Kosovo-keskustelut alkavat – vuosikymmentä liian myöhään

Jan Øberg, 14.10.2003

14.10.2003 korkean tason kosovonalbaanijohtajat ja serbijohtajat Belgradista kohtasivat kasvokkain Wienissä. Kyseessä oli historiallinen tapaaminen useammassa kuin yhdessä mielessä. Se tarjoaa kaikille konfliktinhallinnasta ja rauhanrakentamisesta kiinnostuneille mahdollisuuden harkita näiden asioiden filosofiaa, menetelmiä ja politiikkaa. Toimiko kansainvälinen niin kutsuttu yhteisö oikein? Oppivatko instituutiot riittävästi menneistä tapahtumista? Onko Kosovon, Afganistanin ja Irakin välillä samankaltaisuuksia, joista meidän tulisi keskustella itsekriittisesti pikemminkin kuin vain syyttää osapuolia?

Vuoropuhelu on hieno asia, mutta vuoden 1999 pommitukset kovensivat kaikkia

Kyseessä on ensimmäinen tämänkaltainen serbien ja albaanien tapaaminen sen jälkeen kun NATO kävi sotaa Jugoslaviaa vastaan 1999. Itse asiassa kyseessä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ensimmäinen yritys aloittaa todelliset neuvottelut sen jälkeen kun kaikki alkoi 1980-luvun lopulla. Aivan kuten Irakissa, keskeisiä osapuolia estettiin tapaamasta. Ja ajan kuluessa kovalinjaiset ovat vallanneet näyttämön eivätkä nykyään todella suostu keskustelemaan.

Milosevicin sortopolitiikan uhreina albaanit kokivat oikeutetusti, että heillä oli lännen tuki ja heidät palkitaan kiinnittäytymisestä maksimalistisiin lähtökohtiin: näin ollen ei kompromisseja täydellisen itsenäisyyden päämäärästä.

Suurimpana alueen kansoista serbit, joiden vähemmistöt Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa eivät koskaan saaneet mitään solidaarisuutta lännen konfliktinhallitsijoilta, kokivat tulleensa väärinymmärettyiksi, epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi ja heitä nöyrryytettiin pommituksilla. Mikseivät he taistelisi järkkymättömästi Kosovon alueesta, jota pitävät kansansa kehtona? Lisäksi serbit kansana - ja erityisesti kosovonserbit - ovat menettäneet enemmän kuin kukaan muu omien johtajiensa politiikan seurauksena

Wienin prosessi tuskin merkitsee kaivattua käännekohtaa tai rauhaa Kosovossa. Kaikki osapuolet pelaavat yhä pelejään ja tavalliset hyväntahtoiset albanaanit, serbit, turkkilaiset jne. alueella joutuvat yhä maksamaan kovan hinnan. Nämä neuvottelut tapahtuvat noin vuosikymmentä liian myöhään. Jos osapuolet näkivät hyväksyttäviä ratkaisumahdollisuuksia 1990-luvun alussa, nykyään on liian paljon vihaa ja epäluuloa, jotta voitaisiin löytää edes kaikille vähiten huono ratkaisu.

Wienissä ovat läsnä myös YK:n Kosovon operaatio (UNMIK) jota johtaa erityisedustaja Harri Holkeri, Kosovon kontaktiryhmä, jossa ovat mukana Yhdysvallat, Iso-Britannia, Venäjä, Ranska, Italia ja Saksa sekä EU:n huippujohtajat Chris Patten ja Javier Solana, NATO:n pääsihteeri Lordi Robertson ja ETYJ:n istuva puheenjohtaja, Hollannin ulkoministeri Jaap de Hoop Scheffer.

Epäilyttäviä aspekteja

Ainakin neljä epäluuloja herättävää aspektia pistää silmään:

  • Kosovon väliaikaisten itsehallintoinstituutioiden (PSIG) pääministeri Bajram Rexhepi ei ole paikalla; albanaaniosapuolta johtaa sen sijasta presidentti, tri Ibrahim Rugova.
  • Kun Rexhepi kieltäytyi osallistumasta, YK:n virkailijat peruuttivat Kosovon serbien ja turkkilaisten edustajien kutsut, mikä suututti Belgradia siinä määrin, että se BBC:n mukaan lähetti paikalle ministerineuvostonsa jäsenen, muttei pääministeriä tai varapääministeriä. Näin ollen kaikki asianosaiset paikalliset osapuolet eivät ole edustettuna, ei myöskään PSIG eikä Kosovon lakiasäätävä kokous.
  • Mutta YK:n edustusto, EU, ETYJ ja NATO ovat edustettuina kaikkein korkeimmalla tasolla.
  • Kosovon tuleva asema ei ole esityslistalla. Tapaamisessa käsitellään sellaisia asioita kuten energian puute, autojen rekisterikilvet, 3 700 Kosovossa yhä kadoksissa olevaa etupäässä albaania ja 100 000:n etupäässä serbin tulevaisuus, jotka pakenivat Kosovosta sodan jälkeen äärialbaanien tekemiä etnisiä puhdistuksia.

Tämän perusteella arvioituna näyttää siltä, että Wienin keskustelut ovat tärkeämpiä kansainväliselle yhteisölle kuin paikallisille osapuolille. Kansainvälinen yhteisö teki interventionsa puolueellisimmalla mahdollisimmalla tavalla, albaanien rinnalla, se pommitti Serbiaa, osoitti hiljaista ymmärrystä albaanien ääriaineksien toteuttamalle etniselle puhdistukselle, joka pakotti yli 200 000 serbiä lähtemään Kosovosta NATO:n sodan jälkeen. Se sai serbit muttei albaaneja Haagin sotarikostuomioistuimen eteen ja miljardeja dollareita virtasi Kosovoon (muttei Serbiaan). Kaikesta tästä huolimatta kansainvälisellä yhteisöllä ei edelleenkään näytä olevan luottamusta ja auktoriteettia kertoa tietyille albaanijohtajille, että tarpeeksi on tarpeeksi.

Yli vuosikymmenen hukattuja neuvottelumahdollisuuksia ja neljän sodanjälkeisen polarisaation ja koventuneuden asenteiden vuoden jälkeen kansainvälisten järjestöjen on pakko pyrkiä antamaan mielikuva, että Kosovon konfliktit ovat etenemässä kohti jonkunlaista ratkaisua. Ne eivät kuitenkaan ole. Toiseksi ne ovat luultavasti täysin tietoisia, ettei EU:n ja NATO:n välittämä Ohridin sopimus naapurimaassa Makedoniassa toimi niinkuin oli tarkoitus ja että Makedonian kriisi on sellaisessa tilanteessa, ettei mahdollisuutta väkivallan puhkeamista uudelleen albaanien ja makedonialaisten välillä voi sulkea pois - mikä jälleen kerran osoittaisi kosovonalbaanien ja makedonianalbaanien ääriainesten poliittisen ja sotilaallisen kytköksen.

Katse taaksepäin konfliktiin konfliktinlievittämisen valossa TFF julkaisi ensimmäisen analyysinsä konfliktista, Preventing War in Kosovo, 11 vuotta sitten. Se perustui paikan päällä tehtyihin havaintoihin. Ryhmämme vietti neljä vuotta (1992-96) järjestäen ainoaa kestävää (kirjallista) vuoropuhelua toisaalta kolmen toisiaan seuranneen hallituksen Belgradissa (ja Slobodan Milosevicin) ja toisaalta tri Rugovan ja hänen LDK-puolueensa maltillisen kosovonalbaanien johtajiston välillä, joka ainoana entisen Jugoslavian poliittisena johtajistona hyödynsi pragmaattisesti väkivallattomia keinoja saavuttaakseen pitkän aikavälin tavoitteensa, itsenäisen Kosovan.

