Hamasia tapaamassa

Uri Avnery

3.6.2006

Sheikki Muhammad Hassan Abu-Tirillä on jotakin, mitä jokainen poliitikko janoaa: hänet tunnistetaan välittömästi. Hänen pitkä, hennalla kirkkaan oranssiksi värjätty partansa on todella silmiinpistävä. Itse asiassa kyseessä on uskonnollinen symboli: profeetta, jonka mukaan hän on saanut nimensä, värjäsi partansa samalla tavalla.

Punapartainen sheikki on Israelissa paremmin tunnettu kuin kukaan muu Hamasin korkea johtaja. Israelin suosituimmassa satiirisessa TV-ohjelmassa, nimeltään "A Wonderful Land", häntä näyttelee tunnettu humoristi, joka on onnistunut jäljittelemään hänen tyyliään ja kehon kieltään älykkäine hymyineen, ja joka on tuonut hänet israelilaisten olohuoneisiin. Monien israelilaisten silmissä tämä personointi on muuttanut hänet melkein miellyttäväksi hahmoksi, vaikkei hän itse pitäisi siitä lainkaan. (Jotakin samanlaista tapahtui myös Jasser Arafatille. Häntä erittäin suositussa TV-ohjelmassa esittänyt marionetti kuvasi hänet miellyttäväksi, hiukan humoristiseksi hahmoksi, joka poikkeaa paljon siitä demonisesta kuvasta, jollaista virallinen Israelin propaganda pyrki hänestä luomaan.)

Tällä viikolla Abu-Tir oli uutisissa paljon vakavamman asian takia. Tavatessani hänet hänen kotonaan, hänen yllään leijui uhkaava vaara: karkotus. Olmertin hallituksen sisäministeri ilmoitti hänelle ja kolmelle hänen kollegalleen – kaikki Hamasin edustajia Palestiinan parlamentissa – että kuukauden sisällä heidän on valittava: joko he luopuvat kaikista tehtävistään palestiinalaishallinnossa tai heidän asemansa Jerusalemin ”pysyvinä asukkaina" riistetään. Jälkimmäinen johtaisi heidän karkottamiseensa Länsirannalle.

Kuinka tämä oli mahdollista?

Tavoitellessaan Itä-Jerusaleimin pikaista anastamista vuoden 1967 "Kuuden päivän sodassa", Israelin hallitus piirsi kaupungille uudet rajat, jotka ulottuvat kauan sen alueen ulkopuolelle. Tarkoitus oli anastaa mahdollisimman paljon maata, jolla asuu mahdollisimman vähän palestiinalaisia. Tämän takia kaupungin kartta näyttää esihistorialliselta hirviöltä, tai amerikkalaisen vaalipiirien fiksaamisen tulokselta.

Huolimatta kaikista näistä yrityksistä ja tempuista ei ollut mahdollista estää huomattavan palestiinalaisväestön – jonka lukumäärä on tällä hetkellä neljännesmiljoona ihmistä – jäämistä “yhdistettyyn” kaupunkiin. Sur-Baherin kylä, jossa Abu-Tir asuu, sijaitsee lyhyen matkan päässä kaupungista, mutta se anastettiin muun mukana.

Anastuksen tapahduttua nousi tietysti esiin kysymys näiden asukkaiden kohtalosta. Mikäli olisi ollut mahdollista ajaa heidät pois, näin varmasti olisi tapahtunut, mutta niissä oloissa se ei olisi ollut hyväksyttävää. Luonnollinen ratkaisu olisi ollut antaa heille Israelin kansalaisuus, kuten tehtiin vuonna 1949, jolloin Jordanian kuningas Abdullah luovutti aseleposopimuksen mukaisesti Israelille joukon arabikyliä, joita Israelin armeija ei ollut valloittanut.

Israelin johtajia kuitenkin kauhistutti ajatus, että Israelin arabien jo muutenkin runsaslukuiseen joukkoon – he muodostavat noin 20% Israelin kansalaisista – olisi liitetty uusi suuri ryhmä palestiinalaisia. He löysivät tilanteeseen ovelan ratkaisun: Itä-Jerusalemin palestiinalaisille annettiin Israelin “pysyvien asukkaiden” asema, mutta he jäivät Jordanian valtion kansalaisiksi. Tällä tavoin he eivät voineet osallistua Israelin vaaleihin, mutta nauttivat monista muista etuoikeuksista (kuten siitä, että he saavat maksaa veroja ja sosiaaliturvamaksuja Israelille).

Hallitus oli luonnollisesti tietoinen siitä, että arabien oli vaikea vastustaa tätä temppua. Jos he olisivat vaatineet Israelin kansalaisuutta, he olisivat samalla tunnustaneet Israelin suvereenisuuden Itä-Jerusalemissa – mitä yksikään valtio maailmassa ei ole toistaiseksi tehnyt.

