Avnery: Canossan matkalla
Uri Avnery 27.3.2010
TAMMIKUUSSA 1077 kuningas Henrik IV käveli Canossaan. Hän ylitti lumen peittämät Alpit paljain jaloin, pukeutuneena katumusharjoitusta suorittavan munkin karvapaitaan, ja saapui pohjois-italialaisen linnoituksen portille, jonka takaa Jumalan edustaja maan päällä oli löytänyt turvapaikan.
Paavi Gregorius VII oli julistanut hänet pannaan piispojen nimittämistä Saksan valtakunnassa koskevan kiistan johdosta. Panna vaaransi kuninkaan aseman, ja hän päätti tehdä kaiken mahdollisen saadakseen sen poistetuksi.
Kuningas odotti kolme päivää Canossan porttien ulkopuolella paastoten ja karvapaitaan pukeutuneena, kunnes paavi suostui avaamaan portin. Kun kuningas oli polvistunut paavin eteen, panna poistettiin ja konflikti loppui – ainakin vähäksi aikaa.
TÄLLÄ VIIKOLLA Netanyahu lähti Canossan matkalle Yhdysvaltoihin tarkoituksenaan estää paavi Obama I:tä julistamasta häntä pannaan.
Toisin kuin Saksan kuningas, Bibi I ei kulkenut lumessa paljain jaloin, ei vaihtanut kallista pukuaan karvapaitaan eikä luopunut loisteliaista aterioistaan. Mutta myös hän joutui odottamaan useita päiviä Valkoisen talon porteilla, ennen kuin paavi suvaitsi ottaa hänet vastaan.
Saksan kuningas tiesi, että hänen on maksettava anteeksiannosta täysi hinta. Hän polvistui. Israelin kuningas ajatteli pääsevänsä helpolla. Tapansa mukaan hän kokeili kaikenlaisia verukkeita. Hän ei polvistunut, vaan hädin tuskin kumarsi. Paavi ei ollut tyytyväinen.
Tällä kertaa Canossan matka ei onnistunut. Päinvastoin se teki tilanteen pahemmaksi. Amerikan pannaanjulistuksen tappava miekka roikkuu yhä Netanyahun pään yllä.
ISRAELISSA Binyamin Netanyahua pidetään USA:n asiantuntija numero ykkösenä. Hän kasvoi siellä lapsena, kävi siellä lukion ja yliopiston ja puhuu sujuvaa – vaikkakin melko pintapuolista – amerikanenglantia.
Mutta tällä kertaa hän erehtyi, ja pahasti.
Netanyahun sydän sykkii samaan tahtiin Amerikan oikeiston kanssa. Hänen läheisimmät sikäläiset ystävänsä ovat uuskonservatiiveja, oikeistorepublikaaneja ja evankelisia saarnaajia. Vaikuttaa siltä, että nämä olivat vakuuttaneet hänet siitä, että Obama häviää suuren taistelun sairausvakuutuksesta ja hänestä tulee pian ”rampa ankka”, kunnes häviää vääjäämättä seuraavat presidentin vaalit.
Se oli peliä, ja Netanyahu hävisi.
Kun kriisi Itä-Jerusalemiin rakentamisesta alkoi, Netanyahu oli yhä varma itsestään. Obaman väki nuhteli häntä, muttei liian vakavasti. Näytti siltä, että konflikti ratkeaisi niin kuin kaikki aikaisemmatkin: Jerusalem tarjoaisi tyhjää puhetta, Washington teeskentelisi että sylki on sadetta.
Vähemmän ylimielinen henkilö olisi sanonut itselleen: ei kiirehditä asioita. Odotetaan kotona kunnes varmistuu, kuka voittaa sairausvakuutustaistelun. Sen jälkeen voimme ajatella asiaa uudelleen ja tehdä päätöksen.
Mutta Netanyahu tiesi saavansa varmasti innostuneen vastaanoton AIPAC:n (American Israel Public Affairs Committee) kokouksessa ja loppujen lopuksi AIPAC hallitsee Washingtonia. Liikoja ajattelematta hän lensi sinne, piti puheen ja keräsi myrskyisät suosionosoitukset. Menestyksestä juopuneena hän odotti Valkoisen talon tapaamista, jossa Obaman odotettiin syleilevän häntä kameroiden edessä.
