Kokemukseni siviilipalveluksessa oli erilainen kuin mitä sen oletin olevan. Huomasin nopeasti kuinka paljon toimistotöitä, tiedottamista, mainostamista sekä asiakirjojen pyörittelyä järjestötyössä on kun taas aiempi käsitykseni samaisesta työstä oli aika ruusuilla tanssimista. Olen ollut mukana Adoptioperheet ry:n vetämässä toiminnassa adoptiotaustaisten lasten leirien muodossa jo melkein vuosikymmenen ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän halusin ottaa leireillä vastuuta ja järjestää kuin myös valvoa muiden leirin onnistumista. Vasta sivarina tajusin ja aloin arvostamaan enemmän kaikkea sitä pohjatyötä mitä leireihin tarvittiin. Esimerkiksi yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa (tässä tilanteessa Lasten Kesä), osallistujien tietojen pyörittelyä sekä arkistointia ja ohjelman järjestämistä.
Suoritin palvelukseni vuonna 2020, joka oli harmi kyllä myös edellä mainittujen leirien takia huono vuosi koronapandemian takia. Työnkuva oli pitkälti toimistotuolita käsin hoidettavaa ja monet odottamani aktiviteetit lähtivät kuin matto jalkojen alta mutta loppukesällä ja loppuvuoden hujakoilla sain onneksi mahdollisuuksia myös kasvokkain tehtävään nuorisotyöhön. Kävin Turussa muutaman kerran vetämässä kaupungin nuorisoryhmälle aktiviteetteja joskus yksin ja joskus ihanan kollegani Sanni Lehtosen kanssa. Sain myös aikaiseksi Elias Helmisen avulla järjestettyä VR-pelitapahtuman Kalasataman Redissä sijaitsevassa Pikselissä. Kuten tuumailin tuolloin toimistolla Sörnäisten rantatiellä, palveluskokemukseni olisi luultavasti ollut vielä tapahtumarikkaampi jonain muuna vuotena mutta saimme paljon tehtyä järjestönä ottaen ajankohtaiset rajoitukset huomioon ja olen siitä todella kiitollinen.
Valintani suorittaa siviilipalvelus oli oikea valinta itseäni miettien mutta sen kanssa ylösnousi monia henkisiä pulmia, kuten kavereiden reaktiot ja vähentävät keskustelut varusmiespalveluksen ja siviilipalveluksen välillä. Mietin myös paljon systeemin epätasa-arvoa ja kuulumatonta ääntäni, jos päätän suorittaa siviilipalveluksen. Omat kokemukseni ja saavutukseni tuonna vuonna tuntuivat pienemmiltä kun solidaarisuutta ei oman ikäisistä kavereista paljoa löytynyt ja keskustelu kääntyi lopulta aina “inttijuttuihin”. Henkilökohtaisesti minua ei kiinnostanut ihmisten vakaumus ja miksi kukin päätti mieluummin tehdä toisen kuin toisen. Mielestäni kaikkien pitäisi tässä tilanteessa tehdä itselleen mahdollisimman mieluisa vuosi joko vuoden ajaksi tai mahdollisesti hakea henkistä tai fyysistä kasvua vuoden aikana tapahtuvista kokemuksista. Suurin ongelmani oli kuitenkin systeemin epätasaisuus ja sen mukana tuleva, yhteiskuntaan juurtunut käsitys miehisyydestä ja mitä se on. Kuitenkin, siviilipalvelukseen hakeutuu joka vuosi enemmän ja enemmän ihmisiä, mikä on hyvä, sillä se kertoo mahdollisesti siitä, että olemme yhteiskuntana hiljalleen ylikasvamassa vanhoista arvoista ja ihmiset uskaltavat tehdä päätöksiä itsensä puolesta eivätkä he koe samanlaista tarvetta palvella maataan aseellisesti kuin mitä aiemmat sukupolvet kokivat.