Vuoksiaaltoa vastaan – vastarintaa natsien Saksassa

Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita vaarantamaan henkensä kamppailussa sotaa vastaa ja liian harvoin on huudettu ääneen niiden ihmisten nimiä, joiden vastarinta on – periaatteellisista syistä – ollut väkivallatonta. Alla on joitakin nimiä rauhaan omistautuneiden inspiroivasta kunnialistasta. He ovat kaikki Saksan kolmannen valtakunnan kansalaisia, jotka etsivät ja löysivät keinoja vastustaa natsien sortoa. “Eivät kaikki saksalaiset ole tuollaisia”, huusi saksalainen kveekarityttö, kun kauppias kävi hänen kimppuunsa, kun hän ei esittänyt Heil Hitler -tervehdystä.

Opiskelijat

1933 oli toivon vuosi Saksassa. “Asiat voivat muuttua vain paremmaksi”, julistivat tiedotusvälineet: nyt Adolf Hitler oli vallan kahvassa ja aikaisemman sodanjälkeisen vuosikymmenen kurjuus olisi pian ohi. Kaikkialla maassa ihmisten mieliala kohosi.

Tuona vuonna Hans Scholl oli 15 ja hänen siskonsa Sophie 12 vuotta vanha. He olivat innokkaita liittymään Hitler-nuorten ja Saksan tyttöjen liiton paikallisosastoihin. Heidän innostuksensa ei kuitenkaan kestänyt. Sophie oli onneton huomatessaan, ettei hänen juutalaisia ystäviään päästetty järjestöön; jo tuolloin tulisesti omistautuneena vapauden ja suvaitsevaisuuden ihanteille hän jätti tyttöjen liiton. Hansia taas häiritsivät hämmästyttävät rajoitukset siitä, mitä musiikkia sai kuunnella tai mitä kirjoja lukea, ja Hitler-nuorten sotilaallinen kuri oli hänelle vierasta. Oltuaan osastonsa lipunkantajana natsipuolueen kokouksessa vuonna 1935, Hans palasi kotiin muuttuneena ja synkkänä ihmisenä. Niinpä Schollit menivät mukaan vanhaan nuorisoliikkeeseen, joka oli nyt laiton ja toimi maan alla. Sodan alettua Hans lääkintämiehenä (lääkinnän opiskelu oli pakollista yliopiston lomien aikana) toimiessaan havaitsi juutalaisten ja itärintaman sotavankien brutaalin kohtelun; Sophie, pakotettuna toimimaan aputehtävissä ennen kuin voisi jatkaa opiskelujaan, puolestaan joutui kestämään komennuksia ankeissa leireissä, kasarmeissa ja tehtaissa tukien työllään sotaa, jonka tiesi vääräksi.

“Kasvoimme valtiossa, jossa kaikki vapaa mielipiteenilmaisu on häikäilemättömästi tukahdutettu. Hitler-nuoret, SA ja SS ovat yrittäneet typerryttää, turmella, laittaa kuriin meidät elämämme kirkkaimpina vuosina. Haluamme todellista oppimista, todellista mielipiteen vapautta.” - kirjoitti Münchenin yliopiston professori Kurt Huber opiskelijoille suunnatussa lentolehtisessä. Se oli viimeinen Valkoisen ruusun painattamista ja jakelemista lentolehtisistä; vastarintaliikkeen jonka joukko Münchenin yliopiston opiskelijoita - joukossaan Schollit ja Huber - perusti vuonna 1942. He kehottivat ´passiiviseen vastarintaan´ ja erityisesti väkivallattomaan sabotaasiin natsihallitusta vastaan.

Hans ja Sophie Scholl levittivät kopioita Huberin lentolehtisestä yliopiston luentosaleissa helmikuun 18. päivän aamuna 1943. Viimeiset kappaleet he pudottivat yläparvelta sisäpihalle. Vahtimestari havaitsi Schollit, lukitsi ovet ja soitti Gestapon paikalle.

