Avnery: Tapa turkkilainen ja lepää

Uri Avnery, 5.6.2010

AVOMERELLÄ, aluevesirajojen ulkopuolella, laivasto pysäytti aluksen. Kommandot tekivät rynnäkön. Sadat laivalla olleet ihmiset tekivät vastarintaa, sotilaat käyttivät voimaa. Joitakin matkustajia kuoli, lukuisia loukkaantui. Laiva vietiin satamaan, matkustajat poistettiin sieltä väkisin. Maailma näki heidän kävelevän satamalaiturilla, miesten ja naisten, vanhojen ja nuorten, kaikkien nääntyneinä, yhden toisensa jälkeen, jokaisen kahden sotilaan välissä...

Laivan nimi oli "Exodus 1947". Se lähti Ranskasta toivoen voivansa murtaa Britannian toimeenpaneman saarron, jonka tarkoitus oli estää holocaustista henkiinjääneiden ihmisten täyttämien laivojen pääsy Palestiinan rannikolle. Jos sen olisi sallittu päästä määränpäähänsä, laittomat siirtolaiset olisivat astuneet rantaan ja britit olisivat lähettäneet heidät eristysleirille Kyprokselle, kuten olivat tehneet aiemmin. Kukaan ei olisi kiinnittänyt episodiin huomiota paria päivää pidempään.

Mutta vastuussa oleva poliitikko oli Ernest Bevin, ylimielinen, karkea ja valtaa rakastava brittiministeri Labour-puolueesta. Hän ei aikonut antaa joukon juutalaisia sanella. Hän päätti antaa heille oppitunnin, jonka silminnäkijänä on koko maailma. "Tämä on provokaatio!" hän parkaisi, ja oli tietysti oikeassa. Päätarkoitus todellakin oli tehdä provokaatio, joka kiinnittäisi maailman huomion Britannian saartoon.

Tiedetään hyvin, mitä sitten seurasi: episodi jatkui ja jatkui, yksi typerä teko johti seuraavaan, koko maailman myötätunto oli matkustajien puolella. Mutta britit eivät antaneet periksi ja joutuivat maksamaan laskun. Kalliin laskun.

Monet uskovat, että "Exodus"-tapaus oli käännekohta kamppailussa Israelin valtion luomiseksi. Britannia romahti kansainvälisen tuomion taakan alla ja päätti luopua mandaatistaan hallita Palestiinaa. Tälle päätökselle oli tietysti monia painavampia syitä, mutta "Exodus" näytti olevan korsi, joka katkaisi kamelin selän.

EN OLE AINOA, jonka mieleen tämä episodi palasi tällä viikolla. Itse asiassa ainakin niiden, jotka elivät Palestiinassa tuohon aikaan ja todistivat sitä, oli mahdotonta olla muistamatta sitä.

Tietysti on merkittäviä eroja. Silloin matkustajat olivat holocaustista henkiinjääneitä, tällä kertaa he olivat rauhanaktivisteja kaikkialta maailmasta. Mutta sekä silloin että nyt maailma sai nähdä aseistautuneiden sotilaiden hyökkäävän julmasti aseistautumattomia matkustajia vastaan, jotka tekivät vastarintaa kaikella käteen osuneella, kepeillä ja paljain käsin. Sekä nyt että silloin se tapahtui avomerellä, silloin 40 km rannikosta, nyt 65 km.

Jälkikäteen tarkasteltuna brittien toiminta koko tapauksen ajan näyttää ällistyttävän typerältä. Mutta Bevin ei ollut typerys, eivät liioin operaatiota johtaneet brittiupseerit. Loppujen lopuksi, he olivat olleet voittajan puolella juuri päättyneessä maailmansodassa.

Jos he toimivat alusta loppuun täysin päättömästi, tämä oli seurausta omahyväisyydestä, tunnottomuudesta sekä pohjattomasta ylenkatseesta maailman julkista mielipidettä kohtaan.

Ehud Barak on Israelin Bevin. Hänkään ei ole typerys, kuten eivät ole armeijamme korkeimmat johtajatkaan. Mutta he ovat vastuussa typerien tekojen sarjasta, jonka katastrofaalisia seurauksia on vielä vaikea arvioida. Entinen ministeri, nykyinen kommentaattori Yossi Sarid kutsui turvallisuusasioista päättävää ministeriöiden "seitsemän komiteaa" "seitsemäksi idiootiksi" – ja minun on pakko kohottaa ääneni vastalauseeseen. Sillä kyseessä on loukkaus idiootteja kohtaan.

