Serbialaiset sotilaskarkurit yhä pulassa Unkarissa

Dramaattiset poliittiset muutokset Serbiassa ja läntisten tiedotusvälineiden niiden johdosta luoma euforia ovat jättäneet varjoonsa monet Serbian syvistä ja vaikeista traumoista. Yksi näistä monista ovat Serbian sotilaskar-kurit, jotka kieltäytyivät taistele-masta Milosevicin sodissa ja pakenivat Serbiasta. Viimeinen karkuruuden aalto tapahtui Kosovon sodan aikana keväällä 1999. NATO:n ja EU:n jäsenmaat eivät tunnustaneet silloin paen-neita turvapaikanhakijoiksi ja heidän oli pakko jäädä Serbian naapurimaihin, jonne he olivat paenneet laittomasti. Suurin ryhmä löysi turvaa Unkarista, jossa heitä suvaittiin muttei koskaan tarjottu pitkäaikaista turvapaikkaa tai tarvittavaa sosiaalista, psykologista tai lääketieteellistä apua ja suojelua. Oltuaan nyt lähes kaksi vuotta maanpaossa nämä ihmiset kohtaavat uusia vaikeuksia.

Sen jälkeen kun Milosevic siirrettiin syrjään, Serbiassa on yritetty vakauttaa poliittisia-, taloudellisia- ja turvallisuusoloja. Valtavista muutoksista huolimatta valtatasapaino on edelleen herkässä tilassa ja Milosevicin avainliittolaiset kontrolloivat armeijaa, poliisia ja turvallisuusjoukkoja. Positiivisemmalta puolelta voidaan mainita uusien vallanpitäjien tukema aloite armahduslain säätämiseksi, joka vapauttaisi syytteestä kaikki asevelvollisuuslakia menneinä vuosina rikkoneet. On syytä mainita tässä, että jopa ennen armahdusaloitetta hallitus on armahtanut vangittuja aseistakieltäytyjiä ja sotilas-karkureida saattaen näin päätöksen prosessin, jonka jo Milose-vicin viranomaiset käynnistivät viime kesänä. Kuitenkin tässä oli kysymys nimenomaan armahtamisesta, ei syyllisyydestä vapauttamisesta.

Uuden armahduslain ollessa näköpiirissä ulkomailla oleskelevat sotilaskarkurit voisivat palata Serbiaan ilman pelkoa juridisista syytteistä. Se näyttää kuitenkin olevan ainoa myönteinen asia tällä hetkellä. Palatessaan karku-rit joutuisivat kohtaamaan monenlaisia vaikeuksia ja epävar-muuksia, sillä moni asia ei ole muuttunut sen jälkeen kun he lähtivät lähes kaksi vuotta sitten. Jos heidät kutsutaan asepalvelukseen tai kertausharjoituk-siin, heillä ei olisi mahdollisuutta aidosti vaihtoehtoiseen siviilipalvelukseen. Lisäksi he joutuisivat kohtaamaan vihamielisen ympäristön, joskus jopa perheenjäseniä, jotka syyttäisivät heitä maan hylkäämisestä ja pettämisestä silloin, kun NATO hyökkäsi sitä vastaan ja se koki eräitä nykyhistoriansa traagisim-pia hetkiä. Monet heistä eivät saisi työpaikkojaan takaisin, koska heidät irtisanottiin laillisesti heidän lähdettyään maasta ja jätettyään ilmoittatumatta asepalvelukseen tai työpaikoillaan. Joillakin ei taas olisi edes asuntoa, kun he joutuivat myymään sen rahoittaakseen pakonsa ja oleskelunsa Unkarissa, joskus perheen ja lasten kanssa kuluneina epävarmuuden ja pelon aikoina.

Kaiken tämän takia pakolaisleireillä tai muualla Unkarissa oleskelevat serbialaiset sotilaskarkurit eivät jaa läntisten tiedotusvälineiden euforiaa. He pelkäävät – oikeutetusti – edelleen paluuta ja sitä, mikä heitä rajan toisella puolella odottaa. He tarvitsevat tukea riippumatta siitä, minkä päätöksen he tekevät. He tarvitsevat sekä moraalista että taloudellista tukea päättäessään yrittää riskialtista ja epävarmaa paluuta, mutta myös päättäessään pysyä ulkomailla ja odottaa Serbiasta myönteisempiä merkkejä, tunteiden viilentymistä ja sitä, että tuntevat olonsa varmoiksi ja ovat mentaalisesti ja emotionaalisesti valmiita palamaan. Sillä ongelmat eivät katoa yhdessä yössä, riippumatta siitä mitä tiedotusvälineet sanovat tai jättävät sanomatta.

24.11.2000