Kutsuntalakoista mielipidevankiadoptioihin – lyhyt katsaus aseistakieltäytymisen historiaan Suomessa

Ensimmäinen merkittävä aseistakieltäytymisliike Suomessa nähtiin jo ennen maamme itsenäistymistä, kun vuosina 1901–05 asevelvolliset protestoivat kutsuntalakoilla Suomen kansallisen armeijan sulauttamista Venäjän armeijaan osana Ensimmäiseksi sortokaudeksi kutsuttuja venäläistämistoimia. Laajimmillaan protesti oli vuonna 1902, jolloin kutsunnoista kieltäytyi jopa 58 prosenttia asevelvollisista. 1900-luvun alun ainutlaatuinen kansalaistottelemattomuusliike saavutti Suomessa niin suuret mittasuhteet, että jopa Gandhi ammensi siitä vaikutteita Intian itsenäistymiskamppailussa käytettyyn väkivallattomaan vastarintaan. Protestin seurauksena suomalaiset vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1905.

Varsinainen rauhanaatteeseen pohjaava aseistakieltäytyminen alkoi nostaa päätään Suomen itsenäistymisen vanavedessä vuonna 1922 säädetyn yleisen asevelvollisuuden myötä. Jo seuraavana vuonna perustettiin Suomen antimilitaristinen liitto, jonka aktiiveista osa kieltäytyi vuonna –26 sekä ase-, että sitä korvaavasta työpalvelusta, joka oli suoraan sidottu armeijan etuun. Tunnetuin heistä oli Arndt Pekurinen, joka nousi otsikoihin aloitettuaan nälkälakon vangitsemisensa jälkeen vuonna –29. Vuosia jatkuneen vankilakierteen aikana Pekurisen puolesta vetosivat mm. useat englantilaiset kansanedustajat ja fyysikko Albert Einstein.

Pekurisen Suomelle kiusallista julkisuutta aiheuttaneen peräänantamattoman kieltäytymisen johdosta säädettiin vuonna 1931 laki, joka mahdollisti asepalveluksen korvaamisen täysin siviililuonteisella työpalvelulla. Lain myötä myös Pekurinen vapautettiin. Talvisotaan mennessä siviilipalveluksen suoritti noin 500 henkilöä.

Sotien aikana aseistakieltäytymisoikeutta ei tunnustettu. Tämän sai tuta myös Pekurinen, joka jatkoi aseistakieltäytymistään viimeiseen asti. Pekurinen teloitettiin vuonna 1941 Suomussalmen rintamalla hänen kieltäydyttyä ottamasta asetta ja asepukua. Teloitettuja kieltäytyjiä oli ilmeisesti muitakin, mutta heidän tapauksiaan ei juuri ole tutkittu Talvisodan yhtenäisyyden nimeen vannoneessa Suomessa.

Siviilipalvelusmiesten lakko 23.4.1990, Vanha ylioppilastaloSiviilipalvelusmiesten lakko 23.4.1990, Vanha ylioppilastalo Toinen sodanaikainen aseistakieltäytymismuoto oli rintamakarkuruus, jonka valitsi Jatkosodan aikana ainakin 15000 miestä. Useat karkureista piileskelivät metsissä, minkä johdosta heitä ryhdyttiin kutsumaan ”käpykaartilaisiksi”. Oman mausteensa sotaan kohdistuneeseen protestiin antoivat sotilaat, jotka kieltäytyivät joukoittain vuonna -41 Suomen hyökätessä itään ylittämästä vanhaa Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajaa, koska pitivät hyökkäyssotaa epäoikeutettuna.

30-luvulla säädettyä aseistakieltäytymislainsäädäntöä muutettiin ensi kertaa vuonna 1959. Merkittävin muutos oli tutkijatoimikunta, joka asetettiin selvittämään aseista kieltäytyneiden vakaumusta. Lakimuutoksen myötä otettiin myös käyttöön erityinen työlaitos, johon määrättiin kaikesta palveluksesta järjestelmällisesti kieltäytyneet Jehovan todistajat. Karvialla sijainneessa työlaitoksessa olosuhteet muistuttivat keskitysleiriä. Laitos suljettiin suuren kohun saattamana kymmenen vuotta myöhemmin presidentti Kekkosen vierailtua paikan päällä, ja Jehovan todistajat ryhdyttiin määräämään tavallisiin vankiloihin rangaistustaan suorittamaan.