TÄMÄN AVUSTUSLAIVASTON valmistelut kestivät yli vuoden. Sadat sähköpostit kulkivat ihmisiltä toisille. Sain itse kymmeniä. Ei ollut salaisuuksia. Kaikki tieto oli vapaasti saatavilla.

Kaikilla poliittisilla ja sotilaallisilla instituutioillamme oli paljon aikaa varautua laivojen lähestymiseen. Poliitikot konsultoivat. Sotilaat harjoittelivat. Diplomaatit raportoivat. Tiedusteluväki teki omaa työtään.

Mikään ei auttanut. Kaikki päätökset ensi hetkestä tähän saakka ovat olleet vääriä. Eikä asia ole vielä lopussa.

Idea laivastosta saarron murtamisen välineenä lähentelee neroutta. Se saattoi Israelin hallituksen puun ja kuoren väliin – valintaan lukuisten huonojen vaihtoehtojen välillä. Jokainen kenraali toivoo saavansa vastustajansa sellaiseen tilanteeseen.

Vaihtoehdot olivat:

Antaa laivaston päästä Gazaan estämättä. Valtiosihteeri tuki tätä vaihtoehtoa. Tämä olisi merkinnyt saarron loppumista, koska tämän laivaston jälkeen niitä olisi tullut uusia ja suurempia.

Pysäyttää laivasto aluevesillä, tutkia lasti ja varmistaa, etteivät laivat kantaneet aseita tai "terroristeja", ja sen jälkeen antaa niiden mennä. Tämä olisi johtanut joihinkin heikkoihin vastalauseisiin eri puolilta maailmaa, mutta saarron periaatteesta olisi pidetty kiinni.

Valloittaa se avomerellä ja tuoda Ashdodiin, jolloin otetaan riski yhteenotosta aktivistien kanssa laivalla.

Kuten hallituksemme ovat aina tehneet joutuessaan valitsemaan huonojen vaihtoehtojen välillä, Netanyahun hallitus valitsi huonoimman.

Jokainen, joka seurasi valmisteluja tiedotusvälineiden välityksellä, olisi voinut nähdä ennakolta, että hyökkäys johtaisi kuolonuhreihin ja loukkaantumisiin. Ei voi tehdä rynnäkköä turkkilaiselle laivalle ja odottaa, että siellä on vastassa herttaisia pikkutyttöjä ojentamassa kukkia.  Turkkilaiset eivät ole tulleet tunnetuiksi ihmisinä, jotka antavat helposti periksi.

Joukoille annetut ja julkistetut määräykset sisälsivät kolme kohtalokasta sanaa: "hinnalla millä hyvänsä". Jokainen sotilas tietää, mitä nämä kolme kauheaa sanaa merkitsevät. Lisäksi päämäärien listalla matkustajien turvallisuudesta huolehtiminen oli vasta kolmannella sijalla, tärkeämpiä olivat sotilaiden turvallisuus ja tehtävän täyttäminen.

Jos Binyamin Netanyahu, Ehud Barak, armeijan komentaja ja laivaston päällikkö eivät ymmärtäneet, että tämä johtaisi ihmisten kuolemaan ja loukkaantumisiin, on pakko vetää johtopäätös – jopa niiden on, jotka ovat tähän saakka olleet vastahakoisia pohtimaan asiaa – että he ovat törkeästi epäpäteviä. Heille täytyy kertoa Oliver Cromwellin parlamentille lausumien kuolemattomien sanojen mukaisesti: "Olette istuneet liian kauan nähtynä siihen mitä olette viime aikoina saaneet aikaan... Lähtekää, sanon; ja sallikaa meidän olla rauhassa teiltä. Jumalan nimessä, menkää!"

TÄMÄ TAPAHTUMA kiinnittää jälleen huomion yhteen tilanteen vakavimmista aspekteista: elämme kuplassa, eräänlaisessa mentaalisessa ghettossa, joka eristää meidät ja estää meitä näkemästä toisenlaista todellisuutta, jonka näkee koko muu maailma. Psykiatri voisi tulkita tämän olevan oire vakavasta henkisestä ongelmasta.

Hallituksen ja armeijan propaganda kertoo yksinkertaista tarinaa: sankarilliset sotilaamme, eliittien eliitti, astuvat laivaan määrätietoisina ja sensitiivisinä tarkoituksenaan "keskustella", ja joutuvat vauhkon ja väkivaltaisen joukon hyökkäyksen kohteeksi. Virallinen tiedottaja toisti toistamasta päästyäänkin sanaa "lynkkaus".

