Rauhaa päälle maan

Persianlahden sodan jälkeen jatkunut kansainvälisten konfliktien sarja, tietynlainen globaali sodankäynti, on niin sanotusti syönyt antimilitaristia. Lähi-idän tapahtumat ovat uusin isku vasten kasvoja. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Alla muutamia vastausyrityksiä. Yrityksiä. Ehkä erehdyksiä, mutta ainakin jotain muuta kuin kylmän sodan aikaan kangistuneita hokemia tai väitteitä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä.

Miksi YK ei tee mitään?

Eräs Lähi-itää kalvavista kysymyksistä koskee Israelin puhdistusoperaatioita ja sotatoimia paenneiden palestiinalaispakolaisten kohtaloa. YK tunnusti ongelman välittömästi vuoden 1967 taistelujen jälkeen todeten, että pakolaisilla on oltava mahdollisuus palata kotiin heti kun mahdollista tai heidän menettämänsä omaisuus on korvattava. YK myös perusti väliaikaiseksi (!) tarkoitetun elimen ongelman hoitamiseksi. Palestiinalaispakolaisten kohtaloksi muodostui kuitenkin poikkeustilan muuttuminen normiksi. Heitä on tänään jo miljoonia.

Myös ne palestiinalaiset, joita ei ole ajettu kodeistaan, elävät jatkuvan poikkeustilan alla. YK perusti jo vuonna 1968 komitean tutkimaan Israelin miehityksen vaikutuksia palestiinalaisalueen ihmisoikeuksiin. Raportteja tehtiin pitkään epävirallisten lähteiden varassa, koska Israel päästi tarkkailijat alueille virallisesti vasta vuonna 1994. Raportit ovat kertoneet palestiinalaisten elämästä Israelin viranomaistoimista ja alueen tuhotusta infrastruktuurista johtuvan fyysisen ja psykologisen stressin alla.

Israelin kipeä läsnäolo miehitetyillä alueilla on kiteytynyt paljolti kysymykseen siirtokunnista, joita se on perustanut vuodesta 1970-luvun alusta saakka. YK totesi jo vuonna 1979, ettei siirtokuntapolitiikalla ole laillista perustaa ja että se aiheuttaa vakavan esteen konfliktin ratkaisemiseksi. YK on vaatinut useita kertoja Israelia lopettamaan siirtokuntien rakentamisen ja väestönsiirrot, mutta ne ovat jatkuneet jopa Oslon prosessin aikana.

Samalla Israelin vastainen terrorismi on löytänyt yhä uusia kannattajia epätoivon mereltä, yhdeltä maailman alhaisimman elintason omaavilta alueilta. Alueen uskonnollinen ja poliittinen eliitti on voinut vierittää omatkin ongelmansa miehittäjien niskaan.

Uudet konfliktit

YK on ollut voimaton. Kerran maailman mahtavimmaksi demokraattiseksi toimijaksi perustettu instituutio on kokoustanut, suunnitellut, synnyttänyt komiteoita, esittänyt vaatimuksia ja tuominnut. Se on tehnyt näin lukemattomia kertoja mutta ei ole omannut voimia tai keinoja konfliktin ratkaisemiseksi.

Osan ongelmasta muodostaa Israelin ja USA:n välinen aseveliakseli ja häikäilemätön etupolitiikka. Toisaalta on huomattava, että kyseessä on enenevissä määrin uudenlainen konflikti, 1900-luvun lopulla alkaneen globaalin sodan uusin käänne. Sotaa ei käydä kahden perinteisen kansallisvaltion vaan ennemminkin kahden itsessään moninaisen yhteisön välillä.

Kummallakin puolella sotaa ajavat ryhmittymät omaavat voimakkaita uskonnollisen fundamentalismin piirteitä. Israel käyttää tukenaan myös “terrorismin vastaista sotaa”. Sota on myös laiton kysymyksen perinteisessä mielessä. Sitä ei ole julistettu kansainvälisten sääntöjen puitteissa eikä siinä noudateta YK:n siunaamia sopimuksia.