Se, ettei "anastetuille” arabeille myönnetty kansalaisuutta, palveli myös toista päämäärää. Vuoden 1948 sodan aikana koko Länsi-Jerusalemin väestö joutui pakenemaan kaupungin itäosiin. He jättivät kaiken omaisuutensa, mukaan lukien Talbiyehin kortteleiden kauniit kodit ja maan, jossa nykyään sijaitsevat Knesset, pääministerin toimisto, Heprealaisen yliopiston Giv'at Ram -kampus ja Israelin valtionmuseo. Jos tämän omaisuuden omistajille, jotka asuivat nyt Itä-Jerusalemissa, olisi myönnetty kansalaisuus, he olisivat vaatineet sen palauttamista. Tämä ei olisi ollut automaattinen prosessi, mutta painostus hallitusta kohtaan olisi ollut kovaa. Oli turvallisempaa tehdä heistä vain "pysyviä asukkaita".

Yksi "kansalaisen" ja "pysyvän asukaan" eroista on siinä, että kansalaisuuden mitätöiminen on lähes mahdotonta, mutta pysyvän asukaan statuksen poistaminen taas varsin helppoa. Sisäministeriöllä on valtuudet tehdä se yksinkertaisella hallinnollisella päätöksellä. Uhri voi tietysti valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta menestymisen mahdollisuudet ovat niukat.

Sisäministeri Ronnie Bar-Onin teko on paha merkki. Mikäli hän onnistuu, kaikki 250 000 Itä-Jerusalemin palestiinalaista ovat vaarassa. Heidän asemansa pysyvinä asukkaina voidaan peruuttaa jonkun turvallisuuteen tai muuhun liittyvän verukkeen nojalla. Israelissa sanaa turvallisuus voidaan käyttää melkein minkä tahansa perustelemiseen. Viattomat israelilaiset voidaan aina vakuuttaa siitä, että joku viranomaisten toimenpide on välttämätön heidän suojelemisekseen murhanhimoisilta terroristeilta.

Käsitteen "pysyvä asukas" väärinkäyttö on ilmeistä. "Pysyvä asukas" on tavallisesti maahanmuuttaja, joka tulee Israeliin ja jolle ei myönnetä – tai joka ei itse halua – kansalaisuutta. Tämän käsitteen käyttäminen suvuista, jotka ovat asuneet Jerusalemissa siitä saakka, kun kalifi Omar valloitti kaupungin noin 1300 vuotta sitten, merkitsee sekä poliittista että kielellistä raiskausta.

Se rikkoo kansainvälistä lakia, jonka mukaan Itä-Jerusalem on miehitetty alue, jonka asukkaat ovat "suojeltuja henkilöitä”, joita ei voi karkottaa kodeistaan. Se rikkoo myös Oslon sopimusta, jonka mukaan kysymys Jerusalemista ratkaistaan lopullisissa asemaa koskevissa neuvotteluissa, jotka eivät ole edes alkaneet. Oslon sopimus takaa erityisesti Jerusalemin palestiinalaisasukkaille oikeuden äänestää ja tulla valituksi Palestiinan parlamenttiin. Ja kaupungin äänestäjät ovat valinneet Abu-Tirin edustajakseen.

Vaatimus, että hänen on erottava parlamentista eroamisen ja kaupungista karkottamisen välillä merkitsee kirjallisen sopimuksen törkeää rikkomista – johon syyllistyy sama Israelin hallitus, joka vaatii, että Hamasin on hyväksyttävä kaikki kirjalliset sopimukset Israelin kanssa. Olmertin ja kumppaneiden kyynisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa.

Lisäksi, kun Oslon sopimus oli allekirjoitettu, Shimon Peres antoi Israelin hallituksen puolesta kirjallisen sitoumuksen, jonka mukaan mitään Jerusalemissa toimivaa palestiinalaista instituutiota ei vahingoiteta. Vielä Jerusalemin pormestarina ollessaan Ehud Olmert rikkoi tätä sitoumusta sulkemalla "Orient Housen". Nyt hän rikkoo sitä jälleen.

Ehkä on aiheellista verrata kahta tämän asian päähenkilöä: Ronnie Bar-Onia ja Muhammad Abu-Tiriä.

Bar-On syntyi Tel-Avivissa kaksi kuukautta ennen Israelin valtion virallista perustamista. En ole varma, tuliko hänen perheensä Palestiinan yhtä vai kahta sukupolvea aikaisemmin. Hän oli aina hyvin oikeistolainen, Herutin-Likudin mies nuoresta saakka. Hän on tunnettu karkeudestaan. Knessetissä ja säännöllisissä TV-esiintymisissään hän käyttäytyy usein kuin jonkunlainen verbaalinen huligaani.