Kuukausia jatkuneen salaisen lennäkkien jaon - postilaatikoihin yöllä, postin välityksellä eri kaupungeista (käyttäen muutama kerrallaan eri postitoimistoista ostettuja postimerkkejä ja osoitteita, jotka oli otettu umpimähkään osoitekalenterista) - jälkeen viimeinen operaatio vaikutti yltiöpäiseltä. Ehkäpä Sophie melkein halusikin jäädä kiinni, hän oli sanonut: “Niin moni on kuollut tämän hallituksen puolesta, on aika jonkun kuolla sitä vastaan.” Ehkäpä he tunsivat olevansa turvassa samoin ajattelevien opiskelijoiden ja professorien joukossa. He eivät kuitenkaan olleet: heidät vangittiin, tuomittiin (tuomarina toimi Hitlerin pahamaineinen kuolemantuomari, vihamielinen ja tasapainoton Roland Freisler) ja teloitettiin 22. helmikuuta. Hans oli 25-vuotias, Sophie 22.

Huolimatta Schollien toistuvista väitteistä, että he yksin olivat vastuussa, myös heidän ystäviään rangaistiin vankilalla tai kuolemalla. Kurt Huber teloitettiin 13. heinäkuuta. Hänen tarkoituksensa, hän kirjoitti, oli ´herättää opiskelijat ei väkivaltaiseen toimintaan, vaan oivaltamaan poliittisen elämän nykyisen pahuuden. Kannatan paluuta puhtaasti moraalisiin periaatteisiin, perustuslailliseen valtioon ja ihmisten keskinäiseen luottamukseen: tämä ei ole laiton päämäärä, se merkitsee laillisuuden palauttamista´.

Vuonna 1953 Valkoiselle ruusulle järjestettiin muistotilaisuus. Saksan presidentti sanoi: “Näiden nuorten ihmisten, joilla oli asettaa mielen rehellisyys ja rohkeus sanoa totuus tyhjää retoriikkaa ja valhetta vastaan, rohkeat kuolemat muuttuivat heidän liikkeensä voitoksi samalla hetkellä kun heidän elämänsä riistettiin heiltä.”

Yliopiston ulkopuolella on nimetty aukiot Schollien ja Kurt Huberin mukaan. Yliopiston sisäpihan lattia on päällystetty uudelleen, siinä on sille pudonneiden lentolehtisen kuvia. Hampurissa, joka oli yksi kaupungeista jonne Valkoinen ruusu levisi, on nimetty katu Sophien mukaan. Heidän hautansa on hyvin hoidettu, sille on istutettu valkoisia ruusuja.

Hansin viimeiset sanat ennen teloitusta olivat: “Eläköön vapaus”. Sophie sanoi oikeudenkäynnissään: “Monet ihmiset ajattelevat samoin kuin me kirjoitimme ja puhuimme. He eivät vain uskalla sanoa sitä.”

Kristityt

München oli “natsipuolueen syntymäpaikka”: ei ole yllättävää, että tuomari Freisler lähetettiin sinne erityisesti tai että Schollit teloitettiin samana päivänä kuin oikeudenkäynti pidettiin. Freisler oli tuomarina myös kreivi Helmuth von Moltken oikeudenkäynnissä, joka uskalsi sanoa mitä ajatteli.

Moltke syntyi Preussissa, vanhempiensa maatilalla Kreisaussa, joka oli antava nimensä vastarintaliikkeelle: Kreisaun piirin jäsenet erosivat toisistaan sekä yhteiskunnallisen asemansa että sivistyksensä suhteen, piiri kattoi koko Saksan vastarinnan kirjon. He eivät olleet keskenään yksimielisiä siitä, kuinka tehdä vastarintaa. Moltke kieltäytyi olemasta tekemisissä kaikkien väkivaltaisten suunnitelmien kanssa. Koulutukseltaan lakimiehenä hän oli vuodesta 1933 auttanut juutalaisia emigrantteja ja Skandinavian pakolaisia. Hänet pidätettiin tammikuussa 1944 ja teloitettiin 23.1.1945, 37 vuoden ikäisenä. Jäähyväiskirjeessään kahdelle nuorelle pojalleen hän kirjoitti: “Koko ikäni, kouluajoista lähtien, olen taistellut sitä rajoittuneisuuden, väkivallan, röyhkeyden ja suvaitsemattomuuden henkeä vastaan, joka on löytänyt ilmiasunsa kansallissosialistisessa valtiossa.”