Tällä Kosovalla olisi avoimet rajat, ei armeijaa eikä minkään sotilasliiton jäsenyyttä; se olisi perustunut monietniseen väkivallattomaan rinnakkaineloon. Toimin itse näinä vuosina tri Rugovan epävirallisena, hyväntahdon neuvonantajana konfliktinratkaisemisessa ja ryhmämme ehdotti useita tällaisia yksityiskohtia ja strategioita hänelle ja muille johtajille. Vuonna 1996 TFF julkisti raportin Memorandum of Understanding between the UN and the Federal Republic of Yugoslavia concerning a United Nations Temporary Authority for a Negotiated Settlement, UNTANS, in Kosovo. Asiantuntijamme olivat muotoilleet sen kansainvälisesti sitovaksi sopimukseksi ja se käsitteli asioita kuten suhteellinen demilitarisointi ja kansalaisjärjestöjen ja hallitusten ammattimaisen neuvotteluinstituution perustaminen, jonka henkilökuntana toimisi konfliktien ja kiistojen sovittelun ammattilaiset. Ehdotimme, että YK ottaisi osittain hoitaakseen hallinnon Kosovossa. Kyseessä oli väkivallan ennaltaehkäisy ja periaatteelinen neuvottelu yhdessä, eikä raportti määrittänyt millainen lopullinen sopimus olisi. Se tarjosi vain keinoja ja menettelytapoja ehdottaen ihmisten perusteellista kouluttamista konfliktien ymmärtämiseen, neuvotteluihin, luottamuksen rakentamiseen ja sovitteluun; serbiarmeija ja -poliisi korvattaisiin kansainvälisellä siviilipoliisilla ja tarkkailijoilla. Monietniset siviiliasioiden virkailijat auttaisivat jokapäiväisten asioiden hoitamisessa. YK ja ETYJ olisivat olleet tärkeimpiä hallitustason toimijoita.

Veimme kaksi raporttia YK:in New Yorkiin ja keskustelimme niistä Jugoslavian osastolla, keskustelimme Hänen ylhäisyytensä Kofi Annanin, joka tuohon aikaan johti rauhanturvaoperaatiota (PKO) ja monien muiden kanssa. Kaikki kertoivat meille, että tämä oli juuri sellaista ammattimaista konfliktianalyysiä, ennakkovaroitusten huomioonottamista ja rakentavia ehdotuksia sopusoinnussa YK:n periaatteen "rauha rauhanomaisin keinoin" kanssa, jollaista kansainvälinen yhteisö kipeästi tarvitsi. Kuitenkin, yksi apulaispääsihteereistä sanoi myös: loistavaa työtä, mutta minun on sanottava teille, että kukaan tässä talossa ei ryhdy toimimaan ennen kuin olemme lukeneet monen viikon ajan New York Timesin etusivulta, että sota on alkanut. Olemme täysin tietoisia tarpeesta huomioida ennakkovaroitukset ja sellaisesta toiminnasta jota ehdotatte ja me todella kuuntelemme ennakkovaroituksia, mutta koko maailmanlaajuinen yhteisö on epätoivoisen ylikuormitettu käynnissä olevien konfliktien ja sotien kanssa. Surullinen tosiasia on, ettei kellään ole ylimääräistä kapasiteettia toimia vakavasti mahdollisesti uhkaavien sotien parissa.

Huomiotta jätetyt ja väärinhoidetut konfliktit johtavat sotaan

Niinpä sota puhkesi Kosovossa vuonna 1997. Ensin Saksan tiedustelupalvelu, sen jälkeen USA:n keskustiedustelupalvelu CIA ja yksityiset palkkasotilasjoukot, olivat tehneet kaikkensa kalvaa maata tri Rugovan alta - jolle läntiset hallitukset eivät koskaan antaneet muuta kuin kauniita sanoja - ja tekivät Kosovon vapautusarmeijasta, KLA:sta, voimatekijän alueella vuodesta 1993 eteenpäin.

Yksi KLA:n johtajista oli Agim Ceku, kosovonalbaani Kroatian armeijan upseeri, joka oli vuonna 1993 johtamassa Kroatian Presidentti Tudjmanin poliittisesti USA:n suvaitsemaa ja sotilaallisesti USA:n tukemaa Flash and Storm-operaatiota Krajinassa ja Länsi-Slavoniassa. Se karkoitti 250 000 kroatianserbiä alueilta, joilla he olivat asuneet vuosisatoja ja joista useimmat eivät ole palanneet. Se ajoi myös YK.n loistavat rauhanturvaoperaatiot YK:n suojelemilta alueilta Kroatiasta; ensimmäinen tapaus sarjassa YK:n nöyryyttämisiä, joka on toistaiseksi edennyt Bagdadiin.