Vuosien 1959 ja -69 välillä aseista kieltäytyi 1400 miestä. 30-luvulta aina 60-luvun lopulle asti valtaosa kieltäytyjistä perusteli tekoaan uskonnollisilla syillä. Tähän lienee vaikuttanut olennaisesti se, että vaikka myös siveelliset – eli käytännössä eettiset – syyt oli laissa tunnustettu aseistakieltäytymisperusteiksi, ei eettisten kieltäytyjien hakemuksia asepalveluksesta vapauttamiseksi yleensä hyväksytty.

60-luvun loppuvuosina aseistakieltäytyminen politisoitui voimakkaasti ensi kertaa sitten Pekurisen kamppailun. Ensioire nousevasta kapinasta oli Sadankomitean vuonna 1967 järjestämä Helluntain epämarssi, jonka päätteeksi neljä reserviläistä poltti julkisesti sotilaspassinsa. Samoihin aikoihin tutkijatoimikunnan kuulusteltavaksi alkoi tungeksia miehiä, jotka perustelivat aseistakieltäytymistään syillä, joita silloinen lainsäädäntö ei tunnustanut. Toimikunnan hylättyä mm. poliittisilla, yhteiskunnallisilla tai järkiperäisillä syillä tehdyt työpalveluhakemukset nousi esille vaatimus koko vakaumuksentutkinnan lakkauttamisesta.

Kun tutkijatoimikunnan hylkäämät rauhanmiehet jatkoivat aseistakieltäytymistään yllyttäen samalla muitakin toimimaan samoin, syntyi Suomen historian laajin oikeusjuttu. Kolme vuotta kestäneestä käsittelystä muodostui ennennäkemätön performanssi, kun syytetyt halvensivat oikeutta mm. esittämällä puolustuspuheenvuoronsa laulaen. Lopulta Kekkonen armahti kaikki tuomitut, joiden joukossa oli mm. nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale (sd).

Protestoinnin seurauksena säädettiin vuonna 1969 uusi siviilipalveluslaki, joka lyhensi palvelusajan 14:stä 12:een kuukauteen. Tutkijatoimikunta (vuodesta -69 alkaen tutkijalautakunta) säilyi, mutta se suhtautui aiempaa joustavammin eettisin perustein asepalveluksesta kieltäytyneisiin ja hyväksyi usein myös esim. poliittiset perusteet. Sana ”siviilipalvelus” esiintyi uuden lain yhteydessä ensi kerran.

Protestihenki leimahti vielä vuonna –72, kun seitsemän tutkijalautakunnan hylkäämää aseistakieltäytyjää ei suostunut suorittamaan armeijapalvelusta. Heistä Reima Kekäläinen otti haltuunsa Suomen putkassa istumisen ennätyksen suorittamalla asevelvollisuutensa kahdeksan kuukauden mittaisella arestilla Karjalan prikaatissa. Tapahtuman seurauksena säädettiin laki, joka esti totaalikieltäytyjien tuomioiden ketjuuntumisen ja vakiinnutti kieltäytymisestä seuranneen vankeusrangaistuksen pituuden yhdeksäksi kuukaudeksi.

60–70-lukujen vaihteen kapinan jälkimainingeissa perustettiin myös Siviilipalvelusmiesliitto valvomaan sivareiden etuja. Järjestön nimi muutettiin Aseistakieltäytyjäliitoksi vuonna -87 sen otettua siipiensä suojaan myös muut aseistakieltäytyjäryhmät: totaali- ja reservinkieltäytyjät.

70-luku oli aseistakieltäytymiselle rauhallisen kehityksen aikaa. Siviilipalvelusmiesten määrä kasvoi tasaisesti – vuoden 1971 201 miehestä vuoden 1980 912:aan – ja eettiset kieltäytyjät muodostuivat selkeäksi enemmistöksi. Kaikista palvelusmuodoista kieltäytyneistä totaalikieltäytyjistä valtaosa oli Jehovan todistajia, joita tuomittiin vankilaan vuosittain satakunta. Rauhanjärjestöjen keskeisiksi vaatimuksiksi siviilipalveluksen suhteen muotoutuivat palveluksen sisällön kehittäminen ja koulutusjakson sisällyttäminen palvelukseen.

Siemenen seuraavalle aseistakieltäytymiskonfliktille kylvi tutkijalautakunta, joka vastasi siviilipalveluksen suosion kasvuun ryhtymällä 80-luvun alussa hylkäämään entistä suuremman osan siviilipalvelushakemuksista. Kiristynyt linja johti totaalikieltäytyjien määrän kasvuun, kun hylätyt kieltäytyivät edelleen armeijapalveluksen suorittamisesta, ja nosti uudelleen esille vuosikymmenen takaisen vaatimuksen vakaumuksentutkinnan lakkauttamisesta. Myös kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty International yhtyi vaatimuksiin.

