Kuinka armeijat vahvistavat globaalikapitalismia: Niken sotajoukot

Globalisaation ja militarismin välinen yhteys jäi melkein huomiotta, kun USA:ssa keskusteltiin hiljattain kauppasuhteista Kiinan kanssa. Kiinan kansan vapautusarmeija hyötyy suuresti lisääntyvästä kaupasta Yhdysvaltojen kanssa ja Aasian ”uusien tiikereiden” dynaaminen kasvu on paljon velkaa armeijan dominoimille sisäisille turvallisuusjärjestelmille, jotka suojaavat ulkomaisia sijoittajia itsenäisiltä ammattiyhdistyksiltä. Sadoista viime vuosina julkaistuista ”hikipaja”-kertomuksista vain harvoissa edes mainitaan ulkomaisten sijoittajien – joista monet ovat Taiwanissa tai Etelä-Koreassa päämajaansa pitäviä kenkien – ja vaatteiden valmistajia – ja Thaimaan, Indonesian, Malesian ja muiden alueen valtioiden korruptoituneiden armeijoiden välinen äänetön liittolaisuus.

Niken liiketoimet Indonesiassa ovat valaiseva esimerkki. Niken toimitusjohtaja, monimiljardööri Phil Knight on usein syytänyt solvauksia Niken kriitikkoja kohtaan vaivautumatta juurikaan salaamaan ylenkatsettaan. Useita vuosia sitten hänen pr-ihmisensä lähettivät ”Hyvä osakkeenomistaja”-kirjeen, joka sisälsi seuraavan kaltaisia kysymyksiä ja vastauksia: ”Miksi ihmeessä Nike valitsi Indonesian kaltaisen hirvittävän paikan kenkien tuotantomaaksi?” Knight vastasi sanomalla, että USA:n hallitus oli pyytänyt häntä sijoittamaan kenkätehtaita Indonesiaan korvaamaan sen, että Pentagonin Tyynenmeren joukkojen komentaja oli vetämässä USA:n joukkoja kaakkois-Aasiasta.

Ulkoministeriön virkamiehet yrittivät otaksuttavasti korvata yhdenlaisen vaikuttamiskeinon toisella, kun alueen voimatasapaino muuttui 1980-luvun puolivälissä. Käytännössä osoittautui kuitenkin, etteivät brutaalit alihankkijat, jotka Nike siirsi yhtiön pohjois-Aasian tuotantokohteista Taiwanissa ja Koreassa, kyenneet hillitsemään itseään Indonesian oloissa ja ajoivat voitontavoittelunsa äärimmäisiin mittasuhteisiin. Työläisten vastalauseet purkautuivat lakkoina, jotka säännöllisesti kulminoituivat poliisin ja sotilasyksikköjen paikalle kutsumiseen. Kenkien tuottajista tuli pahamaineisia työlakien rikkojia ja vastuullisia sotilasyksiköiden laajamittaiseen sekaantumiseen työkiistoihin. Suurin piirtein samoihin aikoihin Soulissa perustettiin kansalaisjärjestö, jonka julkilausuttu tarkoitus on tarkkailla korealaisten yhtiöiden toimintaa kehitysmaissa. ”Peoples Solidarity for Participatory Democracy”-ryhmä on tutkinut työläisten oloja eri maissa Sri Lankasta Guatemalaan. Vaikka PSPD:n raportit ovat olleet hyödyllisiä hikipajoja vastaan kampanjoiville ihmisille sekä pohjoisessa että kehitysmaissa, Koreassa ei koskaan syntynyt minkäänlaista julkista painetta, joka olisi saanut nuo urakoitsijat varpailleen.

 