Vuosia sitten Agim Ceku kertoi minulle, että käy aika ajoin Kosovossa "auttaakseen" KLA:a kehittymään merkittäväksi, noin 20 000 sotilaan voimaksi. Myöhemmin kansainvälinen yhteisö valitsi hänet johtamaan niinkutsuttuja siviililuontoisia Kosovon suojelujoukkoja (KPC), joiden aseistariisunta NATO:n toimesta oli tosiasiassa vain uskottelua. KPC ja epäsäännölliset joukot kävivät sotaa sekä etelä-Serbiassa että Makedoniassa - jossa NATO jälleen kerran väitti riisuneensa aseista Kosovosta tulleet albaanikapinalliset ja paikalliset puolisotilaalliset joukot. Silloinen USA:n lähettiläs Richard Holbrooke, joka toimi USA:n kaukoidän valtiosihteerin avustajana silloin kun Washington hyväksyi satojen opiskelijoiden joukkomurhan Kwangjussa Soulissa vuonna 1980 - sopi presidentti Milosevicin kanssa ETYJ:n läsnäolosta Kosovossa, ilmeisesti ilman mitään etukäteissuunnittelua.

1200 tarkkailijaa eivät olleet koskaan ETYJ:n jäsenvaltioiden käytettävissä, vaan CIA tuli paikalle ja solutti operaation. Lähetystön johtaja oli William Walker, joka oli aikaisemmin työskennellyt latinalaisessa Amerikassa - jotkut lähteet liittävät hänen nimensä CIA:an ja kuolemankaarteihin - ja näytteli lyhyen, vähemmän vakuuttavan osan YK:n edustuston johtajana Vukovarissa. Hän tiesi kuitenkin ennen mitään tutkimuksia, että Belgrad oli toteuttanut Racakin joukkomurhan ja sanoi niin paikan päällä. Tämä oli viimeinen pisara Clintonin hallituksen päätökselle pommittaa Jugoslaviaa. Sen sijasta että olisi saanut uuden diplomaattisen tehtävän, Walker johtaa tällä hetkellä uutta yksityisesti rahoitettua Kosovon amerikkalaista yliopistoa!

Presidentti Clinton näki sopivaksi aloittaa pommitukset. Hänen toimintansa perustui olettamuksiin ja tietämyksen tasoon, joka oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Bushin hallinnon tietämys Irakista. Myös hänelle toistettiin ja toistettiin keksittyjä tarinoita, joilla ei ollut mitään kosketusta todellisuuteen - kuten tarina tuhansista ihmisistä jotka Milosevic oli polttanut teollisuusuuneissa Mitrovicassa tai "Operaatio Hevosenkengästä", jonka väitetty tarkoitus oli ajaa joka ikinen albaani pois Kosovosta. Milosevic oli Hitler, niinkuin Saddamkin oli, ja hän oli yleisesti ottaen USA:n ja lännen liittolainen siihen saakka kunnes prioriteetit muuttuivat. Lisäksi oli kiusallinen maailmanlaajuinen huomio Monica Lewinskyn tapaukseen, joka täytyi kääntää muualle. Sattumalta tämän häpeällisen, ilman YK.n valtuutusta käydyn ja 600 viattoman kuolemaan johtaneen sodan korkein NATO-kometaja oli Wesley Clark, joka on tällä hetkellä demokraattien suosituin presidenttiehdokas. Ja korkea-arvoisin sotaan vastuullinen siviili oli silloinen NATO:n pääsihteeri Javier Solana, joka on läsnä Wienissä, tällä kertaa EU:n rauhantekijänä.

Kysymyksiä, joita yhä voidaan kysyä Kosovosta

Tällainen oli tausta kansainvälisen yhteisön todelliselle konfliktinhallintapolitiikalle Kosovossa. Yksikään hallitus ei yrittänyt saada aikaan poliittista, siviililuontoista sovittelua silloin kun se oli mahdollista (ts. 1990-luvun alussa). Yksikään kansainvälinen järjestö ei yrittänyt vakavasti saada serbejä ja albaaneja istumaan saman pöydän ääreen ja keskustelemaan minkäänlaisissa ammattimaisesti välitetyissä neuvotteluissa kestävän, periaatteellisen prosessin puitteissa. Totta, Rambouilletissa Pariisin ulkopuolella käytiin "neuvotteluja" ennen sotaa. Osapuolet eivät kuitenkaan koskaan tavanneet kasvotusten ja amerikkalaisten todellinen tarkoitus näyttää olleen esittää suunnitelma, johon albaanit vastaavat "kyllä" ja serbit "ei". Tämä saavutettiin lisäämällä suunnitelmaan sotilaallinen liite, joka antoi NATO:lle avoimen valtakirjan läsnäoloon kaikkialla Serbiassa, sillä ei olisi ollut mitään vastuuta onnettomuuksista tai muusta aiheutetusta vahingosta eikä se olisi maksanut Serbian tarvikkeiden, teiden, satamien jne. käyttämisestä. Riippumatta siitä mitä itse kukin ajattelee Milosevicin johtajuudesta ja Serbian politiikasta noina vuosina, yksikään suvereeni valtio ei hyväksyisi tällaista sovittelua. Seurauksiltaan Rambouillet oli tosiasiassa julistus siitä seuranneelle sodalle.

