Eteenpäin pakenemassa

Uri Avnery
(24.05.08)

SAKSALAISET kutsuvat asiaa ilmaisulla "die Flucht nach vorne" – eteenpäin pakeneminen. Kun tilanne on epätoivoinen, hyökkää! Perääntymisen sijasta, etene! Kun ei ole pakotietä, lähde rynnäkköön!

Tämä menetelmä toimi vuonna 1948. Toukokuun lopulla Egyptin armeija eteni kohti Tel Avivia. Välissä olimme vain me – hyvin, hyvin ohut linja sotilaita. Joten me hyökkäsimme. Yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kärsimme raskaita tappioita. Mutta pysäytimme egyptiläisten etenemisen.

Nyt Ehud Olmert käyttää samaa menetelmää. Hänen tilanteensa on epätoivoinen. Useimmat israelilaiset eivät epäile, etteikö hän olisi vastaanottanut suuria lahjuksia. Yleinen syyttäjä on velvollinen nostamaan syytteen. Se voi tapahtua milloin tahansa ja se pakottaa hänet eroamaan.

Mutta kas kummaa! Kaikkein kriittisimmällä hetkellä, juuri ennen kuin kaikkein raskauttavimmat yksityiskohdat ovat tulossa esiin, Jerusalemissa, Damaskoksessa ja Ankarassa julkaistaan yhtaikaa yhteinen tiedonanto, jonka mukaan Israel ja Syyria aloittavat rauhanneuvottelut Turkin toimiessa välittäjänä. Keskustelut perustuvat Madridin konferenssin periaatteisiin vuodelta 1991. Käytännössä se tarkoittaa Golanin kukkuloiden palauttamista.

Ohhoh!!!

MYÖS tässä asiassa Olmert on edeltäjänsä ja opettajansa Ariel Sharonin huippuoppilas.

Sharon oli uponnut kaulaansa myöten korruptiojuttuihin. Yhdessä niistä, niin kutsutussa "kreikkalaisen saaren tapauksessa", israelilainen miljonääri David Appel maksoi Sharonin pojalle, aloittelijalle, valtavia summia ”neuvonannosta”. Myös tuolloin näytti siltä, ettei yleisellä syyttäjällä ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa syyte.

Sharonin vastatoimi oli puhdasta neroutta: irtautuminen. Irtautuminen Gazan kaistasta. Irtautuminen yleisestä syyttäjästä.

Se oli jättimäinen operaatio. Gush Katifin siirtokunnat evakuoitiin minuuttiaikataulun mukaan järjestetyssä melodramaattisessa esityksessä. Kaikki poliisin voimat – saman poliisin, jonka oletettiin tutkivan Sharonin perheen liikeasioita – ja lukuisia armeijan divisioonia pantiin liikekannalle toteuttamaan henkeäsalpaavaa kansallista ponnistusta. Rauhanvoimat tukivat, tietenkin, siirtokuntien evakuointia. Korruptiokysymykset unohdettiin lähes täysin.

Irtautuminen, joka toteutettiin ilman minkäänlaista vuoropuhelua palestiinalaisten kanssa, on muuttanut koko Gazan kaistan aikapommiksi, ja nyt Ehud Olmertin täytyy neuvotella tulitauko. Sharonille koko tapaus oli menestys. Ilman halvauskohtausta hän olisi pääministeri vielä tänäänkin.

Tämä läksy ei jäänyt Olmertilta lukematta.

ESTEETIKOT SAATTAVAT huudahtaa: pyh! Me emme hyväksy tuollaista likaista temppua. Emme suostu rauhaan, joka on siinnyt synnistä!

Ehkäpä minun esteettinen aistini on tylsynyt. Sillä olen valmis hyväksymään jopa täysin korruptoituneen poliittisen johtajan tuoman rauhan, vaikkapa itsensä Saatanan tuoman. Jos poliitikon korruptio aiheuttaa sen, että hän tekee jotain joka pelastaa satojen ja tuhansien ihmisten hengen molemmilla puolilla – tämä käy minulle. Eikö filosofi Friedrich Hegel puhunut "järjen viekkaudesta"?

Raamattu kertoo, että kun Syyrian sotajoukko piiritti Samariaa, Israelin kuningaskunnan pääkaupunkia, neljä spitaalista miestä toi uutisen vihollisen pakenemisesta (Toinen kuninkaiden kirja, 7. luku). Heprealainen runoilijatar Rachel kirjoitti tähän tarinaan viitaten, ettei halua kuulla hyviä uutisia spitaalisilta. No, minä haluan.

Yleisen käsityksen mukaan rauhan tekemiseen tarvitaan vahva johtaja. Nyt näyttäisi siltä, että myös päinvastainen toimii: heikko johtaja, joka on lähes hukkunut vaikeuksiin, jonka virkakausi saattaa saada äkkilopun päivänä minä hyvänsä ja jonka koalitio seisoo savijaloilla; johtaja, jolla ei ole mitään hävittävää – myös hän saattaa panna kaiken peliin saadakseen rauhan.

