Siviilipalvelus lyhenee Saksassa – sivarien määrä kasvaa

Siviilipalvelus on lyhentynyt muurin murtumisen jälkeen kymmenellä kuukaudella ja on vain kuukauden varusmiespalvelusta pitempi, päivärahoissa ei ole valittamista, ja asumisen on ojennuksessa. Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna siviilipalvelus Saksassa on mielekäs vaihtoehto. Ajatteleepa niin moni saksalainen nuorukainenkin - suunnilleen puolet nykyisistä ikäluokista suorittaa siviilissä palveluksensa isänmaalleen.

Tänä vuonna sivareiden määrä asevelvollisista on lähes 50%, ja Saksan lähetettyä joukkoja Afganistaniin on sivarihakemusten määrä kasvanut Parinkymmenen vuoden takaisesta tilanteesta on tultu aimo harppaus eteenpäin, tuolloin siviilipalveluksen suorittajia oli vain pieni vähemmistö ja heitä katsottiin usein hiukan kieroon. “Nykyään sivareilla on helpompaa”, toteaa Franz Josef Baumann, entinen sivari ja nykyinen Kinderheilstättenin henkilöstöpäällikkö, “Itse tein sivaria suuremmassa kaupungissa kohtaamatta paljoja asenteellisia ongelmia, mutta pienillä paikkakunnilla piti olla vahva sivariarvontunne selvitäkseen”. Hän pitää sivareiden (der Zivi) sosioekonomistakin tilannetta tätä nykyä parempana.

Baumannin sanoja on helppo uskoa tilastoja ja faktoja lukiessaan. Vuonna 1990 sivari lyheni 20:stä 15:n kuukauteen, 1995 kolmeentoista, vuonna 2000 11:n ja lokakuussa 2001 sivarit saivat tiedon palveluksen lyhenemisestä kymmeneen kuukauteen. Lyhennykset ovat aina seuranneet palveluksen lyhentymistä Bundeswehrissä, Saksan puolustusvoimissa. Päivärahojen (7,25e - 9e/ päivä, summa nousee palveluksen edetessä), kuuluu sivareille täysimuonitus tai ruokaraha, asuminen, euro päivässä vaatteisiin ja niiden huoltoon sekä tarvittaessa matkakulut. Näiden lisäksi on sivari oikeutettu myös 670 euron kotiutusrahaan, jolla halutaan turvata “normaaliin elämään” palaaminen, joulurahaan(n.168e) - ja jouluaattoiltana työskennellessään on hän lain mukaan saava pienen paketin arvoltaan 7,50e.Valtiolta palveluspaikka saa n. 6,25e per päivä per sivari, joka kattaa arvion mukaan puolet palveluspaikan kuluista.

“Saan kuukaudessa noin 400 euroa”, kertoo Lars Philipp, sivari jo neljättä kuukautta, “sillä elää jo hyvin ja summa vielä nousee loppua kohden”. “Saan ruokarahat viikonlopuilta ja illoilta, muutoin voin syödä kahvilassa tai työpaikalla”, jatkaa Kinderheilstättenilla integroidussa päiväkodissa työskentelevä Lars. Hän asuu työntekijäasuntolassa, kuten enemmistö sivareista Saksassa, neljän muun sivarin, kymmenen FSJ:n (Vapaaehtoisen Sosiaalisen Vuoden tekijän) sekä allekirjoittaneen EVS:n kanssa. Enemmistö sivareista työskentelee sairaaloissa, kehitysvammaisten hoitolaitoksissa tai vanhainkodeissa ja asuu niiden yhteydessä. Kinderheilstättenilla sivarit asuvat asuntolassa, lähellä asuvista osa kotonaankin. Saksassa kotona asuvat eivät saa rahaa kotona asumiseen, mikäli heille on asunto tarjottu palveluspaikan puolesta.” Asuntolaelämässä ei ole mitään valittamista, päinvastoin, tämä on eri hauskaa”, toteaa Lars parin muun sivarin nyökytellessä taustalla. Baumannille asuntola on valtti, josta pidetään huolta ja jolla houkutellaan sivareita.

