Hän esitti perinpohjaisen analyysin Israelin selviytymismahdollisuuksista pitkällä aikavälillä. Jokaisen valtionsa tulevaisuudesta kiinnostuneen israelilaisen tulisi tarttua tähän analyysiin.
Professori itse vetää johtopäätöksensä yhteen seuraavasti:
"Vastoin Obaman hallituksen ja useimpien amerikkalaisten – mukaan lukien monien Amerikan juutalaisten – toiveita, Israel ei salli palestiinalaisten perustaa omaa elinkelpoista valtiotaan Gazaan ja Länsirannalle. Ikävä kyllä, kahden valtion ratkaisu on nyt fantasiaa. Sen sijasta nuo alueet yhdistetään "Suur-Israeliin", josta tulee huomattavasti valkoisten hallitsemaa Etelä-Afrikkaa muistuttava apartheid-valtio. Kuitenkaan juutalainen apartheid-valtio ei ole poliittisesti elinkelpoinen pitkällä aikavälillä. Loppujen lopuksi se muuttuu kahden kansan valtioksi, jonka politiikkaa dominoivat sen palestiinalaiset kansalaiset. Toisin sanoen se lakkaa olemasta juutalaisvaltio, mikä merkitsee sionistisen unelman loppua."
MIKSI professori uskoo, että kahden valtion ratkaisu on muuttunut fantasiaksi? Koska hänen mielipiteensä mukaan useimmat israelilaiset eivät ole valmiita "uhrauksiin", jotka ovat välttämättömiä sen toteuttamiselle. Länsirannan ja Itä-Jerusalemin 480 000 siirtokuntalaisella on valtava voima. Monet heistä nousevat aseelliseen vastarintaan mitä tahansa ratkaisua vastaan. Binyamin Netanyahu ei ole valmis hyväksymään palestiinalaisvaltiota. Israelin yleinen mielipide on kääntynyt jyrkästi oikealle. Israelissa ei ole tällä hetkellä merkittävää rauhaa kannattavaa puoluetta. Ei ole näköpiirissä yhtään merkittävää poliittista johtajaa, joka kykenisi toteuttamaan siirtokuntalaisten siirtämisen. Ja mikä kaikkein tärkeintä: "Sionismin ydinuskomukset ovat syvästi vihamielisiä koko ajatukselle Palestiinan valtiosta."
Barack Obama ei tuo pelastusta. Valtavan voimakas Israel-lobby murskaa kaikki hänen yrityksensä painostaa Israelia. Obama on jo antautunut Netanyahulle, ja tekee niin uudestaan tulevaisuudessa.
Professori ei salaa mielipidettään, että kahden valtion ratkaisu on ylivoimaisesti paras. Mutta hän uskoo, että se on "kuollut". Suur-Israel, joka hallitsee koko aluetta Välimeren ja Jordan-joen välissä, on jo olemassa. Se on apartheid-valtio, joka muuttuu vääjäämättä lujemmaksi ja julmemmaksi – kunnes romahtaa.
TÄMÄ ON pelottava ennustus. Se on myös hyvin looginen. Jos nykyiset kehityssuuntaukset jatkuvat suoraviivaisesti, juuri niin tulee tapahtumaan.
En kuitenkaan usko suoraviivaisuuteen. Luonnossa sitä esiintyy vain vähän ja kansakuntien ja valtioiden elämässä ei lainkaan.
86 vuotta kestäneen elämäni aikana on tapahtunut lukemattomia odottamattomia asioita, ja lukemattomia odotettuja asioita on jäänyt tapahtumatta. Kansojen kohtaloita ovat hallinneet odottamattomat tekijät. Niitä muotoilevat ihmiset, jotka ovat olemukseltaan ennustamattomia olentoja.
Kuka näki vuonna 1928 ennakolta, että Adolf Hitler nousisi valtaan Saksassa? Kuka näki vuonna 1941 ennakolta, että puna-armeija pysäyttäisi voittamattoman Wehrmachtin? Kuka näki vuonna 1939 ennakolta holocaustin? Kuka näki vuonna 1945 ennakolta Israelin valtion synnyn? Kuka näki vuonna 1989 ennakolta Neuvostoliiton romahduksen? Kuka näki ennakolta Berliinin muurin kaatumisen päivää ennen kuin se tapahtui? Kuka näki ennakolta Khomeinin vallankumouksen? Kuka näki ennakolta, että musta mies valitaan USA:n presidentiksi?
Tietenkään suunnitelmia ei voi rakentaa odottamattoman perustalle. Mutta se tulee ottaa huomioon. On irrationaalista jättää irrationaalinen huomiotta.
En hyväksy professorin käsitystä, että "että useimmat israelilaiset vastustavat elinkelpoisen Palestiinan valtion luomisen kannalta välttämättömien uhrausten tekemistä." Israelissa elävänä ja kamppailevana israelilaisena olen vakuuttunut siitä, että israelilaisten suuri enemmistö on valmis hyväksymään välttämättömät ehdot, jotka kaikki tuntevat hyvin: Palestiinan valtio, jonka pääkaupunki on Itä-Jerusalem, vuoden 1967 rajat minimaallisin aluevaihdoin, molemmille puolille hyväksyttävä ratkaisu pakolaisongelmaan.