Kosovon kysymyksen suhteita Kroatian, Bosnian ja Makedonian konfliktien samankaltaisiin elementteihin ei koskaan todella otettu huomioon. Kosovoa käsiteltiin ainutlaatuisena konfliktina, jolla ei ole suhteita mihinkään muuhun. Kansainvälinen yhteisö jätti täydellisesti huomiotta taas yhden serbivähemmistön kohtaamat ongelmat.

Harvat kysyivät koskaan, mahtaisiko Kosovossa olla kysymys myös jostakin muusta - esimerkiksi tiettyjen suuryritysten ja yhtymien suunnittelemien öljy- ja kaasuputkien Kaspian mereltä ja Mustalta mereltä Bulgarian, Makedonian ja Albanian läpi Adrian merelle varmistamisesta, mikä turvaisi öljyn ja kaasun saatavuuden lännelle. Harvat vaivautuivat tutkimaan, miksi USA pystytti suurimman USA:n ulkopuolla sijaitsevan sotilastukikohtansa Vietnamin sodan jälkeen, Bondsteelin, joitakin kilometrejä Pristinan, Kosovon pääkaupungin ulkopuolelle. Harvat ovat kysyneet, kuinka USA saattoi ottaa itsenäisen valtion maakunnan ja pystyttää sinne omat organisaationsa - ja sotilastukikohtansa - tuolle valtiolle kuuluvalle maalle ja sen rakennuksiin neuvottelematta mistään kompensaatiosta. Harvat kysyivät, mahtaako Kosovon valtavalla merkityksellä ja sinne kanavoiduilla miljardeilla dollareilla ja arvovallalla olla jotakin tekemistä sen kanssa, että alueella näyttävät olevan Euroopan suurimmat metalliesiintymät. Itseasiassa vain harvat ovat miettineet miksi tällä pienellä alueella toteutettiin suhteellisesti ottaen kaikkien aikojen suurin rauhanturvaoperaatio - noin 43,000 sotilasta alusta alkaen sekä kymmenet tuhannet YK:n, ETYJ:n ja satojen kansalaisjärjestöjen työntekijät, jotka parveilivat paikalle sodan jälkeen vuonna 1999.

Tilanne tänään

Näin kertoo ReliefWeb
Turvattomuus

Yleinen turvallisuuden paraneminen ei ole kuitenkaan merkinnyt sitä, että ahdistelu ja väkivalta etnisiä vähemmistöjä kohtaan olisi lakannut. Monenlaiset vakavat ihmisoikeusrikokset, mukaanlukien kranaattihyökkäykset, ansamiinat, liikkuvasta autosta ampumiset, tuhopoltot, fyysiset hyökkäykset, kivien heittely, vandalismi ja sanalliset loukkaukset jatkuvat. Kun uhrit eivät usein uskalla raportoida rikoksista ja yhteisöjen johtajat ovat hiljaa niiden suhteen, tekijöitä on harvoin saatettu vastuuseen, mikä voimistaa vaarallista rankaisemattomuuden kierrettä.

Työttömyys

Kosovon nuori talous on erittäin riippuvainen kansainvälisestä avusta ja kehitysavusta. Kosovon tilastotoimiston (KSO) lukujen mukaan työttömyys on hälyyttävän suuri 57%, ja tilastot osoittavat säännöllisesti vieläkin korkeampia lukuja vähemmistöjen asuttamilla alueilla ja maaseudulla, samoin kuin naisten keskuudessa kaikkialla Kosovossa. Kun ulkopuolinen apu näyttää vähentyvän jyrkästi vuonna 2003, työttömyys näyttää - ainakin lyhyellä aikavälillä - kasvavan. Samaan aikaan kontrolloimaton toiminta ja järjestäytynyt rikollisuus dominoivat monia taloudellisen toiminnan alueita ja vaarantavat yksityisten investointien ja sosiaalis-taloudellisen kehityksen näkymiä.

