Israel, Iran ja Lähi-idän tulevaisuus

Richard Falk

Lähi-idässä pelataan koko ajan vaarallista peliä. joka saattaa koska tahansa purkautua tuhoisana alueellisena sotana, mikäli ei ryhdytä välittömästi diplomaattisiin toimenpiteisiin sellaisen estämiseksi. On koko ajan enemmän merkkejä, että Israel yllyttää Yhdysvaltoja hyökkäämään Iranin ydinohjelmaa vastaan osaksi uhkailemalla (tai bluffaamalla) omalla hyökkäyksellä ja osaksi käyttämällä vaikutusvaltaansa Washingtonissa painostaakseen USA:n hallitusta koventamaan asennettaan Iranin ydinohjelmaa kohtaan.

Varoitusmerkkeihin kuuluvat Israelin sotilaallisten ja poliittisten johtajien – Sharonin, puolustusministeri Shaul Mofazin ja sotavoimien komentajan Daniel Halutzin – dramaattiset lausunnot, jotka kaikki perustuvat väitteeseen, että Iran muodostaa Israelin turvallisuudelle sietämättömän uhkan jota ei voi ratkaista diplomaattisilla menettelytavoilla, ja joissa vaaditaan pakotteita ensimmäisenä toimenpiteenä ja kun ne jokseenkin varmasti eivät patoaisi Teheranin ydintavoitteita, niiden jälkeen on seurattava ilmaiskuja.

Minimitavoite olisi tuhota Iranin ydinlaitokset, saavuttaa samankaltainen tulos joka saavutettiin vuonna 1981, kun Irakin ydinohjelma syöstiin raiteiltaan ilma-iskulla ohjelman silloiseen pääpaikkaan, Osirakin reaktoriin. Hyökkäys näytti saavuttavan tavoitteensa, kansainväliset reaktiot eivät olleet Israelin kannalta kovin vahingollisia eikä tullut vakavia alueellisia seurauksia.

Niinpä voitaisiin kysyä, miksi pitäisi olla kovin huolissaan vuonna 2006 toteutettavasta samanlaisesta hyökkäyksestä, joka tällä kertaa kohdistuisi Iranin ydinlaitoksiin?

On olemassa viitteitä, joiden mukaan Iran edistää ydinohjelmaansa ja joka tapauksessa kaikkein vähimmilläänkin pitää kaikki mahdollisuudet avoimena sen suhteen, kehittääkö se ydinaseita tulevina vuosina. Iranin toistuvat vakuuttelut ohjelman rauhanomaisista tarkoituksista eivät ole luotettavia; erityisesti jos muistetaan, että ydinaseita nykyään omistavat valtiot Israel, Intia ja Pakistan kaikki kiistivät omaavansa mitään aikomuksia kehittää niitä.

Tähän päivään saakka erityisesti Israel ei ole virallisesti tunnustanut omistavansa ydinaseita, vaikkakin pyrkimyksensä kehittää niitä, vaikka yleisesti tiedetään, että sen ydinasearsenaali sisältää vähintään sata taistelukärkeä ja erittäin todennäköisesti määrä nousee lähelle neljää sataa. Lisäksi sillä on laaja keinovalikoima hyökätä niillä mitä tahansa alueella sijaitsevaa maalia vastaan.

Tässä mielessä on erittäin mahdollista, mikäli muut asiat eivät muutu, että Iran saattaa kyetä kehittämään ydinaseen jossain vaiheessa tulevaisuudessa, mutta jokseenkin varmasti ei ennen vuotta 2008 ja luultavasti ei ennen vuotta 2015, eikä sen jälkeenkään niin montaa tai sellaisissa muodoissa että niiden käyttö hyökkäystarkoituksissa olisi edes etäinen mahdollisuus.

Luonnollisesti Iranin presidentin Mahmoud Ahmadinejadin hiljattaiset äärimmäisen kiihottavat ja provokatiiviset lausunnot aiheuttaisivat turvallisuushuolia missä tahansa valtiossa; saati sitten valtiossa, jolla on tapana ylireagoida havaittuihin turvallisuusuhkiin ja loukkauksiin Israelin tavoin.

Tulisi muistaa, että Israel aloitti ennaltaehkäiseviä sotia vuosina 1967 ja 1982, kauan ennen kuin George W. Bush oli kuullutkaan sellaisista, ja on lukuisia kertoja iskenyt rajojensa yli tuhotakseen tai rangaistakseen vastustajiaan itse valitseminaan ajankohtina ja itse valitsemillaan tavoilla. Niinpä kun Ahmadinejad väittää että holocaust oli mielikuvituksen tuotetta, ettei Israelilla ole sijaa alueella ja että se pitäisi siirtää Eurooppaan, hän näyttää yllyttävän Israelia sotilaallisiin vastatoimiin, mikä taas vaikuttaa mielettömän vastuuttomalta.