JUONI saattaa edetä moniin mahdollisiin suuntiin.

Ensimmäinen mahdollisuus: kyseessä on vain vedätys (”spin”) - amerikkalainen sana, josta on tullut Olmertin toinen nimi. Hänen tarkoituksensa on vain venyttää neuvotteluja kuin purukumia, kuten hän on tehnyt palestiinalaisten kanssa, ja odottaa myrskyn tyyntymistä.

Hänen on kuitenkin vaikea tehdä niin, koska Turkki on nyt pelin osapuoli. Jopa Olmert ymmärtää, että olisi puhdasta hulluutta ärsyttää turkkilaisia, jotka panevat tässä peliin kansallisen arvovaltansa. Turkki on hyvin tärkeä tekijä turvallisuusrakenteessamme.

Mitä siitä seuraakin, Olmertin suostumus käydä neuvotteluja koko Golanin palauttamisen pohjalta on tärkeä askel eteenpäin. Yitzhak Rabinin, Binyamin Netanyahun ja Ehud Barakin aikaisempien aloitteiden pohjalta se asettaa rajan, jolta ei ole paluuta.

Toinen mahdollisuus: Olmert todella tarkoittaa sitä. Omista syistään hän käy neuvotteluja ”hyvässä hengessä", kuten tällä viikolla vakuutti, ja pääsee sopimukseen. Tässä maassa käynnistetään silloin hurja kiihotuskampanja häntä vastaan. Knesset hajoaa ja pidetään uudet vaalit, joissa Olmert johtaa Kadiman listaa ja voittaa rauhantekijänä.

Tai sitten hän häviää vaalit. Mutta silloin hän jättää näyttämön kunniallisesta syystä, ei oman korruptionsa takia erotettuna, vaan itsensä rauhan alttarilla uhraten.

Vaihtoehtoisesti yleinen syyttäjä syyttää häntä kaikesta huolimatta. Tällöin hän eroaa, mutta lähtee kotiin pystypäin johtajana, joka on ottanut historiallisen askeleen. Yleinen syyttäjä taas näyttää rauhan sabotoijalta, ehkäpä jopa uuden sodan syyltä.

OLENNAINEN kysymys kuuluu: jos Olmert on todellakin päättänyt "paeta eteenpäin", miksi paeta kohti rauhaa eikä kohti sotaa? Sillä tavallisestihan tapahtuu niin, että katastrofin kynnyksellä olevat johtajat aloittavat pienen (tai joskus ison) sodan. Mikään ei vedä vertoja sodalle huomion kiinnittäjänä, ja sodan käyminen on melkein aina suositumpaa, ainakin alussa, kuin rauhan tekeminen.

Myös tässä on useita mahdollisuuksia.

Ensimmäinen mahdollisuus: kuin Paavali ikään, Olmert on kokenut ilmestyksen ja todellakin muuttunut rauhan mieheksi. Nationalistinen demagogi on kypsynyt ja ymmärtää nyt, että kansalliset intressit vaativat rauhaa. Kyynikko nauraa tässä kohdassa ääneen, mutta kummempaakin on sattunut Damaskoksen tiellä.

Toinen mahdollisuus: Olmert uskoo, että Israelin yleisö pitää rauhaa Syyrian kanssa parempana kuin sotaa Syyrian kanssa ja uskoo saavansa jonkun verran suosiota rauhantekijänä (uskon, että tämä on totta.)

Kolmas mahdollisuus: Olmert tietää, että turvallisuuseliitin johtajat (merkittävän poikkeuksien muodostavat Mossadin pomot) kannattavat rauhaa Syyrian kanssa kylmien strategisten laskelmien perusteella. Armeijan pääesikunnan silmissä Golanin kukkuloiden menetys on järkevä hinta siitä, että Syyria erkaantuu Iranista ja vähentää tukeaan Hizbollahille ja Hamasille; erityisesti se on sitä, jos alueelle sijoitetaan kansainvälinen voima sen jälkeen kun se on palautettu "Syyrialaisiksi kukkuloiksi".

Syyria on sunnilainen maa, vaikkakin sitä johtavat pienen alaviitti-haaran jäsenet, jotka ovat lähempänä shiialaisia (alaviittien nimi tulee Alista, profeetan vävystä, jota shiialaiset pitävät hänen oikeutettuna perijänään). Maallisen sunnilaisen Syyria ja ortodoksi-shiialaisen Iranin yhteistyö on hyötyavioliitto ilman ideologista perustaa. Syyrian liitto shiialaisen Hizbollahin kanssa perustuu myös intresseihin: koska Syyria ei uskalla hyökätä suoraan Israelia vastaan saadakseen Golanin takaisin, se tukee Hizbollahia välikätenä.

