Tuliko legioona jäädäkseen?

Siviilipalveluskeskuksessa on ollut palveluspaikattomia miehiä ainakin vuodesta -94 asti

Siviilipalveluskeskuksen kanttiinissa istuu höyryävien kahvikupposten äärellä kaksi miestä, joiden visiitti itäuusimaalaiselle maalaispaikkakunnalle ei päättynyt palveluksen alussa olevan koulutusjakson suorittamiseen. Miehet ovat ”legioonalaisia”. Tuolla nimityksellä on jo vuosien ajan totuttu kutsumaan siviilipalvelusmiehiä, jotka eivät ole löytäneet itselleen palveluspaikkaa ja joutuvat tekemään tilapäistöitä siviilipalveluskeskuksessa.

Antti Tanin elämästä Lapinjärvellä on vierähtänyt jo seitsemän kuukautta, jonka hän on tehnyt töitä siviilipalveluskeskuksen keittiössä. Valittamisen sijaa ei Tani kohtalostaan löydä: ”Hommat on ihan jees, taukoja on sopivasti ja ruokaa saa koko ajan”.

Palvelukseen astuessaan Tani ei osannut arvata jäävänsä legioonaan. ”Koulutusjaksolla yritin etsiä palveluspaikkaa, mutta lopetin etsimisen, kun paikkaa ei löytynyt”, Tani muistelee. Palveluksen alkuajan armeijassa viettäneen miehen legioonaan jäämisen sinetöi liian lyhyt palvelusaika. Palveluspaikat olisivat huolineet vain miehiä, joilla palvelusaikaa olisi ollut jäljellä täysi vuosi.

Tanin legioona-aika on pian ohi: aamuja nuorukaisella on jäljellä enää 35.

Vielä vähemmän aamuja on jäljellä Tania vastapäätä istuvalla Seppo Alakankaalla. Palvelustakin on takana enemmän – Alakangas on viettänyt Lapinjärvellä jo vuoden. Aika on kulunut ulkohommissa ”kiinteistöpuolella”, viimeksi traktorinkuljettajana.

Tanin tavoin Alakangaskaan ei ole kokenut legioonassa viettämäänsä aikaa rasittavaksi. Ei hänkään kuitenkaan aluksi arvannut jäävänsä legioonaan koko palvelusajaksi. ”Aluksi palveluspaikkaa tuli haettua, mutta kotikulmilta ei paikkaa löytynyt ja muilla paikkakunnilla ei ollut tarjolla asuntoja”, Alakangas kertaa.

Erikoisluentoja ja palveluspaikan etsintää

Tani ja Alakangas eivät suinkaan ole ensimmäisiä legioonalaisia. Siviilipalvelusmiesten kouluttajana vuosina 1992-97 työskennellyt Mikael Gedda muistelee legioonan syntyneen vuonna –94, jolloin siviilipalveluskoulutus keskitettiin Vaasan aikuiskoulutuskeskukseen. ”Sitä ennen siviilipalveluskeskuksia oli neljä, eikä ainakaan Vaasassa ollut legioonalaisia.” Joidenkin tietojen mukaan palveluspaikattomia miehiä oli kuitenkin muissa siviilipalveluskeskuksissa jo ennen vuotta -94.

Vuonna -94 legioonalaisten määrä räjähti enimmillään jopa kuuteenkymmeneen. Ilmiön syntyyn vaikutti siviilipalvelukseen hakeutuvien määrän voimakas kasvu, jonka perässä palveluspaikkojen määrä ei pysynyt. Geddan mukaan palveluspaikkojen määrä jopa väheni 90-luvun alkupuolen talouslaman johdosta eikä puolustusministeriö suostunut yksityisoikeudellisten palveluspaikkojen lisäämiseen, vaikka tarjokkaita olisi löytynytkin.

Legioonan synty tuli siviilipalveluskeskukselle yllätyksenä, eikä keskuksella ollut aluksi osoittaa juuri mitään tehtäviä palveluspaikattomille miehille. Myöhemmin legioonalaisille järjestettiin erikoisluentoja ja ohjattua palveluspaikan etsintää. Vaasan siviilipalveluskeskuksessa legioonalaisille ei määrätty juurikaan työpalvelutehtäviä.

Legioonaongelman kärjistyessä työministeriö ja siviilipalveluskeskus ryhtyivät kampanjoimaan palveluspaikkojen lisäämiseksi. Eräs keskuksen toimialavastaa- vista jopa kunnostautui markkinoimalla henkilökohtaisesti legioonalaisia palveluspaikoille. Legioonalaisten määrä saatiinkin alkurysäyksen jälkeen vakiinnutettua useaksi vuodeksi 10 ja 20:n välille.

Ilkka Taipale pelastajana

Vuonna -95 Vaasassa palvelleelle miehelle kuukauden mittaisesta legioona-ajasta ovat parhaiten jääneet mieleen koripallonpeluu ja videoiden katseleminen. Noihin aikoihin legioonalaisia oli parikymmentä.

Oli legioonassa toki velvollisuuksiakin. ”Aamulla mentiin legioonaluokkaan, jossa ohjaaja jeesasi palveluspaikan hankinnassa. Loppupäivä soiteltiin palveluspaikkoihin”, mies muistelee. Itse koulutuskeskuksessa ei legioonalaisille juurikaan töitä ollut, mutta osa miehistä oli määrätty siivoamaan Vaasan rantoja. Legioonalaiset saivat myös osallistua ensiapukursseille.

