Kuinka suhtautua Tiibetiin?

Teksti: Ross Gearllach,

käännös Pontus Purokuru

Länsi-Kiinan Tiibetissä vuosikymmeniä hautunut sisällissota on viime aikoina laajentunut. Tiibetiläisten vuoden 1959 kansannousun tuleva vuosipäivä ja Kiinan kesäolympialaiset ovat yhdessä luoneet ympäristön, jonka tiibetiläiset separatistit uskovat tukevan päämääriään. Ajankohdan emotionaalinen voima ja mahdollisuus toimia samaan aikaan, kun ulkomaiset toimittajat estävät Kiinaa sulkeutumasta muulta maailmalta, ovat rohkaisseet aktivisteja maassa ja sen ulkopuolella. Lopputuloksena protestit uhkaavat nyt purkautua täysimittaiseksi kapinaksi, joka saattaisi levittää väkivaltaa niihin neljään maakuntaan, joissa enemmistö tiibetiläisistä asuu.

Tapahtumien ymmärtäminen ja toimenpiteistä päättäminen edellyttää muutamien mielenosoittajien ja Kiinan hallitusta koskevien väärinkäsitysten selvittämistä. Media esittää usein Tiibet-protestien perustuvan uskontoon: munkit ja heidän kannattajansa taistelevat puna-armeijaa vastaan, kun taas kommunistien tavoite olisi Tiibetin uskonnollisen perinteen tuhoaminen. Tiibetiläisten väkivaltaisten mielenosoitusten kohteena on kuitenkin ollut han-kiinalaisten omistama ja pyörittämä liiketoiminta Hanit, Kiinan suurin etninen ryhmä, tulivat Tiibetiin etsimään taloudellisia tilaisuuksia, kun aluetta alettiin modernisoida rakentamalla rautateita ja tehtaita. Hallituksen virastot tai armeijan toimipisteet eivät juurikaan ole joutuneet protestien kohteeksi. Vihan kohdistuminen poliittisten symbolien sijaan taloudellisiin viittaa siihen, että tiibetiläisten raivoa ei nostata niinkään Kiinan hallitus itsessään vaan politiikka, jonka seurauksena han-kiinalaisten enemmistö hyötyy tiibetiläisten kustannuksella.

Tavallisten tiibetiläisten mahdollisuuksia elättää perhettään hankaloittavat inflaatio ja samat palvelujen hankkimista koskevat ongelmat, jotka vaivaavat koko Kiinaa. Tämän lisäksi he kärsivät hallituksen teollistamispolitiikan tuottamasta taloudellisesta ja sosiaalisesta syrjinnästä. Pekingin käytäntö tuoda lähinnä han-kiinalaisia siirtolaisia idästä teollisuustyöläisiksi vaikeuttaa tiibetiläisten perinteisiä elintapoja yhä enemmän.

Toinen tilannetta mutkistava seikka on Tiibetin liikkeen jakautuminen vanhempiin ja nuorempiin tiibetiläisiin. Vanhempia johtaa Dalai Lama, ja nuorempaa sukupolvea ohjaavat maallistuneet, Tiibetin vapauttamista ajavat liikkeet. Vanhempi siipi tavoittelee Tiibetille suurempaa ja paremmin suojeltua autonomiaa Kiinan kansantasavallan sisällä. Nuoremmat tiibetiläiset puolestaan ovat paljon maallistuneempia, vaikka kunnioittavatkin Dalai Lamaa Tiibetin valtion ja kansan symbolisena johtajana. He uskovat usein myös, että ainoa todellinen ratkaisu Tiibetin ongelmiin on täydellinen itsenäisyys ja että väkivaltainen toiminta on oikeutettua sen saavuttamiseksi.

Tässä järjestelmässä buddhalaisopettajat eli lamat toimivat Tiibet-liikkeen kokoontumispisteinä. Näin on lähinnä siksi, etteivät uskonnolliset johtajat haasta maallistuneempia. Ympäristössä, jossa niin suuri osa protesteista tuntuu toimivan maallistuneiden johtajien uskonnollisia ihanteita murentavilla taktiikoilla, uskonnollinen siipi ei välttämättä pysty pysäyttämään tapahtumia vain sillä perusteella, että he ovat vastarintaliikkeen nimellisiä johtajia.

Pekingin asema

Kiinan näkökulmasta Tiibetin buddhalaisuus on suunnattoman tuottoisa asia. Turistidollareiden uuttaminen alueelta loppuisi nopeasti, jos temppelit tuhottaisiin. Niinpä Peking on syytänyt rahaa temppeleiden ja uskonnollisten tilojen entisöintiin. Tämä antaa ymmärtää, että Kiinan hallituksen toistuvia kovia otteita motivoivat jotkin muut kuin uskonnonvastaiset tunteet.