Samaan aikaan tapahtui kuitenkin jotakin täydellisen kammottavaa: kongressi hyväksyi sairausvakuutuslain. Obama sai voiton, jota on kutsuttu "historialliseksi". Netanyahu ei kohdannut lyötyä ja eristettyä paavia, vaan kirkkoruhtinaan kaikessa loistossaan.
ISRAELILAISET VITSIN mukaan lyhin aikayksikkö on aika sen välillä, kun liikennevalo muuttuu vihreäksi ja takana oleva ajaja alkaa soittaa torvea. Edesmennyt ystäväni kenraali Matti Peled oli sitä mieltä, että on vielä lyhyempi aika: se, mikä vastaylennetyllä upseerilla kestää tottua uuteen arvoonsa. Mutta näyttää siltä, että on olemassa vieläkin lyhyempi aikayksikkö.
Neuvottelija George Mitchell luovutti Netanyahulle Obaman kutsun Valkoiseen taloon. Kamerat näyttivät kaiken: korvasta korvaan hymyillen Mitchell ojensi kätensä kädenpuristusta varten, hän ojensi jopa toisen kätensä tarttuakseen Netanyahun käsivarteen. Ja sitten, hänen luultuaan kameroiden lopettaneen kuvaamisen, hymy katosi hänen kasvoiltaan huimaavalla nopeudella kuin naamari olisi pudonnut, ja sen tilalle ilmaantui hapan ja vihainen ilme.
Jos Netanyahu olisi pannut tämän hetken merkille, hän olisi ollut varovainen siitä alkaen. Mutta varovaisuus ei kuulu hänen loistaviin ominaisuuksiinsa. Jättäen Obaman täysin huomiotta hän kertoi tuhansille hurraaville AIPAC:laisille, että aikoo jatkaa rakentamista Itä-Jerusalemiin, että Jerusalemin ja Tel Avivin välillä ei ole eroa ja että kaikki Israelin hallitukset ovat rakentaneet sinne.
Tämä on aivan totta. Kaikkein aktiivisin Itä-Jerusalemin asuttaja oli Teddy Kollek, Länsi-Jerusalemin työväenpuoluelainen pormestari valtauksen aikoihin. Mutta Teddy oli nero. Hän onnistui huijaamaan koko maailmaa näyttäytyen loistavana rauhanaktivistina, keräten kaikki mahdolliset rauhanpalkinnot (paitsi Nobelin palkinnon) ja niiden vastaanottamisen välillä perustaen israelilaisia siirtokuntia suurille alueille kaikkialle Itä-Jerusalemiin. (Keskustelin kerran Jerusalemissa lordi Caradonin kanssa, joka oli YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 242 isä ja erittäin selväjärkinen brittiläinen valtiomies, joka suhtautui Israeliin hyvin kriittisesti. Keskustelumme jälkeen hän tapasi Teddyn, joka omisti hänelle kokonaisen päivän ja kiersi hänen seurassaan Jerusalemia. Iltaan mennessä jalosta lordista oli tullut Teddyn omistautunut ihailija.) Teddyn iskulause kuului: rakenna, mutta älä puhu! Rakenna, mutta tee se ääneti!
Mutta Netanyahu ei osaa pysyä hiljaa. Sabroista, Israelissa syntyneistä juutalaisista, sanotaan että he hoitavat homman nopeasti, koska heillä on kiire päästä kertomaan kavereille. Netanyahu on sabra.
Ehkäpä Obama olisi ollut valmis soveltamaan Jerusalemiin samaa sääntöä, jolla USA:n armeija suhtautuu homoihin: älä kysy, älä kerro. Mutta Netanyahulle kertominen on tärkein osa asiaa, ja vieläkin enemmän, koska kaikki edelliset hallitukset todellakin ovat rakentaneet sinne.
MYÖS NETANYAHUN TOINEN argumentti on mielenkiintoinen. Hän sanoi, että uusien juutalaisten naapurustojen perustamisesta Itä-Jerusalemiin vallitsee konsensus. Bill Clintonin rauhansuunnitelman mukaan "se mikä on juutalaisten kuuluu Israelille, se mikä on arabien kuuluu Palestiinalle". Koska kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että lopullisessa rauhansopimuksessa juutalaiset naapurustot liitetään joka tapauksessa Israeliin, miksei rakentaa sinne nyt?