Vaasassa palvelleen miehen pelasti legioonasta silloin sairaalan johtajana toiminut nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale, jolla ”oli tapana käydä rekrytoimassa legioonalaisia Kellokosken sairaalaan töihin”. Joskus Taipale haki sairaalahommiin jopa kymmenen legioonalaista yhdellä kertaa.

Motivaatio-ongelmia

Legoonalaisten määrä kääntyi uuteen kasvuun siviilipalveluskeskuksen siirtyessä Lapinjärvelle vuoden -98 alussa. Vuoteen 2000 asti legioonanvalvojana toiminut Harri Tikka muistelee legioonalaisia olleen enimmillään yli 50. Tikan mukaan legioonan koko vaihteli kausiluontoisesti heijastellen mm. oppilaitosten lomia, joiden aikana miehiä ei tarvittu palvelukseen.

Tikka kertoo, että keskus reagoi legioonan kasvuun mm. myöntämällä legioonaan jääneille ”hövelisti” lykkäystä. Keskus helpotti palveluspaikkapulaa ottamalla siviilipalvelusmiehiä työpalveluun. ”Vakisivareita” työskentelee mm. keskuksen päivystyksessä ja keittiössä.

Viime vuosina siviilipalvelusmiesten legioonassa viettämä aika on pidentynyt huomattavasti. Mikael Geddan mukaan Vaasan legioonassa vietettiin keskimäärin pari-kolme viikkoa ja pahimmillaankin vain kaksi kuukautta. Lapinjärvellä sen sijaan on ollut jo lukuisia miehiä, jotka Seppo Alakankaan tavoin ovat suorittaneet legioonassa koko siviilipalveluksensa.

Harri Tikka ei muista legioonassa olleen vakavia ongelmia. Pahimpana ongelmana Tikka pitää motivaation katoamista: ”Kun palveluspaikkaa ei etsimisestä huolimatta löydy, seuraa turhautuminen”. Tikan mukaan mahdollisuudet palveluspaikan saamiseen heikkenevät sitä mukaa, kun legioonapäiviä jää taakse.

Tikka muistelee legioonassa olleen kuitenkin myös miehiä, jotka ”tekivät tyhmiäkin hommia ihan mielellään”. ”Jotkut sopeutuivat legioonaan, eikä osa viitsinytkään lähteä pois”, Tikka kuvailee. Legioonaan alkoi muodostua kaveriporukoita, joille palveluspaikatta jääminen ei tuntunut olevan mikään ongelma. ”Osa koki myös pääsevänsä legioonassa helpolla”, Tikka epäilee.

Muutoksia luvassa

Legioonan pienentämiseen on siviilipalveluskeskuksessa yritetty kehitellä jatkuvasti uusia keinoja. Vuonna -99 otettiin käyttöön ”seurantaviikko”, jonka aikana kolutusjakson jälkeen palveluspaikatta jääneet miehet saavat täyspäiväisesti etsiä vapaita paikkoja.

”Kyllä minä neuvon, jos pojat kysyvät, miten työhaastattelussa toimitaan”, paljastaa tällä hetkellä runsaan kolmenkymmenen palveluspaikattoman miehen joukkoa vakituisen legioonanvalvojan sijaisena luotsaava siviilipalveluskeskuksen toimistovirkailija Ritva Lipponen. Hän kertoo mainostavansa vapautuneita palveluspaikkoja jokaisena aamuna legioonalaisten työnjaon yhteydessä.

Lopullista muutosta legioonalaistilateeseen ei seurantaviikosta ja ohjannasta huolimatta ole syntynyt; legioonalaisten määrä on viimeaikoina vaihdellut parinkymmenen ja 60:n välillä. Legioonan olemassaolo heijastelee jatkuvaa palveluspaikkapulaa, jota luultavasti ajan mittaan parantaa mm. vuoden 2001 alusta voimaan tullut lakimuutos, joka helpottaa ns. yksityisoikeudellisten palveluspaikkojen hyväksyntää. Lopullisen ratkaisun palveluspaikkapulaan toisi kuitenkin vasta siviilipalvelusmiesten majoituskustannusten siirtäminen valtiolle, joka pienentäisi olennaisesti miehistä palveluspaikoille aiheutuvia kustannuksia. Toistaiseksi muutos on kariutunut valtiovarainministeriön vastustukseen.

Legioonasta tuntuukin tulleen pysyvä osa siviilipalveluskeskuksen toimintaa. Legioonalaisilla on omat majoitustilat ja monilla myös vakituisia työtehtäviä. Mm. siviilipalveluskeskuksen keittiötöistä huomattavan osan hoitavat palveluspaikattomat siviilipalvelusmiehet. Siihen, ovatko legioonalaiset siviilipalveluskeskukselle jopa tarpeellisia, ei Ritva Lipponen halua ottaa kantaa.

Legioonan olemassaoloon ei kuitenkaan vieläkään olla siviilipalveluskeskuksessa alistuttu. ”Muutoksia on tulossa liittyen koulutusjakson uudistussuunnitelmiin”, keskuksen koulutusvastaava Staffan Malmström vihjaa.