Avnery: Pomo on tullut hulluksi

169 VUOTTA ennen Gazan sotaa Heinrich Heine kirjoitti 12-rivisen ennakoivan runon nimeltään “Edomiin”. Saksanjuutalainen runoilija puhui Saksasta, tai ehkäpä kaikista kristityn Euroopan kansakunnista. Näin hän kirjoitti (karkean käännökseni mukaan):

“Pidempään kuin tuhat vuotta / olemme toisiamme ymmärtäneet / Sallit minun hengittää / ja hyväksyn sinun hullun raivon // Joskus päivinä pimeimpinä / sinut valtaa outo mieli / Kunnes kynsiäsi koristaa / suonieni elämän neste // Nyt ystävyytemme on vahva / ja joka päivä voimistuu / Kun raivo tarttui myös minuun / muutun sinun kaltaiseksi.”

Sionismi, joka nousi noin 50 vuotta yllä olevan kirjoittamisen jälkeen, toteuttaa tätä profetiaa täydellisesti. Meistä israelilaista on tullut samanlainen kansakunta kuten kaikki muutkin, ja holocaustin muisto saa meidät silloin tällöin käyttäytymään kuin kansakunnista pahimmat. Vain muutamat meistä tuntevat tämän runon, mutta koko Israel toteuttaa sitä elämässään.

Tässä sodassa poliitikot ja kenraalit ovat toistuvasti lainanneet sanoja: “Pomo on tullut hulluksi!”, joita alunperin huudeltiin torien vihanneskojuilta merkityksessä: “Pomo on tullut hulluksi ja myy tomaatteja tappiolla!” Mutta ajan myötä tämä pila on muuttunut tuhoisaksi doktriiniksi, joka näyttäytyy usein julkisessa keskustelussa Israelissa: kukistaaksemme vihollisemme meidän on käyttäydyttävä kuin hullut, riehuttava taukoamatta, tapettava ja tuhottava säälimättä

Tässä sodassa tästä on tullut polittinen ja sotilaallinen dogmi: vain jos tapamme “niitä” suhteettomasti, tapamme “niitä” tuhat kymmentä “omaamme” kohden, ne ymmärtävät ettei meitä kannata uhmata. Se “syövytetään heidän tajuntaansa” (israelilainen suosikkifraasi näinä päivinä). Tämän jälkeen he miettivät kahdesti ennen kuin ampuvat meitä qassam-raketeilla edes vastatoimena sille, mitä me teemme, mitä ikinä se onkin.

Tämän sodan hirvittävyyttä on mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon historiallista taustaa: uhriuden tunnetta kaiken sen jälkeen, mitä juutalaisille on tehty kautta aikojen ja vakaumusta, että holocaustin jälkeen meillä on itseämme puolustaaksemme oikeus tehdä mitä vain, aivan mitä vain, ilman lain tai moraalin asettamia rajoituksia.

KUN tappaminen ja hävitys Gazassa oli huipussaan, kaukaisessa Amerikassa tapahtui jotakin, joka ei sinänsä ollut yhteydessä sotaan, mutta oli lopulta paljonkin. Israelilainen elokuva “Waltz with Bashir” sai arvokkaan palkinnon. Media kertoi palkitsemisesta riemulla ja ylpeydellä, mutta onnistui huolellisesti olemaan mainitsematta elokuvan aihetta. Tämä oli itsessään mielenkiintoinen ilmiö: tervehditään ilolla elokuvan menestystä, mutta jätetään huomiotta sen sisältö.

Tämän erinomaisen filmin aiheena on yksi historiamme synkimmistä luvuista: Sabran ja Shatillan joukkomurha. Ensimmäisen Libanonin sodan aikana kristitty libanonilaismilitia teki Israelin armeijan suojeluksessa joukkomurhan, jonka uhriksi joutui satoja leiriinsä ansaan jääneitä avuttomia palestiinalaispakolaisia; miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia. Filmi kuvaa tuota hirmutekoa perinpohjaisella tarkkuudella, myös omaa osuuttamme siihen.

Mitään tästä ei edes mainittu, kun palkinnosta uutisoitiin. Elokuvan ohjaaja ei juhlaseremoniassa hyödyntänyt mahdollisuuttaan protestoida Gazan tapahtumia vastaan. On vaikea sanoa, kuinka monta naista ja lasta tapettiin seremonian aikana – mutta on selvää, että Gazan joukkomurha on paljon pahempi kuin vuoden 1982 tapahtumat, jotka saivat 400 000 israelilaista lähtemään kodeistaan ja pitämään spontaaneja mielenosoituksia Tel Avivissa. Tällä kertaa vain 10 000 ilmaantui.