Korkeat arvot, matalat palkat

Jo niinkin varhain kuin 1988 näin eräässä jakartalaisessa sanomalehdessä raportin kenkätehtaassa olleesta mellakasta, joka oli seurausta (Nikelle ja Reebokille tuottaneen) korealaisen johtajan päätöksestä laskea työläisten palkkaa kahdella ja puolella sentillä päivässä. Oli ilmeistä, että 83 sentin (n. 6 mk) päiväpalkka oli kaiken mahdollisen alapuolella, ja paikallinen sotilasyksikkö taivutteli lehtitietojen mukaan tehtaan johtoa palauttamaan entiset palkat. Hieman myöhemmin kaksi Media Indonesia-lehden toimittajaa oli tavannut suuren korealaisten johtaman tehtaan henkilöstöpäällikön. Hän oli palveluksesta eronnut Indonesian armeijan eversti, ja korealainen johtoporras teki hänelle usein kunniaa hänen ollessaan kierroksillaan, toimittajat kertoivat. Muuten Nike-ystävällisessä kirjassaan Just Do It (Random House, 1994) Donald Katz kutsui tätä ”kauhulla johtamiseksi” ja kirjoitti, että indonesialaiset työläiset olivat saaneet tarpeekseen ”heille karjuvista etelä-korealaisista tiikeri-divisioonan tyypeistä.” Korealainen huippujohtaja kertoi Katzille, että ”monet tänne lähetetyt työnjohtajat ovat entisiä luutnantteja tai kapteeneja.”

Vieläkin hämmentävämpiä ovat raportit siitä, kuinka sotajoukot olivat usein paljon lähimpiä kasarmeita lähempänä – joskus ne määrättiin jopa kenkätehtaiden sisälle. Tästä on kerrottu Haagin yhteiskuntatieteellisten tutkimusten instituutin ja länsi-jaavalaisen Bandungin kaupungin teknologian instituutin julkaisemassa perusteellisessa tutkimuksessa kenkäteollisuudesta Indonesiassa. Kun raportti julkistettiin joukolle kenkätehtaiden johtajia, eräs heistä alkoi jankuttaa vastaan väitteille sotajoukoista tehtaissa. Erään Reebokille tuottavan tehtaan johtaja käski häntä kuitenkin vaikenemaan sanoen, että kyseessä on yleinen käytäntö. Vaikka tutkimus tehtiin kymmenen vuotta sitten, kuulin saman valituksen Nikelle tuottavan tehtaan työläisiltä viime vuoden syksyllä. Nike on myöntänyt ”turvallisuusjoukkojen” läsnäolon Nikomas Gemilang-tehtaalla Tangerangissa Länsi-Jaavalla, jossa 18.000 nuorta indonesialaista tekee Niken kenkiä taiwanilaiselle Pou Chen -yhtiölle (ks. Niken julkilausumat: www.web.net/~msn/3nike13.htm).

 

Vuokrattavia joukkoja

Niken satusepot kertovat että joukot ovat tehtaassa suojellakseen työläisiä, kun taas työläiset sanovat olevansa peloissaan heidän läsnäolonsa takia. Muutama vuosi sitten Nikomasin tehtaalla kymmenkunta riippumattoman ammattiyhdistyksen aktivistia lukittiin kokoushuoneeseen jokaisena päivänä viikon ajan, ja heitä vartioivat vuokratut joukot. Tämä oli vastatoimi ryhmän rangaistuksenluontoisia uusia tuotantokiintiöitä vastaan järjestämän mielenilmauksen johdosta.

Pahamaineisin esimerkki armeijan toiminnasta tehtailla tapahtui Nikelle vuonna 1992 tuottaneen Sung Hwan tehtaalla Länsi-Jaavalla. 24 työläistä oli levittänyt vetoomusta, jossa vaadittiin lainmukaisen minimipalkan maksamista kaikille työläisille – noin neljäsosa heistä sai laitonta ”harjoittelupalkkaa” – ja haluttiin ammattiyhdistyksen virkailijoiden valitsemista vapailla ja rehellisillä vaaleilla. Tehtaan johto jätti huomiotta vetoomuksen, jonka allekirjoitti vain pieni joukko rohkeita työläisiä, jotka olivat osallistuneet jakartalaisen Kaupunkiyhteisötyöjärjestön organisoimaan työoikeuksien peruskoulutukseen. Seuraavalla viikolla puhkesi yleinen lakko ja kun joukot alkoivat ajaa työläisiä takaisin tehtaaseen, väkivalta riistäytyi valloilleen ja joitakin tehtaan ikkunoita rikottiin ja johtajan autoa vahingoitettiin.

Seuraavien kahden kuukauden aikana paikallinen poliisi kuulusteli lakkolaisia ja luovutti lopulta Sung Hwan työnjohtajille luettelon 24 ”häiriköstä”. Jotkut kertoivat poliisien ja sotilasyksiköiden harjoittamasta vakavasta pelottelusta kuulustelujen aikana. Esimerkiksi ”häirikkö” Cicih Sukaesih kertoi, että eräs sotilas asetti revolverin pöydälle kuulustellessaan hänen ystäväänsä. Hänet ja kaikki muut riippumattoman ammattiyhdistyksen jäsenet erotettiin.

Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin riippumaton ammattiliitto Solidaarisuus oli joutunut vakavan poliisihäirinnän kohteeksi järjestettyään pienen mielenosoituksen Kansainvälisen työjärjestön toimiston edessä Jakartan keskustassa. Ainakaan kahteen vuoteen näiden tapahtumien jälkeen kukaan ei uskaltanut esiintyä julkisesti Indonesian työläisten riippumattoman ammattiliiton kannattajana. Samaan aikaan Indonesian oikeusapuinstituutti kävi oikeustaistelua erotettujen työläisten puolesta, minkä he lopulta voittivatkin Indonesian korkeimmassa oikeudessa vuonna 1998. Kaupunkiyhteisötyön ja oikeusapuinstituutin lakimiehet ja aktivistit ansaitsevat erityisen tunnustuksen rohkeudestaan vastustaa turvallisuusjoukkojen pelottelua pitääkseen tämän työläisryhmän mukana taistelussa. Satoja muita tapauksia, joissa vastalauseita johtaneita työläisiä erotettiin, ei koskaan edes rekisteröity laittomiksi irtisanomisiksi.

Indonesian ongelmien syyksi voidaan nähdä Indonesian nopean teollistumisen kauden (1985–90) ensimmäisen työvoimaministerin, amiraali Sudamon omaksuma ”turvallisuusnäkökulma” työsuhteisiin. Aikaisemmin turvallisuusasioiden koordinoivana ministerinä toimineesta Sudomosta tuli yksi erittäin repressiivisen hallinnon pelätyimmistä miehistä. Alan Schwartzin modernia Indonesiaa läpikäyvän merkittävän teoksen (A Nation in Waiting, Indonesia´s Search for Stability, Westview Press Colorado 1994) mukaan juuri hän pakotti kaikki ammattiliitot hallituksen kontrolloimaan ”Indonesian yleiseen työväenliittoon” vuonna 1985. Schwartz kirjoitti, että ”ammattiliittojen hävittäminen … teki työläisistä suojattomia rosvotyönantajien edessä.” Hän painottaa, että sama johtopäätös vedettiin englanninkielisen Indonesian Observer-päivälehden pääkirjoituksessa vuonna 1991: ”Indonesialaiset työläiset on käytännössä luovutettu työnantajiensa mielivallalle ja ahneudelle.”

Kolme vuotta myöhemmin Jakarta Post luonnosteli puolestaan tilannetta näin: ”Sekä kotimaiset että ulkomaiset liikemiehet sijoittavat pääomansa tähän maahan vain, mikäli voimme ylläpitää vakauden ja turvallisuuden ilmapiiriä… Kysymys kuuluu silti, onko työläisten lakkojen murtaminen todellakin edellyttänyt armeijan suoria väliintuloja.”

USA:laiset politiikantekijät eivät missään tapauksessa olleet tietämättömiä siitä, mitä Indonesiassa oli tapahtumassa; mukaan lukien siitä, että pahimpia työlainsäädännön rikkojia olivat USA:laisille yrityksille kenkiä tuottavat alihankkijat. On syytä huomata, että USA:n kauppaedustaja Mickey Kantor ”sovitteli” Indonesiaa vastaan tehdyn työoikeusvalituksen (valitus perustui USA:n suosituimmuusasemajärjestelmän tullietuisuussäännöksiin) kenraalimajuri Suharton kanssa vuonna 1994 hankkimalla Indonesialta lupauksen, ettei armeijaa käytetä lakonmurtamisessa. Oikeusapuinstituutin Jakartan toimiston mukaan sopimus oli julma vitsi – ”sopimusta” seuranneiden kuuden kuukauden aikana raportoitiin yli 70 armeijan yksikköjen interventiota tehtaisiin.

Ironista on tietysti se, että USA väitti vuosien ajan armeijoiden välisten kontaktien opettavan indonesialaisia sotilaita kunnioittamaan demokratiaa, kansalaisyhteiskunnan ryhmiä jne. Silti osoittautui, että armeija on voimakkaasti osallisena yhden lupaavimmista demokratiaa kannattavista yhteiskunnallisista voimista tukahduttamisessa, ja hyödyn tästä saavat (ja sen esitaistelijoina toimivat) USA:laiset kenkä- ja vaatetusalan yritykset.