Israelilla on kuitenkin taipumus laskea riskit huolellisesti kun sen oma turvallisuus on kyseessä, ja selväpäinen arviointi näyttäisi antavan tulokseksi, etteivät Israelin ilmaiskut Irania vastaan tällä hetkellä olisi riskien arvoisia.

Ennen kaikkea, todellinen vaara on kaukana, ja kaukaa haettu. Toiseksi, Israelilla on niin runsas sotilaallinen pelotevoima, että Iranin hyökkäys sitä vastaan tulevaisuudessa merkitsisi kollektiivista itsemurhaa ilman mitään kansallisia hyötyjä. Kolmanneksi, toisin kuin vuoden 1981 hyökkäyksessä Osirakiin, Iranin ydinlaitokset on hajautettu, niitä on useita, niitä puolustetaan ja ne on sijoitettu maanalaisille bunkkerialueille.

Neljänneksi, Iranilla on tällä hetkellä keinot toteuttaa tuhoisa kosto mikäli sitä vastaan hyökätään, erityisesti Shahab 3 -ohjuksilla, jotka kykenevät saavuttamaan Israelissa sijaitsevia maaleja kohtuullisella tarkkuudella. Viidenneksi, Iranilla on muitakin mahdollisuuksia, joiden käyttäminen voi johtaa alueelliseen sotaan tai ehkä jopa maailmansotaan, kuten väliintulo Irakiin tai tuen lisääminen Israelin vastaisille vastarintaliikkeille palestiinalaisalueilla. Kuudenneksi, Israelin hyökkäys Iraniin vahvistaisi jokseenkin varmasti islamilaisia suuntauksia kaikkialla alueella ja loisi arabihallituksille valtavan paineen reagoida voimakkaasti Israelia vastaan.

Voimme olettaa, että israelilaiset ovat tietoisia näistä riskeistä, mikä viittaa siihen, että heidän todellinen politiikkansa saattaa erota heidän julkituomastaan politiikasta. Heidän todellinen pyrkimyksensä saattaa olla saada Washington ottamaan ensin diplomaattinen ja sen jälkeen sotilaallinen johto, mikä sallisi Israelin käyttää valtavaa vaikutusvaltaansa USA:n kongressissa ja Bushin hallinnon sisällä suostutellakseen USA:n iskemään sotilaallisesti Iraniin tulevina kuukausina.

Israelin painostuksen lisäksi, mitä tapahtuu jopa täysin avoimesti, mikäli oletamme, että juutalaislobbyjen läpitunkeva huuto kovan linjan puolesta Irania kohtaan on seurausta Tel Avivin ohjeista, Bushin/Cheneyn hallinnossa saattaa olla ihmisiä, jotka ovat erittäin mielissään siitä että Israel painostaa heitä toteuttamaan politiikkaa, joka kääntäisi huomion pois epäsuositusta epäonnistumisesta Irakissa. Tulisi muistaa, että Bush vanhempi lahjoi Israelin pysymään sivussa Persianlahden sodasta 1991 samalla kun USA YK:n siunauksella palautti Kuwaitin itsenäisyyden ja poisti Israelin tuolloisen tärkeimmän turvallisuusuhkan.

On myös toinen mahdollisuus, joka liittyy Israelin sisäpolitiikkaan. Iranin häämöttävän uhkan esiinmanaaminen, erityisesti ottaen huomioon Ahmadinejadin kiihkeät lausunnot, auttaa kääntämään huomion pois Israelin syvenevästä sosiaalisesta kriisistä, johon liittyvät kasvava köyhyys, työttömyys ja lisääntyvät tulo- ja varallisuuserot. Kun Israelissa pidetään parlamenttivaalit maaliskuussa, on ilmeinen kiusaus saada israelilaisten mielenkiinto käännettyä turvallisuusasioihin kotirintaman ahdingon sijaista ja suostutella heidät valitsemaan johtaja, jolla on paljon näyttöjä kovuudesta turvallisuus- ja ulkopolitiikan alalla.