Vuonna -84 vangitusta Pertti Haaparannasta, jolta tutkijalautakunta oli evännyt pääsyn siviilipalvelukseen, tuli Suomen ensimmäinen kansainvälinen mielipidevanki, kun Amnesty adoptoi hänet listoilleen. Amnesty tunnusti mielipidevangeiksi myös vuonna -86 kodeistaan poliisivoimin vankilaan kannetut Lassi Kuritun ja Esa Yrityksen, jotka vapautettiin pari viikkoa jatkuneen nälkälakon jälkeen.

Poliisit kantavat Lassi Kurittun kotoaan 4.2.1986 ennen hänen nälkälakkoaanPoliisit kantavat Lassi Kurittun kotoaan 4.2.1986 ennen hänen nälkälakkoaan

Samoihin aikoihin nousi esille myös reservinkieltäytyminen, joka oli aiemmin ollut melko tuntematon aseistakieltäytymismuoto. 80-luvun alkupuoliskolla arviolta parituhatta armeijan käynyttä miestä kieltäytyi osallistumasta kertausharjoituksiin ja armeijan toimintaan. Reservistä kieltäytymisen mahdollisuutta teki tunnetuksi Sotareservistä rauhanrakentajiksi –liike, jonka aktiivisin vaihe nähtiin 80-luvun puolivälissä.

Vuonna 1987 voimakkaan poliittisen paineen alla voimaantullut uusi väliaikainen siviilipalveluslaki vastasi moniin aseistakieltäytyjien vaatimuksiin. Tutkijalautakunta lakkautettiin ja siviilipalvelukseen pääsi ilmoitusluontoisella hakemuksella, jossa vakaumusta ei enää tarvinnut perustella. Siviilipalveluksen alkuun lisättiin myös koulutusjakso, jonka toteuttamisesta huolehtivat aluksi kansanopistot eri puolilla maata. Reservistä kieltäytyminen helpottui, eikä kieltäytymisiä enää hylätty. Lisäksi Jehovan todistajat vapautettiin kokonaan asevelvollisuudesta.

Uudistuksista maksettu hinta oli kova: siviilipalvelusaika piteni 16:een kuukauteen. Lisäksi laki mahdollisti siviilipalvelusmiesten määräämisen armeijaolosuhteita muistuttavaan väestönsuojelukoulutukseen, joka palvelisi ”kokonaismaanpuolustusta”. Siviilipalveluksen militarisoimisyritys herätti voimakkaan vastalauseen rauhanjärjestöissä. Laki jäi kuitenkin militarisoinnin osalta kuolleeksi kirjaimeksi, kun toimiin siviilipalvelusmiesten väestönsuojelukoulutuksen toteuttamiseksi ei koskaan ryhdytty.

Aseistakieltäytyjiä uusi laki ei tyydyttänyt; närää herättivät erityisesti varusmiespalveluksen peruskestoon verrattuna kaksinkertainen siviilipalvelusaika ja militarisoimispyrkimykset. Tyytymättömyys synnytti uuden totaalikieltäytymismuodon, osittaiskieltäytymisen, kun monet siviilipalvelusmiehet kieltäytyivät palveluksensa loppuunsuorittamisesta esim. normaalin varusmiespalvelusajan jälkeen. Siviilipalvelusmiehet protestoivat palveluksen epäkohtia myös useilla päivän mittaisilla työnseisauksilla, joihin osallistui parhaimmillaan 60-80 prosenttia palvelusta suorittaneista. Amnesty International tuki aseistakieltäytyjien vaatimuksia tunnustamalla vuosien –86 ja –92 välillä yli 25 totaalikieltäytyjää mielipidevangeiksi.

Protesti huipentui huhtikuussa 1990 aloitettuun, kestoltaan etukäteen rajoittamattomaan, siviilipalvelusmiesten lakkoon, joka venyi neljän viikon mittaiseksi. Lainsäädäntöön kohdistunutta painetta kasvattivat neljä vangittua totaalikieltäytyjää, Robert Ryömä, Jari Kallioluoma, Ari Arffman ja Timo Kinnunen, jotka aloittivat samaan aikaan nälkälakon. Heistä Ryömä, Kallioluoma ja Arffman jatkoivat nälkälakkoaan vielä siviilipalvelusmiesten protestin päätyttyäkin vaatimuksenaan lakimuutoksen lisäksi armahdus. Presidentti Mauno Koivisto armahti lopulta kieltäytyjät vastentahtoisesti nälkälakon jatkuttua 39 päivää. Myöhemmin samana vuonna nähtiin vielä yksi nälkälakko, kun vangittu totaalikieltäytyjä Tommi Nieminen armahdettiin yli kuukauden paaston jälkeen.