KAIKKI TÄMÄ tapahtuu ilman Yhdysvaltoja. Myös tälle on ennakkotapauksia. Vuoden 1977 Sadat-aloitetta kehiteltiin amerikkalaisten selän takana (kuten USA:n tuolloinen Kairon suurlähettiläs minulle myöhemmin kertoi). Myös Oslon aloite kypsyi ilman amerikkalaisten osallistumista.

Viime aikoihin saakka USA on vastustanut kaikkea Israelin ja Syyrian liennytystä ja vielä nytkin katselee sitä karsaasti. George Bushin cowboy-maailmankuvassa Syyria kuuluu "pahan akseliin” ja tulee eristää.

Tämä on vettä John Mearsheimerin ja Stephen Waltin myllyyn. Kahden Israelissa ensi kuussa vierailevan amerikkalaisen professorin provokatiivinen kirja väitti, että Israel-lobby dominoi täydellisesti USA:n ulkopolitiikkaa. Tämän uuden kehityksen valossa todellakin näyttää siltä, että Jerusalem on sitonut Washingtonin tahtoonsa.

Vieraillessaan äskettäin Jerusalemissa Bush korotti äänensä ”vihollisten kanssa keskustelua” vastaan. Tämä ymmärrettiin moitteeksi Barack Obamalle, joka on julkituonut halukkuutensa keskustella Iranin johtajien kanssa. Ehkäpä Olmert laskee jo sen varaan, että Obama astuu pian Valkoiseen taloon.

Bush ei kuitenkaan ole vielä lopussa. Hänellä on jäljellä kahdeksan kuukautta ja myös hän saattaa tulla johtopäätökseen, että on "paettava eteenpäin". Hänen tapauksessaan se merkitsisi hyökkäystä Iraniin.

MUTTA KUINKA tämä kaikki vaikuttaa ongelmien ongelmaan, Israelin ja arabien konfliktin ytimeen, kysymykseen Palestiinasta?

Menachem Begin teki erillisrauhan Egyptin kanssa ja antoi koko Siinain niemimaan päästäkseen keskittymään sotaan palestiinalaisia vastaan. Begin oli epäilemättä valmis tekemään saman Syyrian rintamalla. Olmert kasvatettiin Vladimir (Ze'ev) Jabotinskyn karttaa katsellen, ja siinä Golan ei ole, kuten ei ole Siinaikaan, osa Eretz Israelia.

Erillisrauha sisältää suuria vaaroja palestiinalaisille. Jos Israelin hallitus pääsee rauhansopimukseen Syyrian (ja sen jälkeen Libanonin) kanssa, sillä on rauha kaikkien naapurivaltioiden kanssa. Palestiinalaiset on silloin eristetty ja Israelin hallitus pystyy toimimaan heidän kanssaan niin kuin haluaa.

Tämän vaaran vastapainoksi on myös myönteinen näkymä: se, että Golanin evakuoinnin jälkeen kasvaa sekä sisäinen että ulkoinen paine rauhan saavuttamiseksi vihdoin viimein myös palestiinalaisten kanssa.

Golanin siirtokuntalaiset ovat Israelissa paljon suositumpia kuin Länsirannan vastineensa. Kun Ofran ja Hebronin siirtokuntalaisia pidetään uskonnollisina fanaatikkoina, joiden mieletön käyttäytyminen on melkoisen vierasta israelilaisille, Golanin siirtokuntalaiset nähdään ”meidän kaltaisina ihmisinä”. Ja vielä enemmän näin siksi, että heidät lähetti sinne työväenpuolue. Jos Golanin siirtokuntalaiset evakuoidaan, on paljon helpompi hoitaa myös ”Juudea ja Samaria” -porukka.

Mikäli on rauha kaikkien arabivaltioiden kanssa, Israelin väestö saattaa tuntea itsensä turvallisemmaksi ja on näin ollen valmiimpi ottamaan riskejä saavuttaakseen rauhan palestiinalaisten kanssa.

Kansainvälinen ilmapiiri tulee myös muuttumaan. Jos fantasiat ”pahan akselista” katoavat George Bushin myötä ja Amerikan uusi johto aloittaa vakavat yritykset rauhan saavuttamiseksi, optimismi uskaltaa jälleen nostaa piestyä päätään. Jotkut ihmiset haaveksivat Barack Obaman ja Tzipi Livnin kumppanuudesta.

Mutta tässä on puhe tulevaisuudesta. Tällä hetkellä meillä on heikko Olmert, joka tarvitsee vahvan aloitteen. Raamatun tarinassa sankari Samson tappoi nuoren leijonan ja raadon luokse palatessaan ”näki, että sen sisässä oli mehiläispesä ja pesässä hunajaa." Samson keksi asiasta arvoituksen filistealaisille: "Lähti syöjästä syötävä, lähti väkevästä makea", eikä kukaan pystynyt sitä ratkaisemaan (Tuomarien kirja, 14. luku).

Nyt me voimme hyvin kysyä: "lähteekö heikosta makea?"

käännös: Kaj Raninen