Todellinen ongelma on se, että suurin osa israelilaisista ei usko rauhan mahdollisuuteen. Kymmeniä vuosia propaganda on vakuutellut heitä siitä, ettei "ole kumppania, jonka kanssa voisi tehdä rauhan". Tapahtumat maan päällä ovat (israelilaissilmin nähtynä) vahvistaneet tämän näkemyksen. Jos tämä käsitys häviää, kaikki on mahdollista.
Tässä presidentti Obamalla voisi olla merkittävä rooli. Uskon, että tämä on hänen todellinen tehtävänsä: osoittaa, että se on mahdollista. Että kumppani rauhaan löytyy. Että Israelin turvallisuus taataan. Ja – kyllä – että vaihtoehto on pelottava.
VOIDAANKO siirtokunnat poistaa? Tuleeko Israeliin koskaan hallitusta, jolla on sisua siihen? Missä on johtaja, joka toteuttaa tämän herkuleaanisen tehtävän?
Professori on oikeassa sanoessaan, että "kellään Israelin politiikassa ei ole tällä hetkellä tällaista kantaa." Ja sanoessaan, että "ei ole olemassa suurta rauhanpuoluetta tai -liikettä."
Silti historiaa osoittaa, että poikkeuksellisia johtajia nousee usein silloin, kun heitä tarvitaan. Omana elinaikanani olen nähnyt epäonnistuneen ja yleisesti halveksitun poliitikon nimeltään Winston Churchill muuttuvan kansallissankariksi. Ja reaktionäärisen kenraalin nimeltään Charles de Gaulle vapauttavan Algerian. Ja harmaan kommunistiapparatsikin nimeltään Mihail Gorbatshov purkavan valtavan imperiumin ilman mitään verenvuodatusta. Sekä tyypin nimeltään Barack Obama valitsemisen USA:n presidentiksi.
Olen nähnyt myös julman kenraalin nimeltään Ariel Sharon, siirtokuntien isän, tuhoavan joukon luomuksistaan. Hänen pyrkimyksistään voidaan keskustella, mutta tosiasioita ei voi kiistää: hän haastoi siirtokuntalaisten liikkeen – jota prof. Mearsheimer kuvaa kaikessa pelottavassa vaarallisuudessaan – ja kukisti sen helposti. Siirtokuntalaisten ja heidän liittolaistensa ehdottomasta vastustuksesta huolimatta hän evakuoi parikymmentä siirtokuntaa Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Yksikään sotilasyksikkö ei kapinoinut. Yksikään ihminen ei kuollut tai loukkaantunut vakavasti.
Sharonin ”irtautumisen” ja meidän edessämme olevan tehtävän välillä on varmasti sekä määrällinen että laadullinen ero. Mutta on suuri virhe pitää ”siirtokuntalaisia” monoliittisena massana. He ovat jakautuneet moniin erilaisiin osiin – Itä-Jerusalemin naapurustojen asukkaat eivät muistuta Länsirannan siirtokuntalaisia, Arielin ja Ma’aleh-Adumimin halpojen asuntojen ostajat eivät muistuta Yitzharin ja Tapuachin selootteja, Modi’in-Illitin ja Immanuelin ortodoksit eivät muistuta "mäkien nuoria". (käsite tarkoittaa uskonnollisesti fanaattisia nuoria toisen sukupolven siirtokuntalaisia – suom.)
Jos rauhansopimus saavutetaan, siirtokuntien evakuointitehtävää on välttämätöntä lähestyä määrätietoisesti, mutta taidokkaasti. Itä-Jerusalemin naapurustojen asukkaiden uudelleenasuttamiseen tulee löytää ratkaisu Jerusalemista tehtävän sopimuksen puitteissa. Suuri joukko lähellä Vihreää linjaa (vuoden 1967 rajoja – suom.) asuvia siirtokuntalaisia jää oikeudenmukaisten aluevaihdosten seurauksena sinne, missä nyt ovat. Toinen suuri ryhmä palaa kotiin, jos heitä odottavat valmiit asunnot Tel Avivin suurkaupunkialueella. Joillekin heistä on ehkä mahdollista löytää asuinpaikka Palestiinan hallituksen alueelta. Lopulta on messiaanisten siirtokuntalaisten ydinjoukko, joka ei anna periksi helposti. He saattavat käyttää aseita. Mutta vahva johtaja selviää tästä kokeesta, mikäli Israelin väestön suuri enemmistö tukee rauhansopimusta.
KAHDEN VALTION ratkaisu ei ole paras ratkaisu. Se on ainoa ratkaisu. Vaihtoehto ei ole demokraattinen, maallinen kahden kansan valtio, koska sellaista ei synny. Kumpikaan kansa ei halua sitä.