Vaikka viisivuotinen määräaikaislaki oli protesteista huolimatta voimassa suunnitelmien mukaisesti vuoden –91 loppuun asti, lienee aseistakieltäytyjien aktiivisella kampanjoinnilla ollut merkittävä vaikutus vuonna 1992 voimaan astuneen nykyisen siviilipalveluslain sisältöön – on hyvin mahdollista, että ilman mielenilmaisuja määräaikaislaki olisi muutettu pysyväksi. Nälkälakon myötävaikutuksella myös totaalikieltäytyjien rangaistuksia lievennettiin jo vuonna –90, jolloin vakiintui edelleen voimassaoleva käytäntö, jonka mukaan kieltäytymisestä seuraava vankeusrangaistus on puolet suorittamattomasta siviilipalveluksesta.

Merkittävin uudistus vuonna –92 oli siviilipalveluksen lyhentyminen 13:een kuukauteen. Siviilipalvelusmiesten koulutus keskitettiin aluksi kolmeen ja vuonna –96 yhteen siviilipalveluskeskukseen, joka vastaa myös palvelukseenastumismääräyksistä ja muusta palveluksen käytännön toteutuksesta. Myös palveluksen suorittaminen ns. yksityisoikeudellisissa paikoissa, eli esim. järjestöissä, tuli mahdolliseksi.

Eettisiin syihin pohjaava totaalikieltäytyminen oli Suomessa pitkään ns. ehdollista kieltäytymistä, eli sillä vaadittiin muutoksia siviilipalveluslakiin tai – vakaumuksentutkinnan aikoina – vaadittiin oman siviilipalvelushakemuksen hyväksymistä. Koko asevelvollisuusjärjestelmää vastustava ehdoton totaalikieltäytyminen nosti ensi kertaa päätään vuonna 1984 käynnistyneen ”Kampanjan asevelvollisuus pois” myötä. Merkittävää julkisuutta ehdoton kieltäytyminen saavutti vasta vuonna –92 Kaj Ranisen kamppailun myötä.

Porin prikaatiin asepalvelukseen määrätty Raninen kieltäytyi huhtikuussa suorittamasta palvelustaan ja hakeutumasta siviilipalvelukseen. Kieltäytymisestä seurasi kuusi kuukautta jatkunut ainutlaatuinen vankeuskierre, jossa Rainen tuomittiin toistuvasti karkuruudesta lyhyeen vankeusrangaistukseen. Vankilasta Raninen toimitettiin takaisin varuskuntaan, jossa kieltäytymisestä seurasi jälleen pidätys, uusi oikeudenkäynti ja vangitseminen. Kierre päättyi lokakuussa, kun Raninen vapautettiin palveluksen suorittamisesta.

Ranisella oli kuitenkin vielä pari kuukautta suorittamatonta vankeutta. Kun rangaistus hovioikeuden päätöksen jälkeen vuonna –93 pantiin täytäntöön, aloitti Raninen nälkälakon, joka kesti peräti 37 päivää. Presidentti Koiviston kieltäydyttyä armahduksesta nälkälakko päättyi vasta, kun puolustusministeri Elisabeth Rehn lupasi käynnistää lakivalmistelut kertautuvien tuomioiden estämiseksi ja vankilan johto päästi Ranisen ehdonalaiseen vapauteen. Vuonna –94 voimaantullut laki mahdollistaa kieltäytymisen suoraan varusmiespalveluksesta. Sen soveltamisessa omaksutut käytännöt ovat kuitenkin johtaneet edelleen joissakin tapauksissa päällekkäisiin tuomioihin.

Totaalikieltäytyjiä oli 90-luvun alkupuolella vuosittain n. 15, mutta vuonna –96 määrä kääntyi nousuun. Vuosina –96 ja –98 julkistettiin ”totaalimanifestit”, joiden tavoitteena oli nostaa totaalikieltäytymistä esille. Eniten huomiota ensimmäisen manifestin allekirjoittajista on saanut Antti Rautiainen, joka on kieltäytynyt myös osallistumasta kutsuntoihin. Kieltäytymisestä on seurannut kierre, jossa kutsunnoista poisjäämisestä määrätään sakkorangaistus ja uudet kutsunnat. Kierre jatkuu edelleen. Maininnan ansaitsee myös Ville-Veikko Hirvelä, joka aloitti vangitsemisensa jälkeen vuonna –94 nälkälakon vaatimuksenaan, että valtio korvaa Angolan sotapakolaisille sen, että hän joutuu vankeuden vuoksi olemaan poissa vapaaehtoistyöstä. Hirvelä lopetti nälkälakon noin kuukauden jälkeen.

