Avnery: Väärällä puolella

Kaikista Barack Obaman virkaanastujaispuheen kauniista fraaseista nämä sanat jäivät mieleeni: "Te olette historian väärällä puolella."

Hän puhui maailman tyrannihallituksista. Mutta myös meidän on syytä pohtia noita sanoja.

Viime päivinä olen kuullut monta julistusta Ehud Barakilta, Tzipi Livniltä, Binyamin Netanyahulta ja Ehud Olmertilta. Ja aina kaikuvat mielessäni nuo viisi sanaa: "Te olette historian väärällä puolella!"

Obaman puhe on 2000-luvun ihmisen puhetta. Meidän johtajamme puhuvat 1800-luvun kieltä. He ovat kuin muinaisia dinosauruksia, jotka terrorisoivat ympäristöään ymmärtämättä että niiden aika oli jo mennyt.

Juhlinnan tuoksinassa uuden presidentin perheen monivärisyys nousi toistuvasti esille.

Lähes kaikki hänen 43:stä edeltäjästään olivat valkoisia protestantteja, vain John Kennedy oli valkoinen katolilainen. 38 oli Brittein saarilta muuttaneiden jälkeläisiä. Lopuista viidestä kolmella oli hollantilaiset sukujuuret (Theodor ja Franklin D. Rooseveltillä sekä Martin van Burenilla) ja kahdella saksalaiset (Herbert Hooverilla ja Dwight Eisenhowerilla).

Obaman perhen kasvot ovat hyvin erilaiset. Suvusta löytyy valkoisia ja mustien orjien jälkeläisiä, afrikkalaisia Keniasta, indonesialaisia, kiinalaisia Kanadasta, kristittyjä, muslimeja ja jopa yksi juutalainen (afrikkalais-amerikkalainen käännynnäinen). Itse presidentin etunimet, Barack Hussein, ovat arabialaisia.

Nämä ovat uuden amerikkalaisen kansakunnan kasvot - sekoitus rotuja, uskontoja, alkuperämaita ja ihonvärejä, avoin ja monimuotoinen yhteiskunta jonka kaikkien jäsenten pitäisi olla yhdenvertaisia ja samaistua "perustajaisiin". Yhdysvaltalainen Barack Hussein Obama, jonka isä syntyi kenialaiskylässä, voi puhua ylpeydellä "George Washingtonista, kansakuntamme isästä", "Amerikan vallankumouksesta" (itsenäisyyssodasta brittejä vastaan) ja nostaa esikuvaksi "meidän esi-isämme", joihin lukeutuvat niin valkoiset uudisraivaajat kuin mustat orjat jotka "kestivät ruoskien sivallukset". Se kuvastaa käsitystä modernista kansakunnasta, monikulttuurisesta ja -rotuisesta: ihminen liittyy kansakuntaan hankkimalla sen kansalaisuuden ja perii samalla myös sen historian.

Israelin valtio on 1800-luvun kapeakatseisen nationalismin tuote, nationalismin joka on suljettua ja eriyttävää, joka pohjautuu rotuun ja etniseen taustaan, vereen ja maahan. Israel on "juutalainen valtio", ja ihminen voi olla juutalainen joko syntyjään tai tekemällä kääntymyksen juutalaisen uskonnollisen lain (Halakhan) mukaisesti. Israelin, kuten myös Pakistanin ja Saudi-Arabian, henkistä maailmaa määrittävät pitkälti uskonto, rotu ja etninen tausta.

Kun Ehud Barak puhuu tulevaisuudesta, hän puhuu menneiden vuosisatojen kieltä, jonka käsitteitä ovat raaka voima ja julmat uhkaukset sekä sotilaalliset keinot ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Samaa kieltä puhui myös George W. Bush, joka viime viikolla luikahti pois Washingtonista: kieltä, joka länsimaiseen korvaan kuulostaa jo kaiulta kaukaisesta menneisyydestä.

Ilmassa kajahtavat uuden presidentin sanat: "Pelkkä voima ei suojele meitä, eikä se myöskään anna meille oikeutta tehdä mitä huvittaa." Avainsanoja olivat "nöyryys ja pidättyväisyys".