Tämä valaisee käytännössä koeteltua sionistista menetelmää. Kun on saavutettu epävirallinen konsensus maan jakamisesta Israelin ja Palestiinan välillä, Israelin hallitus sanoo: OK, nyt kun on sopimus siitä, mikä maa tulee meille, neuvotelkaamme lopusta maasta. Minun on minun, nyt neuvotellaan siitä mikä on sinun. Olemassa olevat juutalaiset naapurustot kuuluvat jo meille. Olemme vapaita rakentamaan sinne rajoituksetta. Enää on päätettävä arabinaapurustoista, jonne aiomme myös rakentaa.
Itse asiassa Netanyahua pitäisi kiittää. Vuosikymmenten ajan kaikki ovat tehneet eron Länsirannan ja Gazan "siirtokuntien" ja Itä-Jerusalemin "juutalaisten naapurustojen" välille. Nyt tämä erottelu on kadonnut, ja kaikki puhuvat Itä-Jerusalemin siirtokunnista.
NIINPÄ NETANYAHU lähti Canossan matkalle. Hän saapui Valkoisen talon portille. Obama kuunteli hänen ehdotuksiaan ja kertoi hänelle, että ne eivät riitä. Netanyahu neuvotteli rakennuksen sivuhuoneessa neuvonantajiensa kanssa ja palasi Obaman luokse. Taas Obama kertoi hänelle, että hänen ehdotuksensa eivät ole riittäviä. Ja näin kaikki päättyi: ei sopimusta, ei yhteistä julkilausumaa, ei valokuvia.
Kyseessä ei ole enää vain "kriisi", vaan jotakin todella merkittävää: perustavanlaatuinen muutos USA:n politiikassa. Amerikan laiva on tekemässä täyskäännöstä Lähi-Idän suhteen, ja se vaatii paljon aikaa. Rauhaa rakastavat ovat kokeneet monia pettymyksiä sen aikana. Mutta nyt se on vihdoinkin tapahtumassa.
Yhdysvaltain presidentti haluaa lopun konfliktille, joka uhkaa USA:n elintärkeitä kansallisia intressejä. Hän haluaa rauhansopimuksen. Ei aikojen lopussa, ei seuraavan sukupolven aikana, vaan nyt, kahden vuoden sisällä.
Muutos löytää ilmiasunsa Itä-Jerusalemissa, koska rauhaa ei voi tulla, jos Itä-Jerusalemista ei tule Palestiinan pääkaupunkia. Israelilaisen rakennustoiminnan tarkoitus on estää juuri tämä. Näin ollen se on koekenttä.
Tähän asti Netanyahu on pelannut kaksoispeliä. Välillä hän on kallistunut USA:n suuntaan, välillä siirtokuntalaisten suuntaan. Haaretz-lehden vanhempi politiikan toimittaja Aluf Ben kehotti tällä viikolla häntä valitsemaan ”Benny Beginin ja Uri Avneryn” välillä – mikä tarkoittaa valintaa Suur-Israelin ja kahden valtion ratkaisun välillä.
Tunnen itseni imarrelluksi tällaisesta muotoilusta, mutta poliittinen valinta tehdään nyt Lieberman-Yishain ja Tzipi Livnin välillä.
Netanyahulla ei ole mahdollisuuksia vapautua Obaman pannasta niin kauan kuin hän on nykyisen hallituskoalition panttivankina. Sanotaan, että älykäs ihminen keksii miten päästä ansasta, johon viisas ei olisi koskaan langennutkaan. Jos Netanyahu olisi ollut viisas, hän ei olisi perustanut tätä koalitiota. Nyt näemme, onko hän älykäs.
Kadima on kaukana rauhanpuolueesta. Sen kasvot ovat tahritut. Koko oppositiovuotensa aikana se ei ole kunnostautunut millään tavalla eikä osallistunut yhteenkään periaatteelliseen kamppailuun. Mutta yleisö pitää sitä maltillisena puolueena, toisin kuin Netanyahun peittelemättä ekstremistisiä hallituskumppaneita. Viimeisimpien mielipidetiedustelujen mukaan Kadima on hiljattain kasvattanut niukkaa johtoaan Likudiin.
Päästäkseen vakaviin neuvotteluihin palestiinalaisten kanssa, kuten Obama vaatii, Netanyahun tulee hajottaa nykyinen koalitio ja kutsua Livni mukaan. Siihen saakka kun tämä tapahtuu, hän joutuu seisomaan Canossan portilla.
Kuninkaan ja paavin taistelu ei loppunut Canossan nöyryyttävään näytelmään. Se jatkui pitkän ajan. Netanyahun ja Obaman taistelu ratkeaa paljon nopeammin.