Tästä näkökulmasta YK:n voimattomuus liittyy siihen, että se on kansallisvaltioiden välinen järjestö ja sen menettelytavat liittyvät kansallisvaltioiden väliseen diplomatiaan. Keinovalikoiman puutteen lisäksi YK:lta näyttää puuttuvan täysi legitimiteetti osapuolten silmissä. Niin tietyt palestiinalaisryhmittymät kuin Israelin oikeisto kävelevät YK:n yli aina kun haluavat.

Eräs olennainen uusien kofliktien piirre on se, että niistä kärsivät eniten siviilit. Niin itsemurhaiskut kuin Israelin miehityspolitiikka sotatoimineen kohdentuvat vahvasti siviileihin ja kansalaisyhteiskuntaan. Siviilien kärsimykset, pelon ja vihan lietsonta, eivät ole vain sodan valitettava sivutuote, kuten politiikantutkija Mary Kaldor on huomauttanut, vaan niillä pyritään hallitsemaan alueen väestöä. Toisaalta siviilien kärsimykset tukevat kummallakin puolella fundamentalistien valtaa, mikä synnyttää väkivallan kierteen.

Truth is out there (on the streets)

Toivon siemeniä? Kaikista lähtökohtaisistakin epäonnistumisista huolimatta Oslon sopimus avasi historiallisia mahdollisuuksia konfliktin ratkaisemiseksi. Oslossa tunnustettiin periaatetasolla kummankin puolen oikeus olemassaoloon ja itsehallintoon. Jos osapuolet saadaan vielä neuvottelupöytään, on neuvottelujen nojattava ennen vuotta 1967 vallinneisiin rajoihin, mikä merkitsee toisaalta Israelin miehityspolitiikan lopettamista, mutta myös israelilaisten olemassa olon tunnustamista. Tilanne tuskin vakautuu ennen kuin Israel vetäytyy miehittämiltään alueilta ja Israelin ja Palestiinan välisestä rajasta saadaan sovittua.

Pahimmillaan kahden valtion syntyminen tarkoittaa kuitenkin vain vihan ilmapiirin uusiutumista toisensa ulossulkevien rajojen ja niiden mukaisten identiteettien tasolla. Haasteena on luoda alueiden välinen raja vakauden saavuttamiseksi mutta käynnistää samalla prosesseja rajan mitätöimiseksi kulttuurisella ja poliittisella tasolla. Muuten Lähi-itä tulee kyntämään loputonta rasististen selkkausten peltoa.

Kohti Lähi-idän yhteisöä

Rauhantutkija Johan Galtung on ehdottanut, että toisistaan eristäytyvien ("itsenäistyvien") valtioiden luomisen sijaan konfliktin vakauttamisen suunnaksi voitaisiin ottaa Lähi-idän yhteisön luominen (Israel, arabivaltiot, Turkki, Kurdistan). Yhteisö kontrolloisi alueen vesivaroja ja muita resursseja sekä sallisi ihmisten, ajatusten, tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden. Utopiaako? Niin oli ajatus EU:stakin vain kuutisenkymmentä vuotta sitten.

Galtung on ehdottanut myös kahden valtion periaatteen muotoilemista siten, että se sisältäisi tulevaisuuden hahmotelman Israelin ja Palestiinan federaatiosta. Vihamielisyyksien taltuttamiseksi hän on ehdottanut totuus- ja sovitteluprosessin käynnistämistä Etelä-Afrikan malliin.

Kaiken kaikkiaan Galtungin ehdotukset sisältävät selkeän viestin niistä vaaroista, joita toisensa ulossulkevalla valtiomuodostuksella voi olla, ja niistä mahdollisuuksista, joita alueellisen monikulttuurisuuden ja keskinäisen arvostuksen päämäärätietoinen edistäminen voi avata.

Kansalaisyhteiskunnan esiinmarssi

Galtungin visiota on täydennettävä ajatuksella Lähi-idän kansalaisyhteiskuntaprosessin käynnistämisestä. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason kansalaisverkostojen ottamista yhdeksi osapuoleksi yleensä vain poliittisen eliitin kesken käytyihin rauhanneuvotteluihin.