Nyt meidän johtajamme kerskuvat osuudellaan Gazan sodassa, jossa hillitön sotilaallinen voima tarkoituksellisesti kohdistettiin siviiliväestöön, miehiin, naisiin ja lapsiin, julkilausuttuna tavoitteena "pelotteen luominen". Aikakautena, joka alkoi viime tiistaina, tuollaiset ilmaisut ovat suorastaan puistattavia.

Tällä viikolla Israelin ja Yhdysvaltain välille on syntynyt rako, kapea ja melkein huomaamaton - mutta se se voi levetä kuiluksi.

Ensimmäiset merkit ovat vähäisiä. Virkaanastujaispuheessaan Obama julisti että "me olemme kristittyjen ja muslimien kansakunta, juutalaisten ja hindujen - ja uskonnottomien". Mitä on tapahtunut "juutalais-kristilliselle" perinnölle (alunpitäenkin valheellinen käsite, sillä juutalaisuus on paljon läheisempää sukua islamille kuin kristinuskolle. Esimerkiksi juutalaisuus sen paremmin kuin islam eivät kannata uskonnon ja valtion erottamista)?

Heti seuraavana aamuna Obama soitti useille Lähi-Idän johtajille. Hän päätti tehdä varsin ainutlaatuisen eleen: hän soitti ensin Mahmud Abbasille, vasta sitten Olmertille. Israelin tiedotusvälineille se oli liikaa. Esimerkiksi Ha'aretz-lehti syyllistyi tietoiseen vääristelyyn kirjoittamalla - peräti kahdesti samassa numerossa - että Obama oli soittanut "Olmertille, Abbasille, Mubarakille ja kuningas Abdallahille" (tässä järjestyksessä).

Sekä Clintonin että Bushin hallintojen aikana israelilais-palestiinalaista konfliktia oli käsitellyt ryhmä amerikanjuutalaisia. Obama taas, heti ensimmäisenä päivänään virassa, nimitti tehtävään arabialaistaustaisen George Mitchellin, jonka äiti oli 18-vuotiaana muuttanut Libanonista Amerikkaan ja joka irlantilaisen isänsä kuoleman jälkeen kasvoi maroniittikristityssä libanonilaisperheessä.

Nämä eivät ole hyviä uutisia Israelin johtajille. Viimeisten 42 vuoden ajan he ovat harjoittaneet laajentumiseen, miehitykseen ja siirtokunta-asutukseen perustuvaa politiikkaa läheisessä yhteistyössä Washingtonin kanssa. He ovat voineet luottaa amerikkalaisten rajattomaan tukeen, raha- ja aseapuun sekä veto-oikeuden käyttöön YK:n turvallisuusneuvostossa. Tämä tuki on ollut olennaista Israelin politiikalle. Nyt tuo tuki on ehkä tullut tiensä päähän.

Luonnollisesti se tapahtuu vähitellen. Israelin kannattajat Washingtonissa tulevat jatkossakin iskostamaan jumalan pelkoa kongressiin. Yhdysvaltain kaltainen jättialus voi muuttaa kurssiaan hyvin hitaasti, loivassa kaaressa. Mutta suunnan vaihto alkoi jo Obaman hallinnon ensimmäisenä päivänä.

Se ei olisi ollut mahdollista, jollei Amerikka itsekin olisi muuttunut. Kyse ei ole vain poliittisesta muutoksesta. Muutos koskee myös maailmankatsomusta, ajattelutapaa, arvoja. Eräs tietty amerikkalainen myytti, hyvin samanlainen kuin siionistinen myytti, on korvattu toisella amerikkalaisella myytillä. Ei ollut sattumaa, että Obama omisti sille niin suuren osan puheestaan (jossa sivumennen sanoen ei mainittu sanallakaan Amerikan alkuperäisasukkaiden tuhoamisesta).

