Tässä on vakaumukseni

Eettinen vakaumukseni on, että kunkin yksilön hyvinvointi on korkeimmillaan silloin, kun yksilöiden väliset suhteet eivät perustu ulkopuoliseen pakkoon vaan kaikinpuoliseen toisten yksilöiden oikeuksien kunnioittamiseen ja kunkin sisäistyneeseen vastuuntunteeseen siitä, mitä tämä itseltään edellyttää. Näen yhteiskunnan yksilöiden joukkona, en heidän summanaan. Muita ehdottomia arvoja ei voi olla, yksilön arvo on muiden arvojen yläpuolella. Suora seuraus tästä näkemyksestä on, tai suorastaan yhtäpitävää tämän näkemyksen kanssa on, että en voi hyväksyä väkivaltaa, väkivallan käyttöä missään muodossa (henkistä tai fyysistä väkivaltaa) minkäänlaisten ongelmien ratkaisemisessa. En näin voi osallistua missään muodossa sellaisten organisaatioiden toimintaan, joiden tarkoitus ja toiminta perustuvat väkivallan harjoittamiselle.

Eettisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni (en näe, miten ne voitaisiin erottaa toisistaan) eräs tärkeimmistä kulmakivistä on havainto, että kaikki vaikeimmat yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat (työttömyydestä "yliminän" kahlitsemaan yksilöön) juontavat juurensa auktoriteettien, autoritaaristen organisaatioiden aiheuttamista paineista yksilöä kohtaan. Autoritaarisuudella tarkoitan tässä laajasti alistusmekanismeja, joiden paineessa joko mekaanisin säännöin tai epäsuorasti yksilö joutuu luopumaan omasta tahdoistaan ehdoitta (so. ilman että hänen omalla mielipiteellään viime kädessä on mitään merkitystä).

Autoritaarisuus on aina henkistä väkivaltaa, mutta se tarvitsee avukseen vähintäin fyysisen väkivallan uhan, jolla "kapinoitsijat" voidaan pitää kurissa. Nykyisissä yhteiskunnissa tuon uhan tarjoavat poliisi ja ennen kaikkea armeija ja muut sotilaalliset organisaatiot. Armeija on se perusta, jolta kaikki yhteiskunnassamme esiintyvä rakenteellinen väkivalta nousee. Mutta pelkkä fyysisen väkivallan uhka ei riitä, sen on aika ajoin osoitettava olevansa realisoitavissa, sodat ovat suora seuraus sotilaallisten organisaatioiden olemassaolosta. Pitkäaikainen rauha ei ole mahdollista ilman täydellistä aseistariisuntaa. Sotilaallisia organisaatioita ei missään olosuhteissa voi käyttää rauhan takaamiseen tai turvaamiseen, niiden olemassaolo on aina ristiriidassa rauhan ja yksilön vapauden kanssa. Näin näen armeijat väkivallan fundamentaaleina lähteinä. En voi osallistua (enkä tule osallistumaan) millään tavoin (en aseellisena enkä aseettomana palvellen) minkään sotilaallisen organisaation toimintaan.

Autoritaarisuus on yhteiskunnassamme viime vuosien aikana kiihtyvällä vauhdilla lisääntynyt. Kansalaisten kortistointia (ja siis diskriminointia) mielipiteiden perusteella on helpotettu, yksityinen ja julkinen byrokratia ovat kasvaneet. Tässä tilanteessa ainoa yksityiselle kansalaiselle jäävä mahdollisuus tämän kehityksen pysäyttämiselle on passiivinen, gandhilainen vastarinta, jonka mukaan kertakaikkiaan kieltäydytään osallistumasta sellaiseen toimintaan, joka on vinoutuneen kehityksen takana ja tukena. Näin sotilaspalvelusta kieltäytymiseni on osa yleistä yhteiskunnallisen uudistamisen näkemystäni.

Näkemystäni siitä, että väkivalta potentiaalisena ja väkivallan käyttö ovat ensisijaisia ongelmien lähteitä, voi yleisemminkin luonnehtia gandhilaiseksi. Näin ennen kaikkea siksi, että koen väkivallan muuttavan paitsi uhrinsa niin myös käyttäjänsä henkisen kehityksen huonompaan suuntaan, parempi ihminen tai yhteiskunta ei voi rakentua väkivallan perustalle. Tässä ei tee mitään eroavaisuutta, onko väkivallan subjekti vai objekti, väkivaltainen puolustautuminen väkivaltaista hyökkäystä vastaan muutta objektin subjektin kaltaiseksi. On ristiriitaista väittää olevan mahdollista perustaa rauha voimakkaille puolustusvoimille, ne vain tekevät väkivallan pysyväksi olotilaksi suojelemakseen väittämänsä yhteisön sisällä.

En ole missään suhteessa uskonnollinen, mutta 12 vuoden kristinuskon pakko-opetuksesta olen myös omaksunut vakaumistani tukevia elementtejä. Tässä yhteydessä relevantteja ovat Uudesta testamentista Jeesuksen opetukset suhtautumisesta väkivaltaan, jotka kieltävät väkivallan käytön missään muodossa (opetus toisen posken kääntämisestä, jos toiseen isketään) tai opetukset siitä, miten miekkaan tarttuva myös miekkaansa hukkuu.

Armeijalla (riippumatta siitä, palveleeko aseellisena vai aseettomana) ei myöskään ole eikä voi olla mitään kasvatuksellista roolia, johon sen olemassaolo ja pakollinen sotilaspalvelu voitaisiin perustaa. Nykyinen koulutusjärjestelmä totuttaa näkemään ja ymmärtämään muiden ihmisten ja ihmisryhmien elämäntapoja ja tekee sen paremmin kuin armeija, koska koulu ei sulje ulkopuolelleen puolta kustakin ikäryhmästä ja näin katkaise luonnollisia siteitä. Ainoa sosiaalinen kokemus armeijasta on, että oppii käyttäytymään tilanteessa, jossa tuvallinen miehiä parhaassa iässään on alistettu lähes täysin mielivaltaisen henkisen väkivallan ja konkreettisen fyysisen väkivallan uhan uhreiksi. Mutta saman sosiaalisen kokemuksen, kuin armeija antaa, tarjoaa vankilakin, joka on parempi vaihtoehto, koska se tuo mitään salaamatta alistussuhteet alastomina julki. Armeijan autoritaarinen luonne tekee sen antamasta kasvatuksesta pelkästään negatiivisen, sokean tottelemisen periaatteelle perustuva kasvatus tuottaa vain ihmisiä, jotka eivät kykene millään tavoin omaehtoisesti reagoimaan ympärillään tapahtuviin muutoksiin, tai heidän ainoa reagointivaihtoehtonsa voi perustua vain fyysisen väkivallan käyttöön. Sotilaallinen, autoritaarinen koulutus heikentää näin ihmisen ja yhteiskunnan eloonjäämis- ja kehittymismahdollisuuksia. Samoin se on omiaan kierouttamaan ihmisten välisiä perussuhteita.

Eräs eettisten näkemysteni lähde on ollut suomalainen tinkimätön humanismi, Jörn Donnerista, Pentti Haanpäästä ja Veikko Huovisesta Väinö Linnaan, Erno Paasilinnaan, Paavo Rintalaan ja Hannu Salamaan. He ovat varsin konkreettisesti opettaneet, miten sotilaalliset koneistot tukevat ja tuottavat muita pakkokoneistoja ja rakenteellista väkivaltaa. Heidän saamansa kohtelu yhteiskunnan valtaapitävien taholta, kun he ovat tuon vallan perusteita tarkastelleet, on ollut parasta saamaani opetusta siitä, mistä voin itse etsiä ongelmien syitä ja ratkaisuja. Väheksyä en voi myöskään kotoani saamaa kasvatusta, vanhempani ovat kaikissa vaiheissa tukeneet mielipiteitäni ja ohjanneet niiden muotoutumista. Opintojeni valinta ja nykyinen työni tukevat myös täysin muita näkemyksiäni, taloudellisen laman ja yhteiskunnallisen epävarmuuden väliset yhteydet ovat ilmeiset, kuten 1930-luku varsin selkeästi osoitti, ja vakavia merkkejä on nytkin näkyvissä.

Esillä ovat ajat, jolloin yksityisen ihmisen on otettava enemmän vastuuta siitä, mitä hänen ympäristössään tapahtuu, koska epäsuorat vaikutuskanavat ovat heikentyneet. Koen väkivallan tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi ja yksilölliseksi ongelmaksi. Itse olen elänyt rauhassa ja antanut muiden tehdä samoin, mikä mielestäni on ainoa ratkaisu, rauhantyötä parhaimmillaan. En siis missään muodossa tule palvelemaan Suomen armeijaa, eikä sellaista mahtikäskyä tai alistusmekanismia ole, joka minut siihen pakottaa.