Lähi-idässä on toiminut jo pitkään useita kansallisista ja uskonnollisista rajoista piittaamattomia humanitaarista ja rauhantyötä tekeviä kansalaisryhmiä. Tällaisten merkitys on siinä, että jo pelkällä olemassa olollaan ne pitävät yllä arvostuksen ja tunnustuksen siltoja israelilaisten ja palestiinalaisten välillä, konkreettisesta toiminnasta puhumattakaan.

Kansalaisryhmien merkitys rauhanprosessin kannalta ei ole toisarvoista. Se on ensiarvoista, ja olisi ensiarvoisen tärkeää saada niiden toiminnalle kansainvälistä tunnustusta. Olisi myös annettava erityistä tunnustusta sellaisille siirtokunnille, päiväkodeille ja kouluille, joiden toiminta perustuu toisten ulossulkemisen sijaan keskinäiselle vuorovaikutukselle ja yhteistyölle. Olisi annettava tunnustusta ekumeenista työtä tekeville uskonnollisille tahoille. Ja tunnustuksen myötä olisi annettava myös resursseja.

"Korkean tason" rauhanneuvottelijoiden ja muiden byrokraattien on ehkä vaikea nähdä ruohonjuuritason riippumattoman työn merkitystä. Heidän on kuitenkin aika avata silmänsä; aika käydä kadulla muulloinkin kuin matkalla toimiston ovelta taksille.

Globaali rauhanturvaaminen

Siviilien ja kansalaisyhteiskunnan puolelle asettuminen tarkoittaa myös asettumista niiden puolelle, jotka kärsivät konfliktista eniten. Puolueettomuuden sijaan rauhanturvaamisen ensisijaisena päämääränä tulee olla siviilien elinolosuhteiden tinkimätön suojelu.

On oireellista, että YK ei ole kyennyt tähän viime aikaisissa konflikteissa. Siltä vaadittaisiin selvää poliittista suunnanmuutosta, mutta on epäselvää, pystyykö se muuttumaan kansallisvaltioiden instituutiosta kansallisyhteiskunnan instituutioksi.

Entäpä USA? Sillä voi olla valtaa pysäyttää konflikti lyhyellä tähtäimellä, mutta en usko, että Israelin pitkäaikainen tukija voi toimia itse neuvottelutilanteessa "kolmantena osapuolena". Ei pidä myöskään unohtaa, että USA on ollut se taho, joka on innokkaimmin luotsannut globaaleja sotavoimia eri alueiden siviiliväestöjen kimppuun konfliktinratkaisun nimissä, eikä sillä ole juuri arvostusta arabimaissa. Oslon prosessi saatiin käyntiin nimenomaan ilman USA:ta.

Ehkäpä EU:lla ja Arabiliitolla voisi olla eniten mahdollisuuksia neuvottelujen välittäjinä. Itseään sivistyksellisenä saarekkeena mainostavalla EU:lla olisi mahdollisuus ottaa vastuuta sanoistaan. Yhteistyön avaaminen Arabiliiton kanssa olisi lisäksi jotain uutta maailmassa, jossa "terrorismin vastainen sota", päinvastaisista korupuheista huolimatta, uhkaa luoda kuilua läntisten ja arabikulttuurien välille. Arabiliiton tuki olisi luultavasti olennaista myös mahdollisimman monen arabiosapuolen saamiseksi mukaan prosessiin.

Loppujen lopuksi meillä kaikilla on vastuu tulevaisuuden konfliktien hallinnasta. Konfliktien uudenlainen luonne vaatii uusia konfliktien ratkaisumenetelmiä ja instituutioita. Sellaisia, jotka eivät perustu kansallisvaltioiden menneelle järjestykselle. Uudet instituutiot ja menetelmät sekä niiden legitimiteetti eivät synny tyhjästä, vaan ne on synnytettävä tukemalla globaaleja kansalais- yhteiskuntaprosesseja.

Jukka Peltokoski