Näin hämmentävissä olosuhteissa on helppo katsoa koko tilanteen olevan vain jälleen yksi esimerkki Kiinan ihmisoikeusrikkomuksista, jotka edellyttäisivät muulta maailmalta yhtä kovia otteita kuin mitkä tahansa muut rikkomukset. Tämä näkökulma heijastuu USA:n edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin lehdistötiedotteessa, jossa hän tuomitsi jyrkästi Kiinan ihmisoikeustilanteen ja ”uskonnollisten tunteiden tukahduttamisen”. Viikkoa myöhemmin, tavatessaan Dalai Laman, Pelosi jatkoi: ”Jos rauhaarakastavat ihmiset kautta maailman eivät puhu suoraan Kiinan sortotoimia ja Kiina-Tiibetiä vastaan, olemme menettäneet moraalisen oikeutuksen puhua ihmisoikeuksien puolesta missään päin maailmaa.”

Pelosin kommentit eivät ota huomioon USA:n aikaisempaa sekaantumista Tiibetin tilanteeseen. 1950-luvun alussa CIA ryhtyi kouluttamaan ja varustamaan tiibetiläisiä maanviljelijöitä taistelemaan puna-armeijaa vastaan ja pitämään yllä sisäistä painetta. CIA:n onnistui laukaista alueella vallitseva epäsopu konfliktiksi, jolla taattiin Kiinan hallituksen jyrkkä reaktio. Vuoden 1959 kansannousun jälkeen CIA jatkoi Tiibetin kapinallisten tukemista ja jopa antoi Dalai Lamalle rahoitusta sekä suoran pääsyn Yhdysvaltoihin. Asiat jatkuivat samaa rataa ainakin vuoteen 1973 asti, jolloin USA:n ja Kiinan suhteet paranivat.

Washingtonin seuraavat liikkeet

Edellä sanottu ei mitenkään oikeuta kiinalaisten nykyisiä tekoja. Historiallinen tilanne ei juuri anna länsimaille tai varsinkaan Yhdysvalloille kykyä puhua Tiibetistä moraalisella auktoriteetilla. Kiinalaisten valistamisen sijaan tulisi USA:n ensin myöntää Kiinan suvereeni oikeus Tiibetiin – jota Dalai Lamakaan ei enää kiistä. Australian pääministeri onnistui hiljattain yhtä aikaa tukemaan tiibetiläisiä ja myöntämään Kiinan oikeuden Tiibetiin alueeseen sekä sananvaltaan myös alueen tulevaisuuden suhteen.

USA:n tulisi seuraavaksi kannustaa Kiinaa sopimaan Dalai Laman kanssa välittömästi, eikä odottamaan tämän hiipumista. Odottaessaan hänen kuolemaansa tai pakottamista pois maailmannäyttämöltä Kiina toivoo, että tiibetiläiset menettäisivät hahmon, joka pystyy yhdistämään erilaiset poliittiset ryhmät ja keräämään kansainvälistä tukea. Diplomatiaa yritettäessä tulisi tähdentää, että Dalai Laman kadotessa hänen tilalleen tulisi nuorempien johtajien joukko, jonka kanssa olisi entistä vaikeampi neuvotella. Tämä tekisi Pekingin elämän entistä hankalammaksi.

Samaan aikaan pitäisi tukea Dalai Laman yritystä ratkaista liikkeensä erimielisyydet. Jokainen rauhansopimus on tuomittu epäonnistumaan, ellei nuorempia tiibetiläisiä saada tyytymään vähempään kuin täydelliseen itsenäisyyteen. Dalai Laman täytyy tarttua näihin ongelmiin. Mikäli hän ei pysty selvittämään niitä, hänen täytyy astua sivuun ja antaa jonkin edustavamman elimen hoitaa neuvotteluja.

Kiinalaisten ja tiibetiläisten kompromissia tukiessa pitäisi kuitenkin pidättäytyä kaikesta, mikä voisi provosoida tilanteen kärjistymistä hallitsemattomaksi. Esimerkiksi ehdotettu olympiaboikotti ainoastaan vahvistaisi kiinalaisten tunnetta siitä, että länsimaat kiusaavat heitä ja haluavat edelleen kontrolloida heidän asioitaan. Kiinalaisia ja tiibetiläisiä pitäisi rohkaista löytämään tapa, jolla molemmat osapuolet voivat elää rauhassa ja toistensa kulttuuria ja intressejä kunnioittaen. Tämä takaisi Tiibetin olemassaolon tulevaisuudessa ja antaisi esimerkin muille alueille, joilla toimii separatistiliikkeitä.