Ensimmäisenä päivänä melkein kaikki Israelin tiedotusvälineet hyväksyivät tämän. Loppujen lopuksi onhan selvää, että me juutalaiset olemme uhreja. Aina. Ja tämä pätee myös juutalaisiin sotilaisiin. Totta, teimme rynnäkön ulkomaalaiseen laivaan yöllä, mutta muutuimme saman tien uhreiksi, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puolustaa itseämme väkivaltaisia ja kiihotettuja antisemiittejä vastaan.

Ja on mahdotonta olla muistamatta klassista juutalaista vitsiä Venäjällä asuvasta juutalaisäidistä, joka hyvästelee tsaaria sodassa Turkkia vastaan palvelemaan kutsuttua poikaansa. "Älä yritä liikaa" äiti pyytelee, "Tapa turkkilainen ja lepää. Tapa toinen turkkilainen ja lepää uudelleen..."  ("tapa turkkilainen ja lepää" on israelilainen sanonta, joka tarkoittaa suurinpiirtein "älä hätäile" - suom.).

"Mutta äiti," poika keskeyttää, "Mitä jos turkkilainen tappaa minut?"

"Sinut?" äiti huudahtaa, "Miksi? Mitä sinä olet hänelle tehnyt?"

Jokaisen normaalin ihmisen mielestä tämä kuulostaa hullulta. Eliittikommandoyksikön raskaasti aseistut sotilaat nousevat laivaan avomerellä keskellä yötä sekä ilmasta että mereltä  – ja he ovat uhreja?

Tässä on kuitenkin häivähdys totuutta: he ovat omahyväisten ja kyvyttömien komentajien, vastuuttomien poliitikkojen ja näiden ruokkimien tiedotusvälineiden uhreja. Ja itse asiassa israelilaisten uhreja, sillä suurin osa heistä äänesti tätä hallitusta tai oppositiota, joka on samanlainen.

"Exodus"-tapaus toistui, mutta roolit olivat muuttuneet. Nyt me olimme brittiläisiä.

Jossakin jo uusi Leon Uris suunnittelee seuraavaa kirjaansa "Exodus 2010". Uusi Otto Preminger suunnittelee elokuvaa, josta tulee kassamagneetti. Sen tähtenä on uusi Paul Newman – loppujen lopuksi lahjakkaista turkkilaisista näyttelijöistä ei ole pulaa.

YLI 200 vuotta sitten Thomas Jefferson julisti, että jokaisen kansan täytyy noudattaa toiminnassaan "rehellistä kunnioitusta ihmiskunnan mielipiteitä kohtaan". Israelin johtajat eivät koskaan ole hyväksyneet tämän ajatelman viisautta. Sen sijaan he pitävät kiinni David Ben-Gurionin lausumasta: "Ei ole tärkeää mitä pakanat sanovat, tärkeää on mitä juutalaiset tekevät." Ehkäpä hän oletti, että juutalaiset eivät toimi typerästi.

Turkin hankkiminen viholliseksi on enemmän kuin typerää. Vuosikymmenten ajan Turkki on ollut lähin liittolaisemme alueella, paljon läheisempi kuin yleisesti tiedetään. Tulevaisuudessa Turkilla voisi olla tärkeä rooli neuvottelijana Israelin ja arabi-muslimimaailman välillä, Israelin ja Syyrian välillä ja, kyllä, myös Israelin ja Iranin välillä. Ehkäpä olemme onnistuneet nyt yhdistämään Turkin kansan itseämme vastaan – ja joku voisi sanoa, että se on ainoa asia missä turkkilaiset ovat tällä hetkellä yksimielisiä.

Tämä on "Cast Leadin" (hyökkäys Gazaan) jatko-osa. Silloin nostatimme suurimman osan maailman maista meitä vastaan, järkytimme harvoja ystäviämme ja ilahdutimme vihollisiamme. Nyt olemme tehneet sen taas ja ehkäpä vieläkin menestyksekkäämmin. Maailman yleinen mielipide on kääntymässä meitä vastaan.

Tämä on hidas prosessi. Se muistuttaa veden kerääntymistä padon taakse. Vesi kerääntyy hitaasti, hiljaa, ja muutos on hädin tuskin havaittavissa. Mutta kun se nousee kriittiselle tasolle, pato murtuu ja käsissämme on katastrofi. Lähestymme tätä pistettä vakaasti.

"Tapa turkkilainen ja lepää," sanoo äiti vitsissä. Meidän hallituksemme ei edes lepää. Näyttää siltä, ettei se lepää, ennen kuin saanut viimeiset ystävämme vihollisiksi.

(Osia tekstistä on julkaistu Ma’ariv -lehdessä, joka on Israelin toiseksi suurin sanomalehti.)