Moltke oli kristitty, ja tämän takia Freisler piti häntä vihollisenaan. “Yhdessä vuodatuksistaan Freisler sanoi minulle, ´Me ja kristinusko muistuttavat toisiaan vain yhdessä suhteessa: molemmat vaativat koko ihmisen.” Hitler oli lausunut: “Voi olla joko saksalainen tai kristitty. Molempia ei voi olla.” Joseph Goebbels oli sanonut saman raivokkaasti: “Kristinusko ja kansallissosialismi ovat yhteen sovittamattomia.” Monet papit ja uskovaiset, kaikissa kirkkokunnissa, olivat samaa mieltä. Olla kristitty merkitsi natsismin vastustamista, sen vaatimuksesta todistaa ´arjalainen syntyperä´ sen toteuttaman suurimittaisen joukkomurhan ja oikeudettoman sodan tuomitsemiseen. Yli 12.000 pappia, pastoria ja seurakuntatyöntekijää joutui vainon ja väärinkäytösten kohteeksi vastarintansa johdosta.

Yksi heistä oli Franz Jäggerstätter, itävaltalainen maanviljelijä ja paikallisen katolisen kirkon suntio. Itävalta liitettiin kolmanteen valtakuntaan ja Franz kutsuttiin palvelukseen, mutta hän kieltäytyi uskonnollisten omantunnonsyiden johdosta. Vasta vankilassa hän huomasi, että hänen kaltaisiaan kieltäytyjiä oli muitakin; tällöin hän rohkaistui suuresti. Hän kirjoitti tietävänsä, “ettei muuta maailmaa, mutta oli iloinen voidessaan olla yksi osoitus siitä, etteivät kaikki kulje vuoksiaallon mukana… Ja vaikka kirjoitan tätä käteni kahlehdittuna, se on parempi kuin jos mieleni olisi kahlehdittuna.” Sotilasoikeus tuomitsi hänet kuolemaan “kieltäytymisestä tehdä isänmaallista velvollisuuttaan Saksan eloonjäämistaistelun aikana”, ja hänet teloitettiin 9.8.1943 36 vuoden ikäisenä.

Paul Schneider, evankelinen protestanttipappi, sai natsien vihan osakseen vuodesta 1933, kun alkoi puhua uuden hallituksen “valheellisia vehkeilyjä” ja uuspakanuutta, jota se yritti tuputtaa, vastaan. Häntä kiellettiin toimimasta seurakunnassaan, mutta silti hän jatkoi siellä saarnaamista. Hänet pidätettiin toistuvasti ja vietiin lopulta eristysselliin Buchenwaldin keskitysleiriin. Aina kun tuli mahdollisuus, kidutuksen aiheuttamasta heikkoudesta huolimatta hänen äänensä kaikui keskitysleirillä arvostelemassa natseja ja antamassa lohdutusta vankitovereille. Monet sanoivat että hän pelasti heidät epätoivolta. “Sekä sanoissa että teoissa hän osoitti mieltä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.” Hänelle annettiin tappava injektio 18.7.1939, jolloin hän oli 41-vuotias; hänestä tuli ensimmäinen natsien keskitysleireillä tuhoutunut kirkonmies.

Carthusian munkki Bernhard Lichtenberg esitti henkilökohtaisesti vastalauseen keskitysleirien julmuuksista Hermann Göringille vuonna 1935. Lichtenberg oli yksi natsien pääkaupungin Berliinin St. Hedwigin katedraalin papeista. Hän piti messun juutalaisille kristalliyön jälkeen marraskuussa 1938. Hän esitti julkilausuman luettavaksi ääneen kirkoissa kaikkialla hiippakunnassa; siinä valiteltiin natsien juutalaisvastaista propagandaa ja pyydettiin jokaista kristittyä “rakastamaan naapureitaan”. Vuonna 1941 hän julisti, yhdessä monista hallitusta arvostelevista saarnoistaan, että jokaisessa iltajumalanpalveluksessa lausutaan rukouksia juutalaisten ja keskitysleirivankien puolesta. Hänet vangittiin vähän tämän jälkeen ´yleisen järjestyksen vaarantamisesta saarnastuolista´ ja hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, 5.11.1943, kun häntä oltiin siirtämässä Dachaun keskitysleiriin. Hän oli 67-vuotias.