Gazan sota, jonka aikana kymmenet miljoonat amerikkalaiset näkivät kaistalla tapahtuvan kammottavan hävityksen, on kiihdyttänyt tätä erkaantumisprosessia. Israel, urhea pikkusisar, Bushin "terrorisminvastaisen sodan" uskollinen liittolainen, on muuttunut väkivaltaiseksi Israeliksi, mielipuoleksi hirviöksi vailla myötätuntoa naisia ja lapsia, haavoittuneita ja sairaita kohtaan. Ja kun tuulen suunta on tällainen, niin kannattajilta menee tuuli purjeista.

Virallisen Israelin johtajat eivät tätä huomaa. He eivät tunne, kuten Obama lausui eräässä toisessa yhteydessä, että "maa heidän jalkojensa alla järkkyy". He luulevat, että kyse on vain ohimenevästä poliittisesta ongelmasta, joka voidaan korjata lobbaajien ja palvelusalttiiden kongressin jäsenten avulla.

Meidän johtajamme elävät yhä sodan huumassa väkivallan juovuttamina. He ovat muotoilleet uudelleen preussilaiskenraali Carl von Clausewitzin kuuluisan lauseen: "Sota on vain vaalikampanjan jatkamista toisin keinoin." Pöyhkeän rehvastellen he kilpailevat osuudellaan "voitosta". Tzipi Livni, joka ei voi kilpailla miesten kanssa sotaherran tittelistä, yrittää päihittää heidät kovaotteisuudessa, sotaisuudessa ja kovasydämisyydessä.

Julmin kaikista on Ehud Barak. Olen aiemmin kutsunut häntä "rauhanrikolliseksi", koska hän vuonna 2000 aiheutti Camp Davidin rauhanneuvottelujen epäonnistumisen ja pirstoi Israelin rauhanliikeen. Nyt minun on kutsuttava häntä "sotarikolliseksi", henkilöksi joka suunnitteli Gazan sodan tietäen, että se merkitsisi siviilien joukkomurhaa.

Hänen silmissään, myös kansalaisten suuren osan silmissä, tämä sotilasoperaatio on vain kehujen arvoinen. Hänen neuvonantajansa ajattelivat myös, että se toisi hänelle vaalimenestystä. Työväenpuolue, joka vuosikymmenet oli Knessetin suurin puolue, oli mielipidetiedustelujen mukaan saamassa 12, ellei peräti vain 9 paikkaa 120:sta. Gazan hirmutekojen jälkeen ennusteet liikkuvat 16 paikan tietämillä. Ei mikään maanvyörymävoitto, eikä mikään takaa etteikö kannatus taas käänny laskuun.

Mikä oli Barakin virhe? Yksinkertaisesti tämä: kaikki sodat auttavat oikeistoa. Sota jo luonnostaan lietsoo ihmisten kaikkein alkukantaisimpia vaistoja - vihaa ja pelkoa, pelkoa ja vihaa. Näitä vaistoja oikeisto on käyttänyt hyväkseen jo vuosisatojen ajan. Vaikka sodan aloittaisi "vasemmisto", silti oikeisto korjaa hedelmät. Sotatilan aikana kannatetaan mieluummin rehellistä oikeistolaista kuin teeskentelevää vasemmistolaista.

Näin käy Barakille jo toisen kerran. Vuonna 2000, kun hän hoki mantraansa: "Kiveäkään en ole jättänyt kääntämättä pyrkimyksissäni rauhaan / olen tehnyt palestiinalaisille ennennäkemättömiä tarjouksia / He ovat torjuneet ne kaikki / Ei ole ketään jonka kanssa neuvotella" - hän ei onnistunut vain pirstomaan vasemmiston vaan myös raivaamaan tietä Ariel Sharonin nousulle vuoden 2001 vaaleissa. Nyt hän raivaa tietä Binyamin Netanyahulle (eikä salaile toivettaan päästä puolustuministeriksi tämän hallitukseen).

