Pillipiipari

Uri Avnery
17.12.2005

Vuonna 1284 Hamelnin kaupunki Saksassa kärsi rotista. Bunting-niminen kaupunkilainen lupasi maksua vastaan vapauttaa kaupunkilaiset niistä. Kun hän soitti huiluaan, lumoutuneet rotat tulivat ulos koloistaan ja seurasivat häntä joelle, johon ne hukkuivat. Mutta kun pillipiipari esitti laskunsa kaupunginisille, he kieltäytyivät maksamasta.

Pillipiipari kosti kauhealla tavalla. Hän soitti huiluaan uudelleen ja tällä kertaa lumosi kaikki kaupungin lapset, jotka seurasivat häntä ulos kaupungista. Hän johdatti lapset vuorella olevaan luolaan, eikä ketään heistä nähty enää koskaan.

Ariel Sharon on meidän aikamme pillipiipari. Hirvittävän vaalitappion kärsittyään Likudin isät kerjäsivät häntä avukseen. Ja hän todellakin soitti huiluaan ja äänestäjät seurasivat häntä vaaliuurnille. Kahden vaalikampanjan kuluttua Likudin paikkamäärä Israelin parlamentissa oli kasvanut 19:stä 38:aan (mihin tuli pian lisää Nathan Sharanskyn kolme paikkaa).

Maksoivatko Likudin isät hänen palkkionsa? Eivät todellakaan. He tekivät hänen elämästään helvetin, asettuivat hänen tielleen ja lopulta Likudin parlamenttiryhmä kääntyi omaa pääministeriään vastaan.

Koston päivä on nyt koittanut. Sharon puhaltaa taas maagiseen huiluunsa ja Likudin äänestäjät seuraavat häntä suurina laumoina, joukossaan jopa muutamia Likudin isiä. Jäljellä jäävä Likud taas saattaa hyvinkin vajota jokeen ja sitä jäävät suremaan vain harvat.

Mutta eivät vain oikeiston lapset seuraa pillipiiparia, vaan myös monet vasemmiston lapset. Hän johtaa heidät vuorelle, joka uhkaa niellä heidät kuin Hamelnin lapsiraukat.

Kun kävelin eilen kadulla, joku huusi perääni: "Hei, koska liityt Sharonin joukkoihin?"

"Miksi niin tekisin?", kysyin.

"Koska hän toteuttaa sinun suunnitelmasi!" hän vastasi voitonriemuisesti.

Tämä illuusio on voittamassa maaperää. Monet vasemmistolaiset, jotka ovat viettäneet muutaman viime vuoden rypien lämpimässä ja mukavassa epätoivossa, joka vapauttaa heidät velvollisuudesta nousta ylös ja taistella, ovat nyt löytäneet vieläkin miellyttävämmän ratkaisun: Sharon, oikeistolainen, toteuttaa vasemmiston unelman. Pitää vain äänestää Sharonia ja kauan kaivattu rauha tulee. Ei ole tarvetta tehdä mitään, ei taistella, itse asiassa ei edes kohottaa sormeaan.

"Haaretz"-lehti julkaisi tällä viikolla artikkelin, jossa eräs vasemmistolainen selitti, miksi aikoo äänestää Sharonia. Argumentaatio meni näin: Sharon on kuin de Gaulle. Vastoin lupauksiaan De Gaulle hoiti Ranskan pois Algeriasta ja teki rauhan kapinallisten kanssa. Hän valehteli ja huijasi hyvän asian puolesta. Myös Sharon valehtelee ja huijaa. Siis Sharon hoitaa Israelin pois palestiinalaisalueilta ja tekee rauhan. Eikö tämä olekin loogista?

Se joka etsii todisteita voi löytää niitä erään Kalman Gayerin, amerikkalaisen joka toimii Sharonin neuvonantajana mielipidekyselyasioissa, tämänviikkoisista lausunnoista. Hän paljasti Newsweekissä Sharonin "todellisen" suunnitelman: antaa palestiinalaisille takaisin 90% Länsirannasta ja tehdä kompromissi Jerusalemin kysymyksessä.

Likud päästi ilmoille sydäntä raastavan valituksen, vasemmisto oli hämmennyksissään. Mitä? Todellako? Sharon on valmis "luopumaan" enemmästä kuin Ehud Barak? Mutta se, joka tuntee Sharonin omalaatuisen kielen, näkee helposti koodin läpi: Gayerin itsensä mukaan Sharon ei usko, että tämä tapahtuu hänen elinaikanaan, koska ei ole palestiinalaista rauhankumppania. Niinpä hän on ennen sellaisen löytymistä valmis antamaan takaisin vain puolet Länsirannasta.

Näin ollen olemme ihmeellisesti löytäneet Sharonin alkuperäisen reseptin: anastetaan yksipuolisesti 58% Länsirannasta, ei käydä mitään rauhanneuvotteluja palestiinalaisten kanssa ja pidetään koko Jerusalem.

Samaan aikaan Sharon (puolustusministerinsä välityksellä, joka on seurannut häntä pois Likudista) jakaa satoja, ellei tuhansia rakennuslupia siirtokuntiin, jatkaa turvallisuusmuurin rakentamista, tuhoaa palestiinalaisten koteja Jerusalemissa ja ylläpitää Gazan kaistan saartoa. Hän jatkuva hiljainen yrityksensä kaivaa maata Mahmoud Abbasin jalkojen alta on jo kantamassa hedelmää. Mutta kuka välittää, kun huilun päihdyttävä sointi huumaannuttaa niin monen rauhaa rakastavan vasemmistolaisen aistit ja aivot?

Jos Sharon voittaa 101 päivän pasta järjestettävät vaalit ja palaa pääministeriksi - mitä hän tekee?

Yksinkertainen totuus on: kukaan ei tiedä. Ja varmasti sitä ei tiedä hänen ympärilleen kerääntynyt "uskottujen", "strategien", "neuvonantajien" ja muiden hengaajien joukko. Vain Sharon itse tietää - ehkei edes hän.

Ehkä paineet kasvavat niin suuriksi, ettei hän kykene vastustamaan niitä. Ehkä tapahtuu päinvastainen ja hän kykenee selviämään paineista helposti. Ehkä hän ottaa haltuunsa lyödyn Likudin. Ehkä hän pystyttää koalition työväenpuolueen kanssa. Mahdollisuuksia on melkein loputtomasti.

Todellinen vaara on Sharonin puolueen kokoonpano. Sillä ei ole ideologiaa, on vain Sharon. Ei ohjelmaa, vain Sharon. Ei suunnitelmaa, vain Sharon.

Kyseessä on yhden johtajan puolue, eikä johtaja ole velvollinen mihinkään. Hänen sanansa on puolueen laki. Hän yksin kokoaa sen ehdokaslistan. Hän yksin laatii puolueohjelman - joka on kuitenkin merkityksetön, sillä Sharon yksin päättää, mitä milloinkin tehdään.

Sharon ei ole koskaan ollut kovin kummoinen demokraatti. Alun alkaen hän on tuntenut syvää ylenkatsetta puolueita ja poliitikkoja kohtaan. Hän oli ja on aina ollut vieras osa parlamentissa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hän on ollut vahvasti vakuuttunut, että hänestä täytyy tulla kansan ja valtion johtaja, sillä hän ja vain hän kykenee pelastamaan sen perikadosta. Hän ei nähnyt itseään johtajana, jota kaiken maailman demokraattinen hölynpöly sitoo, kuten lilliputit sitoivat Gulliverin, vaan hän näkee itsensä kaikista kahleista vapaana itsenäisenä toimijana, joka on kykenevä täyttämään historiallisen tehtävänsä: asettaa juutalaisvaltion rajat niin, että niiden sisäpuolelle jää mahdollisimman suuri alue.

Hän ei peittele pyrkimystään muuttaa Israelin poliittista järjestelmää ja luoda presidenttivaltainen hallinto. Israelissa, jossa ei ole perustuslakia tai USA:n kongressin kaltaista vahvaa parlamenttia, tällainen järjestelmä merkitsisi yksinvaltaa. Jos hän onnistuu saavuttamaan tarpeeksi suuren voiton tulevissa vaaleissa, hän kykenee ehkä muutaman lahjotun lainsäätäjän avulla muuttamaan maan lakeja ja tekemään itsestään kaikkivaltaisen presidentin - neljäksi vuodeksi, seitsemäksi vuodeksi, elinkaudeksi.

Tämä vaara ei olisi niin todellinen, jos Israelin demokratia ei olisi menettänyt sisäistä voimaansa. Yleisö inhoaa poliitikkoja, suuret puolueet herättävät vastenmielisyyttä, poliittinen korruptio on maankuulua. Tällaisessa kriisissä ihmiset tapaavat kaivata vahvaa johtajaa. Ja Sycamoren maatilan mies on mielihyvin valmis tyydyttämään tämän kaipuun.

Sharon ei muistuta maailmansotien välisen ajan suuria diktaattoreja. Kuten tällä viikolla on jo tuotu esiin (kaiken lisäksi oikeistolaisen kommentaattorin toimesta), hänellä on paljon enemmän yhteistä Juan Peronin kanssa - Argentiinan diktaattorin 1940- ja 50-luvuilla, oikeistolaisen kenraalin vasemmistolaisessa valepuvussa, pidäkkeettömän autokraatin, joka teki lopun kaikista demokratian piirteistä.

Vain yksi asia on varma kaikille, jotka tuntevat miehen: hän ei koskaan luovu historiallisesta tehtävästään anastaa mahdollisimman paljon maata, jolla asuu mahdollisimman vähän arabeja. Hän toteutti Gazan siirtokuntien purkamissuunnitelman äärimmäisellä päättäväisyydellä ei tuodakseen rauhan, vaan toteuttaakseen tätä periaatetta. Kaikki muu on "pragmaattista" - ja kannattaa muistaa että tämä käsite perustuu kreikankielen sanaan "pragma", joka tarkoittaa "tekoa".

Puhe ei ole tärkeää, vaan teot. Ei tulisi kuunnella Sharonin sanoja, vaan kiinnittää huomiota hänen käsiinsä. Ja se mitä nuo kädet tekevät saattaa olla täysin erilaista kuin mitä viattomat vasemmistolaiset kuvittelevat - ne, jotka nyt marssivat silmät suljettuina maagisen pillipiiparin perässä.