Münsterin piispa Clemens von Galen oli yksi niistä jotka esittivät julkisen vastalauseen vuonna 1936, kun natsien aluejohtaja määräsi krusifiksit ja Lutherin kuvat poistettavaksi alueensa kouluista. Tämä aiheutti välittömästi suuria mielenosoituksia. Kirkonkelloja soitettiin, järjestettiin yhdeksänpäiväinen jumalanpalvelus, lapset toivat ristiinnaulitun kuvina kouluun ja hyvin järjestettyjä mielenosoituksia näyttäytyi. Jopa osa natseista tuli mukaan: jotkut Hitler-nuorison ja Natsien naisten liiton jäsenet eivät noudattaneet asetusta. Asetus kumottiin.

Kun natsien eutanasia-ohjelmasta alkoi vuotaa tietoja, piispa Galen oli taas vastarinnan johdossa: ihmiset ymmärsivät, ettei henkisesti tai fyysisesti vammaisia lapsia kuljettaneet linja-autot vieneetkään heitä hoitoon vaan ´eliminoitavaksi´. Paikallisia viranomaisia käskettiin ryhtymään ´ankarimpiin toimenpiteisiin´ niitä vastaan, jotka ´levittivät vahingollisluontoisia ja valtionvastaisia huhuja´. Vuonna 1941 piispa Galen puhui kolmessa saarnassa Gestapoa ja sen kontrolloimatonta valtaa ja julmuutta vastaan. Saarnasta painettiin ja levitettiin tuhansia kopioita. Hitlerin pääapulaiset vaativat Galenin teloittamista, mutta hän oli liian arvostettu, jotta natsit olisivat voineet ottaa hänen kuolemastaan aiheutuvan tyytymättömyyden riskin. Eutanasia-ohjelmaa supistettiin, viimeisinä kuukausinaan se rajoitettiin uhreihin joilla ei ollut ketään puhumassa puolestaan. Samaan aikaan piispan saarnoja luettiin edelleen ja ne inspiroivat muita - kuten Valkoista ruusua - ryhtymään omiin vastalauseisiinsa.

Naiset

Vuonna 1941 annettiin uusi kirkonvastainen asetus, tällä kertaa Baijerin opetusministerin toimesta: krusifiksit oli poistettava ja rukoukset korvattava natsien iskulauseilla ja lauluilla. Naiset olivat vastalauseiden etulinjassa. Jälleen esiintyi joukkomittaista tottelemattomuutta ja useat koulut menivät lakkoon. Asetuksesta luovuttiin.

Helmikuussa 1943, vähemmän kuin viikko Schollien teloituksen jälkeen, naiset olivat taas mielenosoituksen sydämessä; sellaisen, joka on vasta hiljattain tunnustettu menestykseksi. He onnistuivat estämään 1.700 juutalaismiehen siirtämisen keskitysleirille ja siitä seuraavan kuoleman.

Natsit luonnollisesti paheksuivat ei-juutalaisten ja juutalaisten välisiä avioliittoja. Monia suunniteltuja häitä oli aikaistettu vuonna 1933 ennen kuin ne ehdittiin kieltää. Hallitus hyväksyi vastentahtoisesti ennen kieltämistä solmitut juutalaisten ja ei-juutalaisten avioliitot. Juutalaiset puolisot olivat ‘etuoikeutettuja’, heitä ei siirretty keskitysleirille. Alkuvuonna 1943 kuitenkin julistettiin ‘lopullinen ratkaisu’, jota yhdenkään juutalaisen ei ollut tarkoitus antaa paeta. Samoihin aikoihin Saksan armeija kärsi tappion Stalingradissa ja Göbbels alkoi julistaa ‘totaalista sotaa’.

Berliinissä SS-miehet, Gestapo ja paikallinen poliisi alkoivat siepata kaupungin jäljelle jääneitä juutalaisia kodeistaan ja työpaikoiltaan ja kuljettaa heitä ‘kokoamiskeskuksiin’. Ei-juutalaisen kanssa naimisissa olevat juutalaiset vietiin nelikerroksiseen juutalaisyhteisön keskukseen Rosenstrasselle. Syy heidän valikoimiseensa erilleen oli antaa vaikutelma, että heidät oli tarkoitus viedä enimmäkseen työleireille; ei siis syytä huoleen. Todellisuudessa kaikki oli tarkoitus viedä Auschwitziin.