Kuten professori oikein toteaa, rauhan puuttuessa Israel hallitsee mereltä joelle. Nykyinen tilanne jatkuu ja muuttuu huonommaksi: suvereeni Israelin valtio pitää kiinni miehitetyistä alueista.
Keskikokoiseen huoneeseen mahtuvaa pientä unelmoijien joukkoa lukuun ottamatta kukaan israelilainen ei haaveksi elävänsä kahden kansan valtiossa, jonka enemmistön muodostavat arabit. Jos sellainen valtio syntyisi, Israelin juutalaiset muuttaisivat maasta. On kuitenkin paljon uskottavampaa, että tapahtuu päinvastainen: palestiinalaiset muuttaisivat paljon aikaisemmin.
Etninen puhdistus ei välttämättä tapahdu dramaattisten karkotusten muodossa, kuten 1948. Se voi tapahtua hiljaisesti, hitaasti hiipien etenevän prosessin myötä, jossa yhä useammat palestiinalaiset vain antaisivat periksi. Tämä on siirtokuntalaisten ja heidän kumppaniensa suuri unelma: tehdä palestiinalaisten elämästä niin surkeaa, että he kokoavat perheensä ja lähtevät.
Molemmissa tapauksissa elämä tässä maassa muuttuu helvetiksi. Ei vuodeksi, vaan kymmeniksi vuosiksi. Molemmat osapuolet turvautuvat väkivaltaan. Ajatus palestiinalaisten "väkivallattomasta vastarinnasta" on haihattelua. Juutalaiset itse ovat osoittaneet vääräksi professorin toiveen, jonka mukaan palestiinalaiset eivät oletetussa kahden kansan valtiossa kohtelisi juutalaisia niin kuin juutalaiset nyt kohtelevat heitä – juutalaisten kautta aikojen kokema vaino ei ole estänyt heitä itseään muuttumasta vainoojiksi.
PROFESSORIN ANALYYSISSÄ on tyhjä kohta: hän ei kerro kuinka väkivaltainen Israelin apartheid-valtio ”kehittyy” ideaaliseksi kahden kansan valtioksi. Hänen mielestään se tapahtuu "aikanaan", "joidenkin vuosien" kuluttua. Kuinka monen? Ja miten?
OK, tähän suuntaan ajavia paineita toki on. Maailman yleinen mielipide kääntyy Israelia vastaan. Muualla asuvat juutalaiset etääntyvät Israelista. Mutta kuinka tämä johtaisi kahden kansan valtioon?
Vertailut Etelä-Afrikkaan ovat lahoja. Siellä vallinneen ja täällä nyt - tai tulevaisuudessa - vallitsevan tilanteen välillä ei ole todellista samanlaisuutta. Muutamia vainoamisen muotoja lukuun ottamatta kaikki olosuhteet ovat kaikilla aloilla valtavan erilaiset.
(Mainitakseni vain yhden: apartheid-hallintoa ei lopulta kaatanut kansainvälinen painostus, vaan mustan työvoiman massiiviset ja rampauttavat lakot. Tässä maassa miehitysviranomaiset tekevät kaikkensa estääkseen palestiinalaisia tulemasta töihin Israeliin.)
Loppujen lopuksi kysymys on logiikasta: jos kansainvälinen painostus ei onnistu saamaan israelilaisia vakuuttuneeksi kahden valtion ratkaisusta, joka ei tee vahinkoa heidän kansalliselle identiteetilleen, miten se pakottaisi heidät luopumaan kaikesta mitä heillä on – valtiostaan, identiteetistään, kulttuuristaan, taloudestaan, kaikesta, jonka he ovat valtavin ponnistuksin rakentaneet 120 vuoden aikana?
Eikö olisi paljon järkeenkäyvempää olettaa, että israelilaiset olisivat valmiita hyväksymään kahden valtion ratkaisun jo kauan ennen kuin heidän valtionsa romahtaa?
OLEN TÄYSIN samaa mieltä professorin kanssa siitä, että tärkein rauhan este on psykologinen. Tarvitaan perusteellinen käsitysten muutos ennen kuin Israelin väestö on valmis tunnustamaan todellisuuden ja hyväksymään rauhan kaikkine vaatimuksineen.
Tärkein Israelin rauhanleirin kohtaama tehtävä on seuraava: muuttaa väestön peruskäsitykset. Olen varma, että se on mahdollista. Olemme jo kulkeneet pitkän matkan niistä päivistä, jolloin huudettiin että "palestiinalaisia ei ole!" ja "Jerusalem on jakamaton ikuisesti!". Professori Mearsheimerin analyysi saattaa hyvinkin vaikuttaa tähän prosessiin.
Apartheid-valtio vai kahden kansan valtio? Ei kumpikaan. Vaan vapaa Palestiinan valtio rinnan vapaan Israelin valtion kanssa, yhteisellä kotimaalla.
suom. Kaj Raninen