Palestiinalaiskysymyksen historiaa

Jukka Peltokoski

Käyn kirjoituksessa läpi Lähi-idän alueen historiaa joidenkin merkkipaalujen osalta. Konfliktista toiseen etenevää tarinaa ei voi palauttaa mihinkään yhteen selkeään juoneen, vaan kyseessä on moninaisten ristiriitojen sikermä. Nykyisen tilanteen ymmärtämiseksi on ehkä tärkeintä kiinnittää huomiota ns. Oslon prosessiin - sen epäonnistumiseen, mutta myös sen avaamiin historiallisiin mahdollisuuksiin.

Lähi-idän kriisin juuret juontavat pitkälle historiaan sionistiliikkeen ja Palestiinan arabien välisiin konflikteihin. Palestiinaan alkoi muuttaa sionismin innoittamia juutalaisia 1800-luvun lopulla. Erityisen kansainvälisen merkityksen sionismi sai Theodore Herzlin politisoitua liikkeen vuonna 1896. Ensimmäinen maailman sionistikongressi pidettiin seuraavana vuonna. Iso-Britannia valtasi 1. maailmansodan aikana Palestiinan Turkilta ja julisti sionistien vaikutuksesta perustavansa Palestiinaan juutalaisvaltion.

Tapahtumista on kaksi versiota. Palestiinan arabien mukaan he olivat aloittaneet kansannousun Turkkia vastaan vuonna 1916. Iso-Britannia oli luvannut arabeille omaa valtiota. Turkin kukistumisen jälkeen Iso-Britannia antoi kuitenkin tukensa sionisteille, joiden takaisinmuuttoa helpotettiin erityisesti Kansainliiton sopimuksessa ja juutalaisia suosivalla tullipolitiikalla. Vuoteen 1939 mennessä juutalaisten osuus alueen väestöstä oli noussut kolmannekseen. Juutalaiset eristivät palestiinalaiset alueen taloudesta ja ostivat maa-alueet muualla asuvilta suurmaanomistaja-arabeilta häätäen vuokraviljelijöinä eläneet arabitalonpojat. Palestiinalaisten pienteollisuus ja käsityöläiskulttuuri murtuivat.

Sionistien mukaan arabit eivät hyväksyneet ajatusta juutalaisvaltiosta ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisten takaisinmuutto-oikeutta. Sionismin vastainen liikehdintä oli alkanut Palestiinan alueella jo 1800-luvun lopulla.

Kun Iso-Britannia ei kyennyt hillitsemään syntyneitä molemminpuolisia väkivaltaisuuksia, se luopui alueesta ja tilanteen ratkaisu siirtyi YK:n alaisuuteen. Vuonna 1947 YK:n yleiskokous päätti Palestiinan jakamisesta juutalais- ja arabivaltioon. Jerusalemista oli määrä tulla YK:n hallinnoima kansainvälinen kaupunki.

Arabiliitto hyökkäsi Israeliin, välittömästi tämän perustamisen jälkeen vuonna 1948. Sen mukaan YK:n sopimus suosi juutalaisia. Vuoden levottomuuksien myötä rajalinjat menivät uusiksi. Israel hallinnoi joitain arabivaltioksi määriteltyjä alueita. Arabinaapurukset olivat vallanneet Gazan ja Länsirannan. Jerusalem oli jakautunut Israelin ja Jordanian hallitsemiin puoliskoihin. Lähes 750 000 palestiinalaista menetti kotinsa ja ajautui pakolaisiksi naapurimaihin. Juutalaisten maahanmuutto lisääntyi entisestään.

Konfliktista toiseen

Vuonna 1967 Israel kävi niin sanotun kuuden päivän sodan muodostaakseen suojavyöhykkeen arabimaiden uhkaa vastaan. Se valtasi salamahyökkäyksellä Gazan, Siinain, osia Golanin kukkuloista sekä Jerusalemin itäosat ja Länsirannan. Palestiinalaisjärjestöjen toiminta lisääntyi ja pakolaisten määrä kasvoi. Aselevon jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto päätti toimista pysyvän rauhan saavuttamiseksi: Israelin tulisi vetäytyä valtaamiltaan alueilta ja konfliktin osapuolten tulisi tunnustaa toistensa suvereniteetti. Palestiinalaispakolaisten ongelma tulisi ratkaista.

Vuonna 1964 perustettu PLO (Palestinian Liberation Organisation) kritisoi voimakkaasti sopimusta siitä, että se näki palestiinalaiskysymyksen lähinnä vain pakolaisongelmana. PLO:n mukaan kysymystä pitäisi käsitellä palestiinalaisten kansallisten oikeuksien näkökulmasta ja se peräänkuulutti taistelua oikeuksien saavuttamiseksi.

Vuonna 1969 YK:n yleiskokous totesikin, että palestiinalaiskysymystä ei oltu käsitelty kansallisten oikeuksien kannalta ja otti asian agendalleen. Vuonna 1974 yleiskokous tunnusti palestiinalaisten oikeuden itsehallintoon sekä palata kotiin ja saada omaisuutensa takaisin. YK tunnusti PLO:n palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Palestiinalaisten itsehallintokysymystä ei kuitenkaan saatu ratkaistuksi käytännössä, mm. siksi, ettei Israel suostunut neuvottelemaan PLO:n kanssa.

Israel aloitti 1970-luvulla siirtokuntien perustamisen miehitetyille alueille. YK totesi vuonna 1979, että Israelin siirtokuntapolitiikalla ei ole laillisia perusteita ja on sittemmin vaatinut Israelia useaan otteeseen lopettamaan siirtokuntien rakentamisen ja väestönsiirrot.

Samalla vuosikymmenellä huomio kiinnittyi paljolti Libanoniin, johon oli kertynyt suuria määriä pakolaisia ja josta käsin PLO johti toimintaansa sekä teki iskuja Israeliin. Israel hyökkäsi kostoksi pakolaisleireille ja Libanoniin useita kertoja. Israelin puolella taisteli myös kristittyjä militantteja ja muita pienempiä ryhmittymiä. YK:n väliintulot rauhoittivat tilanteita vain hetkellisesti.

Eräs maailmaa yhäkin kuohuttava tapahtuma sattui vuonna 1982 Israelin hyökättyä Libanoniin heti rauhanturvajoukkojen vetäydyttyä. Israelin armeija päästi kristittyjen libanonilaisten joukot hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin. Leireillä surmattiin satoja ihmisiä, joukossa paljon naisia ja lapsia. Turvallisuusneuvosto tuomitsi teon rikollisena. Vuonna 1983 PLO siirtyi pois Beirutista Tunisiaan. YK turvasi evakuoinnin humanitaarisista syistä.

Oslon prosessi

Palestiinalaisten ensimmäinen kansannousu, intifada, alkoi vuonna 1987. Se kiinnitti laajaa kansainvälistä huomiota palestiinalaisten itsehallintovaatimuksiin ja Israelin miehitykseen. Intifada päättyi vuonna 1993 salaisissa neuvotteluissa muodostettuun Oslon sopimukseen. Historialliseksi luonnehditussa ja suuria toiveita herättäneessä sopimuksessa avattiin ovet kahden valtion periaatteelle ja molemminpuoliselle tunnustukselle. PLO tunnusti Israelin valtion ja Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi.

Israelin miehityksen tuli loppua ja PLO:n tuli perustaa itsenäinen palestiinalaishallinto viiden vuoden siirtymäajan ja tulevien yksityiskohtaisempien neuvottelujen myötä. Palestiinalaisten näkökulmasta Oslon sopimus tarkoitti valtavaa myönnytystä, luopumista suurimmasta osasta (78%) historiallisesta Palestiinasta.

Toiveita herättänyt prosessi mureni kuitenkin pala palalta. Israelilaiset eivät kyenneet luopumaan ylimielisestä miehittäjän asenteestaan ja palestiinalaisjohto aliarvioi terroristi-iskujen kipeää merkitystä Israelille. Israel jatkoi uusien siirtokuntien perustamista ja entisten laajentamista. Palestiinalaisalueet muuttuivat rotusorron aikaisten eteläafrikkalaisten Bantustan-alueiden kaltaisiksi. Israelilaiset asettivat yhä uusia liikkumisrajoituksia rajoittaen palestiinalaisten työssäkäyntiä Israelissa, suorittivat kollektiivisia nöyryytyksiä muun muassa hajottamalla kokonaisia naapurustoja etsiessään yhtä tiettyä henkilöä, hallitsivat vesivaroja suosien siirtokuntia, tuhosivat maa-alueita jne.

Tilanteesta, mutta myös elitistisyydestä ja korruptoituneisuudesta johtuen palestiinalaishallintokaan ei onnistunut saavuttamaan luottamusta Palestiinan kaduilla. Se ei kyennyt saamaan terroristiryhmiä rauhanprosessin taakse, eivätkä sen toimet olleet vakuuttavia Israelin näkökulmasta. Terrori-iskujen jatkumisen lisäksi palestiinalaishallinto kosiskeli Israelin julkisuutta toisinaan jopa antisemitistisin lausumin. Toiveikkaasti alkanut rauhanprosessi päättyi vuosituhannen vaiheessa Camp Davidin ja Taban neuvotteluihin sekä palestiinalaisten toiseen intifadaan.

Barakin "antelias tarjous"

Camp Davidin neuvottelut epäonnistuivat jo strategisesti: Israel ajoi nopeita päätöksiä "kaikki tai ei mitään" -tyylillä, kun taas palestiinalaisjohto oli valmis vain hitaampaan prosessiin, jonka aikana se ehtisi kerätä päätöksille tukea palestiinalaisten joukosta. Mikä merkittävämpää, Israel ei kyennyt ymmärtämään, että palestiinalaiset olivat jo tehneet merkittävän kompromissin luopuessaan suurimmasta osasta historiallista Palestiinaa ja sitoutuessaan kahden valtion periaatteeseen. Israelin silloinen pääministeri Ehud Barak löi neuvotteluille pisteen esitellessään ehdotuksensa alueen kartaksi.

Julkisuudessa viljellyn käsityksen mukaan Barak teki "anteliaan tarjouksen", joka olisi palauttanut melkein koko länsirannan palestiinalaisille, lähteistä riippuen 94-97 prosenttia. Arafatin hylättyä tarjouksen, on häntä sittemmin pidetty syypäänä rauhanprosessin katkeamiseen ja palestiinalaisten uuden kansannousun alkamiseen. Israelilainen rauhanjärjestö Gush-Shalom paljasti taannoin salassa pidetyt kartat. Julkituotujen asiakirjojen mukaan Barakin tarjous ei ollut ollenkaan niin antelias kuin on uskoteltu.

Barakin ehdotuksen mukaan noin 10 prosenttia Länsirannasta olisi liitetty Israeliin ja toinen vastaavankokoinen alue jätetty Israelin väliaikaiseen kontrolliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Palestiinalaisten hallintaan olisi jäänyt vain 80% miehitetyistä alueista, eikä metriäkään rajaa, joka ei olisi ollut Israelin kontrollissa. Barakin tarjous näyttää entistäkin omituisemmalta, jos otetaan huomioon siirtokuntia varten rakennetut ohikulkutiet, jotka ovat vain israelilaisten käytössä, sekä kymmenet tiesulut. Ehdotus olisi myös varannut Israelille alueen vesivarojen kontrollin. Pirstaleinen kartta ei täyttänyt millään muotoa itsenäisyyttä hakevan valtion ehtoja.

Palestiinalaisjohto hylkäsi tarjouksen, eikä enää kyennyt vakuuttamaan Palestiinan aseellisia ryhmiä ja katutason julkisuutta rauhanprosessin etenemisestä. Palestiinalaiset olivat jaksaneet yhä kurjistuvissa oloissa, koska he olivat uskoneet parempaan huomiseen. Camp Davidin jälkeen Oslossa avatut toivon ikkunat sulkeutuivat ja ovet avautuivat väkivallalle.

Vuonna 2001 Barak yritti vielä viedä neuvottelut päätökseen Tabassa, jossa hän vasta tarjosi lähes koko Länsirantaa ja jopa yhdistettyä Jerusalemia. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Barak tulisi häviämään pääministerin vaalit oikeistolaista Ariel Sharonia vastaan puolitoista viikkoa myöhemmin. Kaikki tiesivät ehdotuksen turhaksi, koska se ei olisi sitonut vaalien voittajaa.

Lähteet:

  1. Nina Saarikoski: Israelin sielu
  2. Johan Galtung & Dietrich Fischer: A Peace Proposal for the Middle East
  3. Johan Galtung: The Oslo Accords: from a flawed process to a flawed Outcome
  4. Ron Pundak: From Oslo to Taba: What Went Wrong? (Word-asiakirja)
  5. Gush Shalom: Shedding some light on Baraks "Generous Offers"... (Word-asiakirja)
  6. Tanya Reinhart: Rauha, joka tappaa
  7. The United Nations & The Question of Palestine
  8. Question of Palestine
  9. Noam Chomsky: The Al Aqsa Intifada
  10. Helsingin Sanomat (11.10.2001): Israelin ehdotus luultua tylympi Camp Davidissa
  11. Yläjärvi, Erja: Kokoa rauha Lähi-itään – jos osaat. Keskisuomalainen 7.4.2002.