Jugoslavian väkivallaton vallankumous

Milosevic ei varmasti koskaan kuvitellutkaan, että näin voisi tapahtua. Oppositio oli toivonut sitä, mutta tuskin kykeni ennustamaan että se kävisi juuri näin. Läntiset johtajat ja kommentaattorit olivat ennustelleet kaikkea muuta mutteivät tätä: että joukkomittainen väkivallattomuus pyyhkäisisi sivuun Slobodan Milosevicin 13 vuotta pitämän ja pönkittämän autoritaarisen vallan.

Kyseessä on ihme, joka tapahtui minuutti minuutilta silmiemme edessä. Aseistautu-mattomat ihmiset olivat vahvempia kuin Milosevicin voima. He kykenivät tekemään n. 24 tunnissa sen, mitä NATO ei väkivalloin kyennyt tekemään 78 päivässä. Kyseessä on taas uusi merkittävä väkivallattomuuden voitto. Mutta näemmekö me sen sellaisena?

Väkivallattomuuden voima

Iranin shaahi menetti valtansa ensisijaisesti väkivallattoman taistelun seurauksena. Samoin kävi Marcosin hallitukselle Filippiineillä. Puolan solidaarisuus ei olisi voittanut, jos olisi käyttänyt väkivaltaa. Tshekkoslovakian samettivallankumous on myös yksi esimerkki. Itä- ja länsiblokkien vastakkainasettelu – ydinaseiden ja militarismin sekä idässä että lännessä kyllästämä nykyajan “kovin” konflikti – päättyi, ei ydinsotaan kuten sotatieteilijät olivat saaneet meidät uskomaan, vaan väkivallattomien voimien merkittävään yhteistoimintaan: rauhan- ja naisliik-keiden lännessä ja toisinajattelija-, ihmisoi-keus- ja kirkollisten liikkeiden idässä sekä tietysti Mihail Gorbatshovin muita päätä pidempään hahmoon, joka teki sen mitä muut johtajat eivät ole uskaltaneet tehdä: raivasi tiensä valtajärjestelmän huipulle ja julisti sen jälkeen, että se täytyy muuttaa perusteellisesti ja että muutoksen tulee alkaa itsestämme, ei “toisesta”.

Näitä nykyhistorian perustavanlaatuisia merkkitapahtumia, samoin kuin satoja pienempiä väkivallattomuuden ja kansalaistottelemattomuuden avulla kaikkialla maailmassa saavutettuja muutoksia, on harvoin käsitelty tiedotusvälineissä tai niihin viitattu historiankirjoissa väkivallattomuuden voit-toina samalla tavalla kuin sotilaalliset voitot on nähty väkivallan tuloksena. Jugoslavian kaltaiset väkivallattomat vallankumoukset tulisi nähdä vaihtoehtoisen vallan ilmauk-sina, ei vain onnellisina sattumina.

25. syyskuuta 1999 osallistuin Muutoksen liiton järjestämään hallituksenvastaiseen mie-lenosoituskulkueeseen Belgradin kaduilla. Niihin osallistui ilta toisensa jälkeen yli 10.000 ihmistä. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, mielenosoitukset eivät olleet tarpeeksi laajoja; tuohon aikaan työläiset eivät aktiivisesti vastustaneet Milosevicin hallitusta. Oppositiopoliitikot taistelivat keskenään samaan aikaan kun ihmiset marssivat. Kukaan läsnäollut ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta voimaa ja päättäväisyyttä tai pelo-tonta, pidäkkeetöntä iloisuutta.