Suurin osa Rosenstrassen keskukseen ahdetuista juutalaisista oli miehiä, ei-juutalaisten naisten puolisoja, ja nämä naiset alkoivat pian kokoontui kadulla keskuksen ulkopuolelle: 600 ensimmäisenä päivänä, 6.000 seuraavalla viikolla. Yöllä ja päivällä, vuoroissa, kadoten kun heitä uhattiin ampua ja pian sen jälkeen taas uudelleen ilmestyen heidän voimakas ja äänekäs läsnäolonsa jatkui vaatien: “haluamme miehemme takaisin”. Ensimmäistä kertaa nämä naiset, jotka olivat kärsineet vuosikymmenen ahdistelua, tylyyttä ja väärinkäytöksiä koska olivat naineet juutalaisen, kykenivät tunnustamaan asemansa julkisesti, rinta rinnan. Muutaman päivän kuluttua heidän joukkoihinsa ilmestyi ihmisiä, joiden sukulaisia ei ollut vangittu, he olivat siellä vain tukemassa. Miehet vapautettiin 6. maaliskuuta. Jopa ne kolmisenkymmentä, jotka oli jo viety Auschwitziin, palautettiin sieltä kotiin (kun oli ensin varmistettu, että he antoivat hyviä lausuntoja sen olosuhteista).

Kyseessä oli ainoa joukkomielenosoitus juutalaisten pakkosiirtoja vastaan, ja se onnistui. Herää kysymys: olisiko järjestäytyneempi, laajempi väkivallaton vastarinta pelastunut vielä paljon enemmän ihmishenkiä. Tätä kysymystä on vaikea esittää, erityisen vaikea Saksassa.

Vastarinnan muisto nykyään

Olisiko siis rakentavaa, muistaessamme noiden natsi-Saksassa eläneiden miesten ja naisten rohkeuden, löytää tapoja pitää kysymys avoimena tämän päivän Euroopassa. Ei vanhojen haavojen repimiseksi, vaan uusien syntymisen estämiseksi.

Vuonna 1987 muutamat eloonjääneet Valkoisen ruusun jäsenet perustivat Valkoinen ruusu -säätiön Münchenissä. Heinäkuussa 2001 se julkisti kampanjan ‘suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta’ erityisesti Saksan itäisissä kaupungeissa, joissa ulkomaalaisten kimppuun on hyökätty usein viime vuosina.

Vuonna 1997 Ranskan katolinen kirkko pyysi anteeksi 30-luvun kyvyttömyyttään toimia kokonaisuutena “sen pysäyttämiseksi, mitä ei voi jälkeenpäin korjata” ja tuomita juutalaisvastaiset lait. Se että yksittäiset ihmiset olivat tuominneet ne ei ollut tarpeeksi, he myönsivät.

Vuonna 2000 hyökkäykset juutalaisia synagogia ja muistomerkkejä vastaan saivat Saksan juutalaisten keskusneuvoston puheenjohtajan miettimään, “oliko oikea ratkaisu rakentaa juutalaisyhteisö Saksaan uudelleen.” Vuosisadan lopulla näimme Berliinin katujen jälleen täyttyvän natsien vastaisessa mielenosoituksessa: uusnatsien väkivalta on vaatinut Saksassa yli 100 uhria vuoden 1990 jälkeen ja rasismi on taas - yhä - ongelma ja uhka. Ollakseen menestyksellistä vastarinnan täytyy levitä sinne, missä sodan ja väkivallan juuret ovat, ja estää niitä kasvamasta ja leviämästä. Täällä, Saksassa, kaikkialla on jokaisen vapaan ihmisen velvollisuus tunnistaa nämä juuret ja vastustaa niitä. Väkivallattomasti nyt. Eikö menneiden tapahtumien pitäisi muistuttaa meitä juuri tästä?

 


Peace Matters on Englannissa toimivan Peace Pledge Union -järjestön lehti.
(Peace Matters, Autumn 2001)