Hän tuli kuuluisaksi nimeään kantavasta skandaalista. Kun oikeuskanslerin virka vapautui – asema on Israelissa erittäin vahva – Binyamin Netanyahu nimitti Bar-Onin. Samalla hetkellä lähtivät liikkeelle huhut, joiden mukaan nimitys oli tehty Shas-puoleen johtajan Aryeh Derin kanssa tehdyn salaisen sopimuksen perusteella. Deri odotti samaan aikaan oikeudenkäyntiä ja passitettiin lopulta vankilaan. Puhkesi julkinen myrsky, ja Netanyahun oli pakko erottaa Bar-On tämän oltua virassa vasta muutaman päivän.

Poliitikkona Bar-On on täydellinen opportunisti. Hänen oikeistolaiset mielipiteensä eivät estäneet häntä hyppäämästä Sharonin kelkkaan tämän perustaessa Kadiman. Tämän loikkauksen takia hän on nyt sisäministeri. Hän ei ole koskaan uhrannut mitään näkemyksiensä puolesta.

Abu-Tir syntyi vuonna 1951 perheeseen, jonka juuret ovat syvällä tässä maassa. Hän sai elinkautisen vankeustuomion ja vietti (keskeytyksin) 25 vuotta – melkein puolet elämästään - vankilassa. Ensin hän Fatahin jäsen, mutta vankilassa hänestä tuli hurskas muslimi ja hän liittyi Hamasiin.

Hänen ympärillään olevat ihmiset ihailevat häntä: ystävällistä ihmistä, jolla on eläväinen huumorintaju. Hänen kanssaan on helppo keskustella ja hän puhuu täydellistä hepreaa. Hänellä on paljon vaikutusvaltaa puolueessaan.

Tapasin hänet ensimmäistä kertaa kyynelkaasusuihkussa myrskyisässä mielenosoituksessa a-Ramissa. Olimme samaa mieltä siitä, että meidän tulisi tavata uudelleen rauhallisemmassa ympäristössä. Muutama päivä sitten vierailin hänen luonaan hänen kotonaan. Vaihdoimme mielipiteitä ja päätimme julkistaa tapaamisemme muuttaen sen näin poliittiseksi teoksi. Pyysin häntä selvittämään, olisiko aika kypsä laajemmalle tapaamiselle israelilaisten rauhanjärjestöjen ja Hamasin johdon välillä.

Minun mieleeni tapaaminen toi vanhoja muistoja 32 vuoden takaa. 32 vuotta sitten loin ensimmäiset yhteydet Jasser Arafatin yhteysmiehiin. Arafatia pidettiin siihen aikaan arkkiterroristina; hän johti terroristijärjestöä, jonka peruskirja vaati Israelin valtion tuhoamista. Nämä yhteydet johtivat siihen, että tapasin Arafatin vuonna 1982 miehitetyssä Beirutissa. Kyseessä oli hänen ensimmäinen tapaamisensa israelilaisen kanssa, mutta kontaktipiiri laajeni nopeasti ja valmisti molemmilla puolilla maaperää Oslon sopimukseen ja kahden valtion ratkaisuun.

Uskon, että Israelin rauhanliikkeen tehtävä on tehdä sama uudelleen: rakentaa ensimmäinen silta israelilaisten ja Hamasin välille ja päällystää tie vuoropuhelulle Israelin ja Palestiinan hallitusten välille. (Sivumennen sanoen, johdonmukaisuuden vuoksi niiden, jotka puhuvat "Hamasin hallituksesta", tulisi käyttää myös käsitettä "Kadima-hallitus".)

Ensimmäiset kontaktit ovat hyvin tärkeitä tällaisessa prosessissa, joka edellyttää miljoonien ihmisten mielen muuttumista molemmilla puolilla. Valtaapitävät ja heidän lukuisat palvelijansa tiedotusvälineissä yrittävät luonnollisesti jättää huomiotta ja salata ne ja yleisö suhteutuu niihin vihamielisesti ja ymmärtämättömästi, kunnes tottuu ajatukseen. Mutta se olennainen tehtävä.

Yli puolet palestiinalaisalueiden väestöstä äänesti Hamasia. Hamas on olemassa oleva tosiasia. Se näyttelee merkittävä roolia kaikissa mahdollisissa tulevaisuudenskenarioissa. Enemmistö israelilaisista janoaa loppua konfliktille, samoin enemmistö palestiinalaisista. Lopulta molempien hallitusten tulee hyväksyä tämä tosiasia.

Meidän tehtävämme on auttaa niitä ylittämään tämä silta.

Uri Avnery

3.6.2006