“Olemme juuri asentaneet tv-satelliittitöpselit kaikkiin huoneisiin, ja muutenkin pyrimme tekemään asuntolasta miellyttävän niin sivareille kuin muillekin”, ja samassa yhteydessä kertoo sivareista käytävän “kilpailua”. “Meidän laitosyhteisöllemme, kuten muillekin vastaaville sosiaalisen sektorin yksiköille ovat sivarit korvaamattomia, en tiedä kuinka tulisimme toimeen ilman siviilipalvelusmiehiämme.” Saksassa siviilipalveluksensa voi tehdä pääasiallisesti sosiaalisen alan yksikössä tai ympäristö projektissa, ympäristöprojektit ovat kuitenkin pieni vähemmistö, ja isot laitokset työllistävät sivarienemmistön. Monien mielestä sosiaalihuolto ei tulisi toimeen ilman sivareita. Tosin niin seitsemäntoista sivaria työllistävä Baumann kuin moni muukin päättävä taho on joutunut miettimään, mitä tehdä, jos sivareita ei jossain vaiheessa enää ole. “Yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisesta on keskusteltu, niin tapahtuessa ei olisi sivareitakaan. Poliitikotkin tietävät sen merkitsevän katastrofia, enkä uskokaan muutoksen tapahtuvan nopeasti”.

“Olemme korostaneet sosiaalisen pääoman kertymistä houkutellessamme sivareita ja vapaaehtoisvuoden tekijöitä Kinderheilstättenille. Vuosi vammaisten kanssa työskentelyä antaa uusia näkökulmia elämään. Vaikka lähtisit opiskelemaan insinööriksi, on sosiaalisesta pääomasta hyötyä”, sanoo Baumann, “tätä porkkanaa olemme käyttäneet myös julkisessa keskustelussa siviilipalveluksesta.” Siviilipalvelusmies Philip on samoilla linjoilla Baumannin kanssa, “Työni päiväkodissa, jossa on sekä vammaisia että normaaleja lapsia on antoisaa, kaikille tekisi hyvää työskennellä “erilaisten” ihmisten kanssa”. Hän ei pidä lainkaan huonona asiana, että sivari on yleensä suoritettava sosiaali- &terveydenhuoltosektorilla työskennellen. Laitoksissa voi työskennellä talonmiehenäkin, mutta “lamppujen vaihtaminen on häröhommaa” ja hallinnossa työskentelyäkin pitää Lars Philip ei-sivarimaisena.

Halutessaan suorittaa palveluksensa siviilinä on saksalaisen kirjoitettava hakemus viranomaisille, jossa hän eettisiin, uskonnollisiin tai poliittisiin syihin vedoten kieltäytyy tarttumasta aseisiin. Pelkkä raksi ruutuun ei riitä. “Kirjoitin kaksi ja puolisivuisen hakemuksen, jossa vetosin mm. Kantin kategoriseen imperatiiviin”, kertoo Lars, “se on käsittääkseni aika normaali pituus, sillä näkemyksensä on perusteltavakin”. “En tiedä, että viime aikoina ketään halukasta olisi hylätty, ja päätöksestä voi aina valittaa”. Hänen mukaansa sivarit ovat kirjavaa joukkoa, yhteistä eetosta ei voi nimetä. Joukossa on aitoja pasifisteja, mutta iso osa on mukavuudenhaluisia nuoria miehiä, joita armeijatouhut vain eivät kiinnosta. Tosin liika laiskuus voi kostautua: “Tunnen pari tyyppiä, jotka ovat armeijassa, koska eivät saaneet aikaiseksi kirjoittaa sivarihakemusta”.

Ex-sivari Baumann löytää nykyisestä sivaripolvesta kahdenlaisia hahmoja: “On niitä, jotka ajattelevat pääsevänsä helpommalla sivarina ja heidän työmotivaationsa on heikohko. Sitten on vahvasti sosiaalisesti suuntautuneita kavereita, joiden työskentelyä on ilo seurata”. Jälkimmäisissä näkee Baumann usein sitä samaa sivarihenkeä, jota oli enemmän hänenkin aikanaan: “Uskotaan että maailmaa voidaan muuttaa vain ihmisten välisellä kanssakäymisellä”.

Mikäpä sen kauniimpaa.