Monien – kuten Jakartassa päämajaansa pitävän Castle Groupin puheenjohtajan James Castlen – mielestä juuri näin pitääkin olla. Potentiaalisille sijoittajille tarkoitetussa videomainoksessa hän sanoi: ”Armeija pysyy viimekätisenä tuomarina seuraavan vuosikymmenen ajan… Indonesialaisten ryhmien ja yhteisöjen valtaenemmistön mielestä armeijan hallitseva asema on hyväksyttävä … sen asemaa ratkaisevana toimijana pidetään oikeana ja soveliaana tässä historiallisessa tilanteessa.” (kirjasta The Sweatshop Quandary, Investor Responsibility Research Center, Washington D.C. 1998). Videomainosta on luultavasti muutettu sen jälkeen, kun indonesialaiset nousivat uhmaamaan armeijaa sen yrittäessä pitää Suharto vallassa. Työläisten oikeuksista Castle sanoi, että ”ammattiyhdistystoimintaa on rajoitettu, mutta ne eivät ole ainoita ryhmiä.”

Kukaan ei siis voi vedota tietämättömyyteen siitä, kuinka Indonesian armeijan tehtäväksi on vääristelty ulkomaisten sijoitusten houkutteleminen: ehkäisemällä riippumattomien ammattiliittojen muodostuminen. Työasioista kiinnostuneiden aktivistien on kiinnitettävä huomiota tähän parhaillaan käynnissä olevaan järjestäytymisoikeuden tukahduttamiseen pitäen samalla mielessä, ettei tämä ole joidenkin Pohjoisen ryhmien ”erityinen intressi”. Pikemminkin kysymys on siitä, että työläiset jotka ovat riskeeranneet noin paljon vetääkseen suuryritykset tilille teoistaan, ansaitsevat kaiken tuen.

”Hikipajojen” vastaisessa aktivismissa on parhaillaan käynnissä kaksi tällaisen tuen rakentamisen kannalta rohkaisevaa kehitystä: Työläisten oikeuksien konsortion perustaminen ja ”Yhtyneet opiskelijat hikipajoja vastaan” (USAS)-liikkeen jatkuva kasvu. Työläisten oikeuksien konsortio haluaa tarjota toimivan vastamyrkyn kenkä- ja vaatetusteollisuuden väitteille, joiden mukaan niiden työpaikat ovat parasta, mitä työläinen voi kehitysmaassa toivoa. Tämä yritys perustuu työläisten haastatteluihin ja tutkimukseen, joka vertailee yliopisto-logoilla varustettuja tuotteita valmistavia tehtaita. (On myös tehtaita, jotka maksavat kaksi kertaa minimipalkan ja joilla on 65-sivuinen työehtosopimus ammattiliiton kanssa.) Samaan aikaan USAS:n aktivistit rakentavat yhteyksiä tuhansiin muihin kansalaisjärjestöissä toimiviin pohjoisamerikkalaisiin opiskelijoihin sekä kehitysmaiden taisteleviin ammattiyhdistyksiin.

Kenkä-, lelu- ja vaatetusalan yritykset kokeilevat puolestaan kaikkia mahdollisia pr-juonia kiillottaakseen alihankkijoidensa ryöstötoiminnan. Nämä yritykset aiheuttavat epäilemättä tarpeeksi keskustelua, jotta kapitalistinen lehdistö voi antaa vaikutelman että se kiinnittää huomiota ”hikipaja”-kysymykseen – ilman että kaivauduttaisiin asian ytimeen: työläisten taisteluun korruptoituneiden, armeijoiden tukemien hallitusten suojelemia ylikansallisia yhtiöitiä vastaan.

Jutun kirjoittaja Jeff Ballinger on New Jerseyssä toimivan kuluttajainformaatiotyötä tekevän kansalaisjärjestö ”Press for Change”n perustaja ja johtaja. Järjestö tarkkailee työläisten oikeuksia Aasiassa. Ballinger lähti Aasiaan USA:laisten ammattijärjestöjen ay-toiminnan kouluttajana vuonna 1984 ja palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1995.

 

(Non Violent Activist, July–August 2000)

Niken tuotantopolitiikkaa kehitysmaissa vastustamaan on noussut maailmanlaajuinen boikottiliike, joka toimii myös Suomessa: