Kuka pelkää Iranin pommia?

Uri Avnery,   
28.10.2006

KUN eeppinen taistelu Britanniasta oli kuumimmillaan kesällä 1940 ja brittiläisiä lentäjiä menehtyi kammottavaa tahtia (”ei koskaan niin monet ole olleet kiitollisia niin paljosta niin harvoille”), eräs propagandaviranomainen sai terävän ajatuksen moraalin kohottamiseksi. Kuninkaallisten ilmavoimien tukikohtien seinille ripustettiin julisteita, joissa luki ”Kuka pelkää Ju-87:a?” (aka. Stuka, yksi ajan tunnetuimmista saksalaisista lentokoneista).

Joku tuntematon lentäjä oli kirjoittanut julisteen alle: ”Allekirjoita tähän!” Muutaman tunnin sisällä kaikki tukikohdan lentäjät olivat allekirjoittaneet.

Jos tänään joku ripustaisi julisteen, jossa on iskulause ”Kuka pelkää Iranin ydinpommia?”, uskoisin, että kaikki israelilaiset ja monet ihmiset maan ulkopuolellakin allekirjoittaisivat.

NÄYTTÄÄ SILTÄ, että me israelilaiset tarvitsemme aina jotakin, mitä pelätä. Kun avaamme silmämme aamulla, meidän täytyy nähdä Päivän Vaara. Sillä mitä syytä muuten olisi nousta sängystä? Ehkä ei ole aiheellista syyttää yleisöä, vaan poliitikkoja, jotka käyttävät pelkoa kontrollin välineenä.

Ei kovinkaan kauan sitten pelon kohteena oli Hizbollah. Muslimifanaatikot, hullut shiiat, jotka haluavat tuhota Israelin. Valtava arsenaali raketteja. Jumala meitä suojelkoon!

Sillä välin käytiin sota, raketteja ammuttiin ja ihmiselämälle ja aineelle aiheutuneet vahingot olivat suhteellisen vähäisiä (tietysti vain niiden osalta, joihin ei osunut). Hizbollahin hirveä vaara sysättiin nurkkaan. Toki Hizbollah on yhä siellä missä se oli ennenkin, rakettivarastoja täydennetään ja Nasrallah raivostuttaa edelleen, mutta tämä ei enää herätä todellista mielenkiintoa. Käytetty vaara ei enää ole mielenkiintoinen.

Nyt Libanonissa konkurssin kärsineet armeijan päälliköt yrittävät kovasti luoda uutta pelkoa: Hamasia Gazassa kohtaan. Tässäpä meillä on välitön ja hirvittävä vaara. Tonneja ja tonneja ”varsinaisia räjähteitä” kuljetetaan tunneleita pitkin. Hetkenä minä hyvänsä Hamas on varustautunut moderneilla panssarintorjunta-aseilla ja ilmatorjuntaohjuksilla. Hamas rakentaa maanalaisia linnoituksia. Eikö tämä olekin pelottavaa?

Tiedotusvälineiden poliittiset ja sotilaalliset papukaijat ovat täydessä vauhdissa. Koko tämä tiedotusvälineiden papukaijalauma toistaa vertahyytävää viestiä aamuin, päivin ja illoin: Gazasta on tulossa uusi Etelä-Libanon! Jotain on tehtävä! Emme voi odottaa! Armeijan pitää mennä sinne ja miehittää koko alue, tai ainakin osia siitä!

Ihmiset eivät kuitenkaan niele tätä kunnolla. On vaikea luoda pelkoa, kun vihollinen ei pysty ampumaan takaisin. Meidän lentokoneemme ja tankkimme ja urheat poikamme tappavat esteettä. Siis mitä pelättävää siellä on?

MUTTA Iranin tapaus on jotakin aivan muuta. Se todellakin antaa aihetta pelkoon.

Tässä meillä on vihollinen, joka julistaa vastustavansa koko valtiomme olemassaoloa, ja jolla pian saattaa olla heittää vasten kasvojamme joukkotuhoaseita.

Iranin valittu presidentti Mahmoud Ahmadinejad todellakin nauttii löysien provokatiivisten julistusten päästelemisestä. Se on hänen henkilökohtainen harrastuksensa, mutta myös tehokas sisäpoliittinen temppu. Hän on sanonut, ettei holocaustia tapahtunut ollenkaan ja jos tapahtuikin, se oli paljon pienempi kuin on kerrottu, ja koko asia pitäisi tutkia. Hän ennustaa myös ”sionistisen järjestelmän” tuhoa.

Totuuden nimessä hän ei tarkkaan ottaen sanonut aikovansa ”pyyhkäistä Israelin kartalta”, kuten on kerrottu. Tarkimman näkemäni käännöksen mukaan hän sanoi itse asiassa ”Israel pyyhitään pois tulevaisuuden kartalta”. Mutta tämäkin on tarpeeksi pelottavaa.

Se on pelottavaa, koska muutaman vuoden sisällä Iranilla saattaa olla ydinase. Näyttää siltä, ettei sitä voi estää. 25 vuotta sitten Israel pommitti Irakin ydinreaktoria. Iran on lukenut läksynsä ja hajasijoittanut ydinlaitoksensa useisiin eri paikkoihin. Israelin kapasiteetti ei riitä niiden tuhoamiseen. Fasistisia ajatuksia kannattavan Avigdor Libermanin nimittäminen ”strategisiin uhkiin varautumisen ministeriksi” ei muuta tätä asiaa mihinkään.

Mutta jos Israel, maailman vasta neljänneksi tai viidenneksi voimakkain sotilasmahti, ei kykene tekemään sitä, entä sitten USA, joka on numero yksi melkein kaikessa? No, eipä sekään kykene. Syvälle maahan haudattuja laitteita ei voi tuhota, eikä seuraavaa sotaa voisi voittaa ilman maajoukkoja. Ja Irakin ja Afganistanin fiaskojen jälkeen ei löydy montaakaan järjissään olevaa amerikkalaista kenraalia, joka haluaisi tätä.

On siis aivan mahdollista, että muutaman vuoden sisällä Iranin presidentillä ei ole vain uhoa huulillaan, vaan myös ydinase käsissään. Ja jos tämä ei ole pelottavaa, en tiedä mikä sitten olisi.

JOS NÄIN ON, miksen ole peloissani?

Elän Israelissa, ja vakaa tarkoitukseni on elää täällä myös jatkossa. Israel on pieni maa ja suuri osa sen väestöstä elää Suur-Tel Avivin alueella. Itse asun kaupungin keskustassa, paikassa jota amerikkalaiset kutsuisivat nollapisteeksi.

Jos Hiroshiman pommin kaltainen pieni ja alkeellinen ydinase räjähtäisi kotitaloni kohdalla, suuri osa Israelin väestöstä tuhoutuisi. Kaksi tai kolme sellaista pommia riittäisi tekemään lopun Israelista (ja vieressä sijaitsevista palestiinalaisalueista).

En kuitenkaan usko, että näin tulee tapahtumaan.

Jotta voisi uskoa sellaiseen mahdollisuuteen, tulisi pitää Iranin johtajia joukkona sekopäitä. Vaikka Ahmadinejad onkin yrittänyt vakuuttaa meidät siitä, että hän on hullu, en ole kuitenkaan varma asiasta.

Uskon, että Iranin johto, ja erityisesti uskonnollis-poliittinen johto koostuu erittäin selväjärkisistä ihmisistä. Päästyään valtaan he ovat toimineet varovasti ja pätevästi. He eivät ole aloittaneet yhtään sotaa. Päinvastoin he ovat ylpeilleet sillä, että viimeisten 2000 vuoden aikana Iran ei ole aloittanut yhtään sotaa. Ja Iranin valtaeliitissä presidentti on todellista valtaa pitävien ajatollahien rinnalla vain toissijainen poliitikko. (Hassua kyllä, samanlainen systeemi on myös meidän omissa fundamentalistisissa puolueissamme, Agudat Israelissa ja Shasissa).

En jätä huomiotta sitä, mitä Ahmadinejad sanoo. Kuka uskaltaisikaan jättää tuollaiset tarkoitusperien ilmaisut huomiotta Adolf Hitlerin ja Mein Kampfin jälkeen? Iranin presidentillä ei kuitenkaan ole Saksan johtajan valtaa ja nuo kaksi maata ovat keskenään täysin erilaisia – samoin ovat myös historialliset olosuhteet.

Tel Avivin tuhoaminen johtaisi väistämättä Teheranin ja maineikkaan muinaisen persialaisen kulttuurin kallisarvoisten aarteiden tuhoamiseen. Shakkitermeillä kyseessä ei olisi kuningatarten vaihto, vaan kuninkaiden vaihto. On paljon järkevämpää olettaa, että Israelin ja Iranin välille vakiintuisi ”kauhun tasapaino”, samanlainen joka esti kolmannen maailmansodan USA:n ja Neuvostoliiton välillä ja joka tällä hetkellä estää Intian ja Pakistanin välisen sodan uusiutumisen.

TÄSTÄ HUOLIMATTA meidän ei tule passiivisena odottaa tilannetta, jossa sekä Israelilla että Iranilla ja ehkäpä vielä arabimailla kuten Egyptillä ja Saudi-Arabialla on ydinaseita. Ydinaseiden henki on päässyt ulos lampusta ja levittäytyy kaikkialle maailmaan.

Jos sotilaallista optiota ei ole, mitä sitten voidaan tehdä?

Tärkein tavoite vaaran ehkäisemiseksi tulee olla rauhan tekeminen palestiinalaisten sekä koko arabimaailman kanssa. Ehud Olmertin kaltaiset ihmiset voivat huijata itsensä uskomaan, että palestiinalaisongelma voidaan eristää maailmanlaajuisista ja alueellisista kehityssuuntauksista. Mutta ongelmaan vaikuttavat monet tekijät, jotka muuttuvat koko ajan.

USA:n, ainoan liittolaisemme koko maailmassa (jos Fidzi, Mikronesia ja Marshallin saaret jätetään huomioimatta), suhteellinen voima rapistuu hitaasti mutta varmasti. Iranista on tulossa alueellinen suurtekijä. Ydinaseaspekti antaa historialliselle konfliktille uuden ulottuvuuden. Kuten kreikkalainen filosofi sanoi: panta rhei, kaikki virtaa.

Kenraalit voivat nähdä harhanäkyjään suuresta voitosta Hamasia vastaan Gazassa ja Olmert voi kysyä itseltään Hamletia mukaillen ”puhuako vai eikö puhua” (Mahmoud Abbasin kanssa), mutta samaan aikaan tapahtuu asioita, joiden tulisi saada meidät kiirehtimään historiallisen sovinnon saavuttamista kahden kansan välillä.

Jos palestiinalaiskansan valittu johto allekirjoittaa kanssamme sopimuksen, joka julistaa konfliktin päättyneeksi ja jos koko arabimaailma tekee kanssamme ”saudialoitteen” mukaisen rauhan, matto katoaa ahmadinejadien jalkojen alta kaikkialla. Jos palestiinalaiset itse hyväksyvät ajatuksen Israelin ja Palestiinan rinnakkainelosta ja jos Egypti, Jordania ja suurin osa koko arabimaailmasta vahvistaa sen, kenen puolesta iranilaiset sitten vapauttaisivat Palestiinan?

Israelilais-palestiinalaisen rauhan saavuttamisen prosessissa on myös välttämätöntä tutkia ajatus ydinaseettoman vyöhykkeen luomisesta. Onko toimiva keskinäinen tarkastaminen mahdollista toteuttaa? Voidaanko saada raudanlujat takeet? Tällä hetkellä tätä on vaikea arvioida. Mutta se on vaivan arvoista selvittää.

KUITENKAAN ei ole syytä apokalyptisiin painajaisiin. Edes Iranin ydinase ei olisi maailmanloppu, ei edes Israelin loppu. Uusi tilanne on syntymässä, ja meidän täytyy mukautua siihen.

Sionismin isät kehottivat juutalaisia ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä ja palaamaan historian näyttämölle. Ne jotka seurasivat, joutuivat ottamaan kannettavakseen kaikki siitä seuraavat uhkat. Maailma on vaarallinen paikka, ja olemassaoloon sisältyy aina vaara. Toivon vain, että meillä on tarpeeksi tervettä järkeä olla kasvattamatta niitä vaaroja, jotka ovat olemassa joka tapauksessa.

Aivan kuten noilla rohkeilla brittilentäjillä, myös meillä on oikeus pelätä. Mutta meidän täytyy kohdata uusi tilanne selkein mielin ja järkevin päätöksin.