Etniset puhdistukset ja eristäytyminen erillisalueille

Eritasoisen etnisesti motivoituneen ahdistelun ja väkivallan kohteeksi vuoden 1999 konfliktin jälkeen joutuneet Kosovoon jääneet etniset vähemmistöt etsivät turvaa kerääntymällä ryhmiksi. Tämän tuloksena erillisalueista, jotka vaativat voimakasta kansainvälistä tarkkailua, jotta asukkaiden perusturvallisuus voidaan taata, tuli koti useimmille Kosovoon jääneille vähemmistökansallisuuksin asukkaille. Viime aikoihin saakka vapaata liikkumista näiden erillisalueiden ulkopuolella on rajoitettu erittäin tarkasti.

Pakolaiset ja kodeistaan paenneet eivät palaa

UNHCR rekisteröi 2 741 palannutta vähemmistökansalaisuuksien edustajaa vuonna 2002, mikä kasvatti vuosina 2000 - 2002 palanneiden kokonaismäärän 6 094:än. Arviolta neljäsosa sotaa edeltävän ajan Kosovon miljoonasta asukkaasta - etupäässä serbejä, mutta lisäksi romaneja, ashkaleja ja egyptiläisiä - on edelleen pakolaisina.

Suuri enemmistö - noin 205 000 - etupäässä kosovon serbiä, on Serbiassa, ja Montenegro isännöi noin 29 000:tta, joista enemmistö romaneja. Lisäksi arviolta 22 500 edelleen pakolaisina Kosovon alueen sisällä olevaa vähemmistöryhmien edustajaa on hajaantuneena viidelle alueelle mukaanlukien etnisesti monipohjainen Mitrovican kaupunki.

Vähän humanitaarista apua

Kahdeksasta Kosovon CAP-ohjelmaan (the UN Consolidated Appeal for Humanitarian Assistance) vuonna 2002 osallistuneesta järjestöstä vain neljä (UNHCR, OCHA, UNICEF ja WHO) sai rahoitusta CAP-projekteille. 10.2.2003 mennessä 31% tai rahamäärinä 8,428,254 dollaria tarvittavasta $27,255,604 dollarista on varmistettu. Lahjoitusten vähäinen määrä on johtanut projektien merkittäviin uudelleenarvioimisiin ja joissain tapauksissa CAP-projektien peruuttamiseen.

Oppijat vastaan fundamentalistit

Mr. Richard Holbrooke ja Mr. Bernhard Kouchner (joka oli kerran Holkerin nykyisessä asemassa) vierailivat äskettäin Kosovossa. New York Timesin mukaan, yksityissuihkukoneella tehdyn viiden päivän vierailun aikana, jonka oli järjestänyt kaksi yksityistä säätiötä, diplomaatit hurmasivat ja houkuttelivat, luennoivat ja rehentelivät useille yleisöilleen ja julistivat ystävyyttään Casablanca-tyyliin koko ajan: »Me emme tarvitse teitä», sanoi Sarajevossa ranskalainen Bernard Kouchner, joka yhteen aikaan hallinnoi Kosovoa YK:lle. »Te tarvitsette meitä.»

Oppijat ovat niitä, jotka tekevät virheitä ja tietävät tänään, että tiesivät liian vähän eilen. Heillä on realistinen käsitys itsestään ja tarpeeksi nöyryyttä, he tekevät johtopäätöksiä ja oppivat viisaammiksi. Niinpä he avaavat oven todelliselle rauhalle ja väkivallattomuudelle. Fundamentalistit ja muut tietämättömät ihmiset ovat vakuuttuneita tehneensä kaiken oikein eikä heillä näin ollen ole syytä oppia mitään. He vain opettavat ja uhkailevat, "me emme tarvitse teitä, te tarvitsette meitä." He jatkavat psykologista, kulttuurista ja sotilaallista väkivaltaansa - ehkäpä suhteessa epäonnistumisiin jotka on peitettävä.

Kun mikään muu ei toimi ja kaikki mahdollisuudet rauhaan hukattu, on todellakin aika keskustella Kosovon rekisterikilvistä!

Sivilisaatio, joka ei näe mitään tarvetta oppia kokemuksistaan tai muilta kulttureilta on tuomittu lopulta tuhoutumaan. Kroatia, Bosnia, Kosovo, Afganistan ja nyt Irak ovat ainoastaan väliasemia läntisellä matkalla kohti moraalista ja poliittista rappiota.

Jan Øberg
TFF:n johtaja (14.10.2003, PressInfo #192)