Jugoslavian väkivallaton vallankumous on lopullinen argumentti sitä tietämättömyyteen perustuvaa mutta tavallista väitettä vastaan, ettei Jugoslaviassa historiansa ja ´kommunismin´ seurauksena ole eikä voi olla kansalaisyhteiskuntaa. Uskon, että se mitä tapahtui 5. ja 6. lokakuuta oli juuri laajassa mielessä kansalaisyhteiskunnan ilmaus – verkostoituneen, solidaarisen ja spontaanisen, ilman nimettyä johtoa toimineen ja valtavan energisen. Se osoitti täysin anti-autoritaarisen ja demokraattisen luonteensa, hallituksettomuutensa – myös siinä mielessä, että se oli “hallitsematonta”. Se oli kansan valtaa, rauhanomainen muutos – vaikka ikävä kyllä oli tapauksia, joissa tehtiin väkivaltaa ihmisiä kohtaan, kuten radio- ja televisioasema RTS:n johtajan ikävä pahoinpitely, monia loukkaantuneita ja ainakin yksi nuori ihminen kuoli.

Kaksi vallan lajia ja Gandhi: miksi hallitijat ovat riippuvaisia

Olemme tottuneet käsittäneet vallan valtana muiden yli, valtana saada joku toinen tekemään se mitä haluamme hänen tekevän tai pidättäytymään tekemästä jotakin. Tällainen valta on hyökkäävää, projektiivista ja määritelmänomaisesti väkivaltaista riippumatta siitä, toteutetaanko sitä väkivallalla tai uhkailuilla vai muilla keinoin. Se viestii: minä päätän projektistasi sinun puolestasi ja sinun projektisi on välineellinen osa minun projektiani!

Mutta on myös toisenlaista valtaa: valtaa saada takaisin tai turvata valtasi itseesi ja kohtaloosi, lyhyesti valtaa nousta niitä vastaan jotka yrittävät alistaa sinut, öykkäröidä sinulle ja kontrolloida sinua tai käyttää valtaa ylitsesi. Tällainen valta on aktiivista, puolustuksellista ja itseensä luottavaa, se avaa eteemme laajan väkivallattoman politiikan ja toiminnan kirjon. Se taas viestii ensisijaisesti: Päätän projektistani itse, siis hyppää pois selästäni ja toteuta omaa projektiasi ilman minua!

Niinpä saatamme kysyä: mistä valta on peräiseen, mikä on vallan lähde? Valtateorioita on olemassa useita, mutta se johon keskitymme tässä voidaan löytää gandhi-laisesta ajattelusta ja toiminnasta – jota niin hienosti analysoi yksi alan parhaista tutkijoista maailmassa, Gene Sharp, teoksessaan “The Politics of Nonviolent Action” (1973).

Vallan lähteet

Vallalla on monia lähteitä tai juuria. Yksi typpi on johtajuus, kyky määrittää tärkeät asiat, symbolit, arvonimet, status. Toinen on inhimillisten voimavarojen mobilisointi: kyky saada asiat tehdyksi esim. neuvonantajien, ministereiden, turvallisuuspalvelujen, van-ginvartijoiden, tehtaiden työläisten ja julkisten instituutioiden avulla, jotka tuottavat sen mikä pitää tuottaa vallan perustan pönkittämiseksi. Eräs lähde ovat taidot ja tiedot sekä informaation kontrolloiminen. Vielä yksi vähemmän näkyvä ja vaikeammin käsitettävä – kyky luoda luottamus tiettyihin arvoihin, ideologiaan, uskoon ja perinteeseen, lyhyesti kyky esiintyä karismaattisena, tunkeutua syvemmälle ihmisten mieliin, luoda alamai-suus, saada asiat näyttämään siltä, että kaikki tehdään hyvinvoinnin, vapauden ja kaikkien muiden hienojen asioiden puolesta. Sitten ovat tietysti aineelliset tekijät – vallanpitäjän täytyy saada tuotetuksi monia asioita, mukaanlukien aseita, mutta myös erilaisia hyödykkeitä kauppoihin, maksaa palkkoja ja pitää ihmiset suhteellisen tyytyväisinä aineellisella tasolla. Ja lopuksi vallanpitäjällä täytyy olla hallussaan sanktioita – kyky juurruttaa pelkoa ja rangaista tavalla tai toisella niitä, jotka eivät tottele; tapahtuipa tämä tuomioistuinten, erikoisjoukkojen, poliisin, yöllisen oveenpotkimisen jne. muodossa.