90-luvun alun lakiuudistusta seurasi jälleen siviilipalveluksessa rauhallisen kehityksen kausi, jonka aikana siviilipalvelukseen hakeutuvien määrä vakiintui noin 2500:een vuodessa. Aseistakieltäytyjäliitto keskittyi mm. vaatimaan yksityisoikeudellisten siviilipalveluspaikkojen lisäämistä, jota puolustusministeriö jarrutti 90-luvun loppupuolella saakka. Siviilipalveluksen suosion kasvu aiheutti käytännön ongelmia. Jo vuonna –92 nähtiin ensimmäiset ”legioonalaiset”, siviilipalvelusmiehet, jotka eivät onnistuneet saamaan palveluspaikkaa koulutusjakson päättymiseen mennessä. Samoihin aikoihin alkoi esiintyä ongelmia siviilipalvelusmiesten majoituksen hoidossa.

Viimeisen, yhä jatkuvan, konfliktin synnytti varusmiespalveluksen uudistaminen, joka lyhensi vuoden –98 alussa yleisimmän armeijapalvelusajan kuuteen kuukauteen. Keskimääräinen varusmiespalvelusaika lyheni noin kahdeksaan kuukauteen. Samaan aikaan myös siviilipalveluksen käytännön ongelmat alkoivat kärjistyä. Uuden tilanteen aikana on Suomessa nähty jälleen siviilipalvelusmiesten joukkomielenilmaisuja, kun miehet ovat vaatineet epäkohtien korjaamista neljällä työnseisauksella vuosina 98-01. Työnseisauksiin on parhaimmillaan osallistunut yli puolet palvelustaan suorittavista miehistä.

Siviilipalveluksen epäkohdat ovat nostaneet myös totaalikieltäytyjien määrän ennätyslukemiin. Vuonna –99 tuomittiin jo yli 50 totaalikieltäytyjää ja vuonna 2001 rikkoutui 60:n raja. Totaalikieltäytyjien määrä hipoo jo vuotta –87 edeltänyttä aikaa, jolloin kaikki Jehovan todistajat tuomittiin vankeuteen. Merkillepantavaa nykyisessä tilanteessa on, että yhä useammat totaalikieltäytyjät esittävät teolleen sekä ehdollisia, että ehdottomia perusteita. Myös Amnesty International puuttui Suomen tilanteeseen kuuden vuoden tauon jälkeen ryhtymällä vuonna –99 tunnustamaan jälleen suomalaisia totaalikieltäytyjiä mielipidevangeiksi. Toukokuuhun 2003 mennessä Amnesty on adoptoinut listoilleen jo 43 kieltäytyjää.

Omalaatuisimman protestin suomen aseistakieltäytymislainsäädäntöä kohtaan on esittänyt totaalikieltäytyjä Jussi Hermaja, joka pakeni ennen vankeusrangaistuksensa täytäntöönpanoa syksyllä –01 Belgiaan ja anoi poliittista turvapaikkaa vedoten siihen, että Suomen siviilipalvelusjärjestelmä on syrjivä. Tätä kirjoittaessa Hermajan hakemus on Belgian korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyssä jo toista vuotta.

Siviilipalvelus herättää Suomessa edelleen voimakkaita poliittisia intohimoja ja yritykset saada varusmiespalveluksen peruskestoon suhteutettuna Euroopan pisimpään siviilipalvelusaikaan lyhennys ovat kariutuneet eduskunnassa vuosina –98 ja –00. Kampanjointi kuitenkin jatkuu ja aseistakieltäytyminen pysyy varmasti jatkossakin pinnalla julkisessa keskustelussa. Aseistakieltäytyjäliiton keskeiset tavoitteet siviilipalveluslain uudistamiseksi ovat palvelusajan lyhentäminen keskimääräisen varusmiespalveluksen mittaiseksi ja siviilipalvelusmiesten majoituskustannusten siirtäminen valtiolle. Lisäksi tapetilla on edelleen epäkohta, joka on hiertänyt pasifistin kengässä jo vuonna 1931 säädetystä ensimmäisestä siviilipalveluslaista alkaen: aseistakieltäytymisoikeus on Suomessa tunnustettu ainoastaan rauhan aikana.