Nämä kehityskulut liittyvät myös Turkkiin. On viitteitä, että viime viikkoina Ankarassa on vieraillut amerikkalaisia virkamiehiä selvittämässä Turkin kanssa harjoitettavan yhteistyön mahdollisuuksia, mikäli ryhdytään sotilaalliseen toimintaan. Oletettavasti puhuttiin myös tiskin alta annettavista vastapalveluksista, kuten vapaiden käsien antaminen Turkille PKK.n suhteen ja mahdollisuus levittäytyä Irakiin ja mahdollisesti Iraniin.

Tietysti mikä tahansa hyökkäys Iraniin, erityisesti jos Turkki on osallinen, pitää sisällään vaarallisia epävarmuustekijöitä, samoin se merkitsisi ratkaisevaa takaiskua Turkin paraneville suhteille islamilaiseen maailmaan. Tietyssä mielessä se merkitsisi Turkin selkeää päätöstä antaa etusija strategiselle suhteelleen Yhdysvaltojen kanssa verrattuna sen kulttuurisiin ja maantieteellisiin yhteyksiin alueen maiden kanssa. Se suututtaisi luultavasti myös suurinta osaa Eurooppaa, mikä edelleen heikentäisi Turkin mahdollisuuksia päästä Euroopan Unioniin tulevan vuosikymmenen aikana. Samalla lailla Turkin osallisuus hyökkäyksessä Irania vastaan todennäköisesti horjuttaisi alueen jo nyt epävakaita oloja, yllyttäisi lisää uskonnollista ja poliittista ekstremismiä ja laajentaisi sodankäynnin puitteet ja julmuuden kaikkialle Lähi-itään.

Lopulta, Iranin vastaisen sotilaallisen toiminnan näkymät ovat tällä hetkellä pelottavat. Epävarmuustekijät ovat suuret, ja se saattaisi käynnistää ketjureaktion, joka kulminoituisi todelliseen sivilisaatioiden väliseen sotaan. Lisäksi ei ole olemassa mitään Iranin muodostamaa uhkaa, joka oikeuttaisi edes vakavasti harkitsemaan tällaista suuria riskejä sisältävää toimintaa.

Hyökkäyssodan aloittaminen näistä lähtökohdista heikentäisi edelleen sekä Yhdistyneitä kansakuntia että kansainvälistä lakia, joita yksipuolinen, ei-puolustuksellinen hyökkäys Irakiin ja sen miehitys on jo pahasti heikentänyt. Toivokaamme, että järkevämmät, maltilliset ajatuksen pääsevät voitolle tai että tämä sodanvalmistelu on vain hämäystä, jonka taustalla on Israelin ja Yhdysvaltojen sisäpolitiikka ja jolle Ahmadinejadin vastuuton poseeraus on antanut tiettyä uskottavuuden ilmiasua.

Panoksena on vieläkin laajempia asioita.

Tulisiko Lähi-idän, tai koko maailman, pitää ydin-apartheidia hyväksyttävänä; toisin sanoen on valittu ryhmä valtioita, joilla on ydinaseita samalla kun muita, jotka pyrkivät hankkimaan sellaisia, kohdellaan 'roistovaltioina' ja mahdollisina sotilaallisen intervention kohteina? Erityisesti Israel näyttäisi olevan hyvin motivoitunut varmistamaan, ettei mikään muu alueen valtio hanki ydinaseita haastamaan sen alueellista hegemoniaa, joka perustuu merkittäviltä osin ydinasemonopoliin.

Tässä suhteessa Israelin peitetarina, joka perustuu haavoittuvaisuuden estämiselle kaukaisessa tulevaisuudessa, näyttäisi olevan suunniteltu ensisijassa kääntämään huomion pois todellisista huolenaiheista. Loppujen lopuksi, vaikka Iran saisikin ydinaseita muutaman vuoden aikavälillä, sen ydinasekapasiteetti olisi mitätön Israeliin verrattuna, joka epäilemättä ryhtyisi toimenpiteisiin säilyttääkseen ydinaseylivaltansa alueella.

Näissä olosuhteissa Iran tuntisi varmasti itseensä kohdistuvan pelotteen, ellei peräti uhkan, mikä on yksi syy, jonka takia Teheran saattaa lopulta päättää käyttää ydinaseoptionsa. Vieläkin huolestuttavampaa Israelille on näkymä, että Iran saattaa päättää hankkia muutamia ydinkärkiä ei uhatakseen Israelia, vaan estääkseen sen toimintavapautta käydä alueella sotia harkintansa mukaan.

Emeritusprofessori Richard Falk on yksi maailman johtavista kansainvälisen politiikan analyytikoista.

PressInfo # 232

March 28, 2006

http://www.transnational.org

© TFF and the author 2006