Niinpä vahvinkaan diktaattori ei ole kaikkivaltainen. Vallanpitäjät ovat täysin riippuvaisia tukijoistaan, niistä jotka toteuttavat heidän käskynsä, tuottavat lyhyesti ilmaistuna koko rakenteen. Milosevic ei voinut tehdä mitään, kun poliisi päätti olla käymättä mielenosoittajia vastaan joidenkin jopa liittyessä heihin. Yksikään valtiomies ei voi aloittaa sotaa, jos sotilaat jättävät noudattamatta palvelukseenastumismääräyksiään tai kieltäytyvät tottelemasta upseerien käskyjä taistelukentällä. Karkeasti ilmaistuna: vallanpitäjät eivät ole koskaan autonomisia, he ovat täysin riippuvaisia ja käytännössä voimattomia ilman tottelevaisten ihmisten raken-nelmaa.

Miksi ihmiset tottelevat?

Seuraava kysymys kuuluu: miksi ihmiset tottelevat? Siihen on lukuisia syitä, joista seitsemän on lueteltu tässä: tapa ja tietämättömyys (“jonkun täytyy hoitaa homma” tai “myös isäni palveli tätä hallitusta”); rangaistusten pelko (“minulla on perhe”, “minulla on pankkilainaa”, “mitä ystävät sanoisivat”, “päätyisin vankilaan jos sanoisin tämän julkisesti”); moraalinen velvollisuus (“palvelen maatani”, “minun täytyy taistella aktiivisesti vallanpitäjän arvojen/ideologian puolesta koska jaan ne”, “uskon että palvelemme kansaa/suojelemme maata”); itsekkyys (“voin luoda uran täällä”, “minulla on hyvät tulot”, “jonain päivänä minusta saattaa tulla kuuluisa”, “jos vain voin saada vähän enemmän valtaa, voin tehdä jotakin hyvää kansani puolesta”, “mitä vikaa vallassa on, kaikkihan sitä haluavat ja niin myös minä”); psykologinen samaistuminen hallitsijaan (“tiedän että monet puhuvat pahaa hänestä, mutta minä tunnen hänet, hän ei todella ole sellainen, hän on suurmies”); välinpitämättömyys (“olen vain pieni palanen suuressa koneessa, teen vain työtäni”, “jonkun on tehtävä tämä”, “tutkin vain tätä pientä teknistä yksityiskohtaa, tiedän että se on ydinpommin osa, mutta on poliitikkojen tehtävä päättää käytetäänko sitä, minä en ole siitä vastuussa”); itseluottamuksen puute (“minusta on mielenkiintoista olla lähellä valtaa, siellä missä asiat tapahtuvat”, “olen varma, että olen onnistunut vaikuttamaan johtajaamme, hän kuuntelee minua”).

Gandhin – provokatiivisen – johtopäätöksen mukaan nämä syyt kertovat yhdessä yhden asian: tottelevaisuus on olennaisesti vapaaehtoista. Päivänä jona ihmiset lakkaavat olemasta tottelevaisia – ja lakkaavat pelkäämästä mitä heille tapahtuu silloin – autoritaari-nen valta ja diktaattorit kaatuvat. Lyhyesti, kaikki hallitukset, kaikki valta perustuu suostumukseen: voit päättää tekeväsi jotakin muuta, mutta silloin joudut tietenkin maksamaan siitä. Valtarakenteet koostuvat tottele-vaisista ihmisistä, ja sillä hetkellä kun ensimmäinen ihminen jättää sen tai kieltäytyy tottelemasta, järjestelmään tulee ensimmäinen särö. Kun yhä useammat ja lopulta enemmistö jättää systeemin tai ryhtyy tot-telemattomaksi, vallanpitäjä ja valtarakenne menettävät legitimiteettinsä, valtansa ja toimintakykynsä.