Eikä vain Netanyahulle. Sodan todellinen voittaja on mies, jolla ei ollut siihen osaa eikä arpaa: Avigdor Liberman. Hänen puolueensa, jota missä tahansa normaalissa valtiossa kutsuttaisiin fasistiseksi, kannatusluvut ovat jatkuvassa nousussa. Miksi? Hän näyttää ja kuulostaa israelilaiselta Mussolinilta, hän on hillitön arabivihaaja, raa'an voiman mies. Hänen verrattuna Netanyahukin on pehmo. Suuri osa nuorta polvea, joka on kasvanut miehityksen, tappamisen ja hävityksen vuosina ja nähnyt kaksi hirvittävää sotaa, pitää häntä arvollisena johtajana.

Siinä missä Yhdysvallat on ottanut jättiharppauksen vasemmalle, on Israel heittäytymässä vielä enemmän oikealle.

Jokainen, joka näki näki miljoonien ihmisten kokoontuvan Washingtoniin virkaanastujaispäivänä, ymmärtää ettei Obama puhunut vain omasta puolestaan. Hän puhui kansansa toiveista, ajan hengestä.

Obaman henkisen maailman ja Libermanin sekä Netanyahun henkisten maailmojen välillä ei ole yhteyttä. Myös Obaman ja Barakin sekä Livnin välissä ammottaa kuilu. Vaalien jälkeinen Israel saattaa huomata olevansa törmäyskurssilla vaalien jälkeisen USAn kanssa.

Entä amerikanjuutalaiset? Suuri enemmistö heistä äänesti Obamaa. He ovat puun ja kuoren välissä - oman hallituksensa ja Israelia kohtaan tuntemansa lojaaliuden. On kohtuullista olettaa, että tämä aiheuttaa paineita alhaalta päin näitä amerikanjuutalaisia "johtajia" kohtaan, joita sivumennen sanoen ei kukaan ole valinnut tehtäväänsä, sekä AIPACin kaltaisia järjestöjä kohtaan. Tukeva sauva, johon Israelin johto on tottunut nojaamaan vaikeina aikoina, voikin osoittautua katkeavaksi tikuksi.

Myöskään Eurooppa ei jää suojattomaksi uusilta tuulilta. Tokihan me näimme miten sodan loputtua Euroopan johtajat - Sarkozy, Merkel,Browne ja Zapatero - istuivat kuin koululapset pulpettiensa ääressä, kuunnellen kunnioittavasti Ehud Olmertin vastenmielisen ylimielistä esiintymistä, toistaen tämän sanoja. He tuntuivat hyväksyvän sodan kauheudet, puhuivat qassam-raketeista ja unohtivat miehityksen, saarron ja siirtokunnat. Tällaista kuvaa he tuskin haluavat nähdä virkahuoneidensa seinillä.

Mutta sodan aikana joukoittain eurooppalaisia lähti kaduille osoittamaan mieltään näitä kauheuksia vastaan. Samat joukot tervehtivät Obamaa tämän virkaanastujaispäivänä.

Tällainen on uusi maailma. Ehkä johtajamme nyt miettivät mielessään: "Pysäyttäkää maailma! Haluan pois kyydistä!" Mutta ei ole muuta maailmaa.

Niin, me olemme nyt historian väärällä puolella.

Onneksi on myös toisenlainen Israel. Se ei seiso parrasvaloissa ja sen äänen kuulevat vain ne jotka osaavat kuunnella. Se on terve, järkevä Israel jonka katse suuntautuu kohti tulevaisuutta, edistystä ja rauhaa. Tulevissa vaaleissa sen ääni jää lähes kuulumattomiin, koska kaikki vanhat puolueet seisovat molemmat jalat tukevasti eilisen kamaralla.

Mutta Yhdysvaltain tapahtumat tulevat vaikuttamaan syvästi siihen mitä Israelissa tapahtuu. Israelilaisten suuri enemmistö tietää, että me emme selviä ilman läheisiä suhteita Yhdysvaltoihin. Obama johtaa nyt maailmaa jossa meidän on elettävä. Hän on luvannut edistää "agressiivisesti" rauhaa meidän ja palestiinalaisten välillä, ja tämä on oleva marssijärjestyksemme.

Me tahdomme olla historian oikealla puolella. Se voi kestää kuukausia tai vuosia, mutta olen varma että saavutamme päämäärämme. On aika lähteä liikkeelle.

Uri Avnery, 24.1.2009