Ensimmäiset, jotka kieltäytyvät tottelemasta tai hyppäävät pois valtarakenteesta, ottavat tietysti suuren riskin. Repressiiviset järjestelmät pystyvät käsittelemään muutamia ja jopa aika monia, mutteivät tuhansia tai miljoonia. Mitä useampia ihmisiä seuraa, sen vähemmän rohkeutta se vaatii. Jos järjestelmä tulee tarpeeksi yllätetyksi, se saattaa halvaantua, ja tottelemattomuus leviää lumivyöryn omaisesti ja “kriittinen massa” saavutetaan. Se on vallanpitäjän ja hänen valtansa loppu.

Syitä, miksi se tapahtui nyt

On vaikea arvioida tarkasti, milloin Milosevic ja hänen hallituksensa alkoivat menettää legitimiteettinsä Jugoslaviassa. Yksi merkki siitä ovat varmasti olleet vapaat tyytymättömyyden ja tottelemattomuuden ilmaisut kaduilla viimeisen reilun vuoden aikana. Toinen on ihmisten enemmistön nöyrryyttävä aineellinen puute - “hän on ryöstänyt meidät kaikki” oli yleinen ilmaisu.

Muista syistä voidaan mainita pakolaisten kasvava määrä, joista jotkut ovat olleet 7-8 vuotta mitä kurjimmissa olosuhteissa, nopeasti kasvava soppajonoissa käyvien ihmisten määrä ja, tietenkin, nöyrryyttävä Kosovon menetys, joka oli osaksi seurausta Milosevicin uskosta voimaan pikemminkin kuin neuvotteluihin – vaikka tämä seikka oli uskoakseni paljon vähämerkityksisempi monille ja sitä tasapainotti kansalaisten oikeutettu ylpeys siitä, että he olivat kestäneet niin kauan historian voimakkainta sotilasliittoa vastaan.

Viimevuotisilla vierailuillani en tavannut käytännössä ketään, joka olisi osoittanut mitään innostusta Milosevicia kohtaan, parhaimmillaan kuulin tällaisia argumentteja: “pitää odottaa ja katsoa mitä tapahtuu”, “hänen korvaajakseen ei ole ilmeisiä kandidaatteja”, “hänellä on yhä paljon kunnioitusta maaseudun ihmisten parissa”, “mitä tällainen oppositio voi saada aikaan?” ja “lännen politiikka auttaa juuri häntä, ei meitä.” Yleisesti ottaen ihmiset keskittyivät enemmän siihen, kuinka tämä tulee loppumaan kuin siihen, että hallitus jatkaisi.

Kaksi asiaa ilmeisesti lykkäsi muutosta ja esti Milosevicin vallan aikaisemman kaatumisen: a) Zoran Djindjicin ja Vuk Draskovicin, joita molempia länsi on kohdellut virheellisesti, johtaman opposition jatkuvat erimielisyydet, ja b) lännen politiikka itsessään. Sanktiot, pommitukset, maan sulkeminen kansainvälisistä yhteyksistä ja maan ja sen kansan demonisoiminen saivat heidät, loogisesti, seisomaan lujemmin yhdessä ja sisäisen järjestyksen takana riippumatta siitä, kuinka inhottava tuo järjestys monien mielestä oli.

Vallanpitäjät eristävät itsensä ja menettävät kosketuksen todellisuuteen

Entä Milosevic itse? Kuvittele miestä, joka ei näiden vuosien aikana ole koskaan voinut kävellä kaduilla tai istua kahvilassa, mennä kirkkoon, elokuviin tai taidegalleriaan tai käydä vierailulla sairaalassa – eikä pysty myöskään tulevaisuudessa. Miestä, joka lisääntyvästi eristäytyy olemaan vuorovaikutuksessa vain kourallisen lojaaleja ihmisiä ja vaimonsa, joka ei kauniisti sanottuna ole suosittu missään, kanssa. Kuvittele henkilöä, jonka lojaalit tiedottajat toimittivat hänelle luultavasti vain positiivisia kertomuksia maan tilasta ja ihmisten suhtautumista hänen johtajuuttaan kohtaan, oikeita tai vääriä. Kuvittele ihmistä, jonka on kymmenen vuoden aikana täytynyt pelätä jokaisena päivänä, että joku saattaa yrittää tappaa hänet. Kuvittele, että ystävät yksi toisensa jälkeen kääntävät selkänsä, että parhaat aivot kohteliaasti kieltäytyvät työskentelemästä hallinnossa tai lähtevät maasta, kuvittele tyhjää iloa anastamistasi suurista rahamääristä kun tiedät, että on hyvin harvoja maita joihin voit turvallisesti mennä niiden kanssa, tai vaihtoehtoisesti linnoittautua bunkkerinkaltaiseen huvilaan loppuiäksi. Jopa kotikaupunkisi (Pozarevacin) ihmiset halveksivat sinua, nauravat sinulle ja ryöstävät jo maasta paenneen poikasi kauppoja.

Kuten monet muutkin autoritaariset hallitsi-jat, myös hän menetti todellisuudentajunsa. Hänen viimeiset siirtonsa vallassa ollessaan olivat merkki tästä, ne olivat nääntyneen shakinpelaajan siirtoja, joka on häviämässä pelin huomaamatta sitä itse. Yritys jälleen kerran järjestää vaalitulos, saada perustusla-kituomioistuin esittämään kaksi ristiriitaista julkilausumaa, joiden perusteella hän voisi jatkaa vallassa ensi vuoden kesäkuuhun, yritys pidättää ammattiyhdistysjohtajat ja jättää ilmeisesti suunnittelematta pakotie sen varalta että kaikki romahtaa, olivat muita osoituksia tästä. Niiden tuntien aikana, jolloin poliisi epäsuorasti ja suoraan auttoi vallankumousta, armeija väitteiden mukaan pakotti pyssynpiippua niskassa pitäen Milo-sevicin tapaamaan Vojeslav Kostunican ja tunnustamaan hänet uudeksi presidentiksi. Voiko kuvitella nöyryyttävämpää tapaa noin itseäkorostavan mielenlaadun omaavalle hallitsijalle?

Valta on huumetta. Kuten muutkin huumeet, se erkaannuttaa käyttäjänsä todellisuudesta. Se näyttää estävän Milosevicia ymmärtä-mästä, että kaikki on nyt ohi. Hän pystyy tuskin elämään ilman tuota huumetta nyt. Hänen lausuntonsa 6. lokakuuta, jonka mukaan hän pitää tauon ja palaa sitten politiikkaan Sosialistisessa puolueessa (SPS) kertoo, että hän jättää noteeraamatta mahdollisuuden joutua syytteisiin Jugoslaviassa.

Uuden demokraattisen Jugoslavian legitimi-tetti lisääntyy täysin ammattimaisesti ja oikeudenmukaisesti järjestetystä oikeudenkäynnistä. Kostunica on jo painottanut, ettei kostomieltä saa olla eikä Milosevicia luovuteta Haagin tuomioistuimen eteen, mikä on järkevää politiikkaa. Kolmas osatekijä matkalla kansalliseen sovintoon ja demokraattiseen valtaa on kunnioittaa niiden näkemyksiä, jotka äänestivät SPS:ia. Ja järjestää uudet vaalit hyvin pian.

 

–TFF:n Press-info no 99, 9.10.2000
www.transnational.org

Teksti on julkaistu myös osana pamfletia “Jugoslavian väkivallaton vallankumous”. Pamfletin voi tilata AKL:sta muodolliseen 5 mk:n hintaan.