Sabran joukkomurhaa tutkinut virallinen israelilainen tutkimuslautakunta totesi, että Israelin hallitus kantoi “epäsuoran vastuun” hirmuteosta. Useita korkeita viranomaisia ja upseereita pidätettiin virasta. Yksi heistä oli divisioonan komentaja Amos Yaron. Yksikään muista syytetyistä puolustusministeri Ariel Sharonista pääesikunnan päälliköön Rafael Eitaniin ei ilmaissut mitään katumusta, mutta Yaron ilmaisi myöntäessään puheessaan upseereilleen, että “herkkyytemme on tylsistynyt”.

HERKKYYDEN TYLSISTYMINEN on hyvin ilmeistä Gazan sodassa.

Ensimmäinen Libanonin sota kesti 18 vuotta ja yli 500 sotilastamme kuoli. Toisen Libanonin sodan suunnittelijat päättivät välttää tällaisen pitkän sodan ja korkean israelilaisten uhrien määrän. He kehittivät “hullun pomon” periaatteen: tuhosivat kokonaisia naapurustoja, hävittivät alueita, tuhosivat infrastruktuureja. 33 päivää kestäneen sodan aikana kuoli noin 1000 libanonilaista, melkein kaikki heistä siviilejä – ennätys, joka on rikottu tässä sodassa jo 17 päivän aikana. Silti tuossa sodassa armeijamme kärsi tappioita ja yleinen mielipide, joka aluksi tuki sotaa samalla innostuksella kuin tälläkin kertaa, muuttui nopeasti.

Toisen Libanonin sodan savu roikkuu Gazan sodan päällä. Kaikki Israelissa vannovat oppineensa läksyn. Ja tärkein läksy oli olla vaarantamatta yhdenkään sotilaamme henkeä. Sota ilman uhreja (meidän puolellamme). Menetelmä: käyttää armeijamme ylivoimaista tulivoimaa murskaamaan kaiken, mikä on sen tiellä ja tappamaan jokaisen, joka liikkuu alueella. Tappamaan ei vain vastapuolen taistelijat, vaan jokaisen ihmisen, joka saattaa mahdollisesti osoittautua hautovan vihamielisiä aikeita; jopa silloin kun kyseessä on ilmiselvästi ambulanssin hoitaja, ruokakuljetuksen ajaja tai ihmishenkiä pelastava lääkäri. Tuhoamaan jokaisen rakennuksen, josta joukkojamme saatettaisiin ehkä ampua – jopa koulun, joka on täynnä pakolaisia, sairaita ja haavoittuneita. Pommittamaan ja ampumaan kranaateilla kokonaisia asuinalueita, rakennuksia, moskeijoita, kouluja, YK:n ruokakuljetuksia, jopa raunioita, joiden alle loukkaantuneet olivat hautautuneet.

Media omisti useita tunteja qassam-raketin osumiselle Ashkeloniin, jossa kolme asukasta kärsi shokista, muttei tuhlannut montakaan sanaa neljällekymmenelle naiselle ja lapselle, jotka kuolivat YK:n koulussa, josta “meitä ammuttiin” – julistus, joka osoittautui pian kovaääniseksi valheeksi.

Tulivoimaa käytettiin myös kylvämään kauhua – ammuttiin kranaateilla kaikkea sairaaloista YK.n suureen ruokavarastoon, lehdistöasemasta moskeijoihin. Vakiintunut tekosyy: “meitä ammuttiin sieltä”.

Tämä olisi ollut mahdotonta, jollei koko kansa olisi sairastunut herkkyyden tylsistymiseen. Ihmisiä eivät enää kauhistuta kuvat silpoutuneista vauvoista tai lapsista, jotka ovat jääneet päiväkausiksi äitinsä ruumiin luokse, koska armeija ei antanut heidän lähteä raunioituneesta kodistaan. Näyttää siltä, ettei juuri kukaan enää välitä: eivät sotilaat, eivät lentäjät, ei mediaväki, eivät poliitikot, eivät kenraalit. Kyseessä on moraalinen mielenvikaisuus, jonka johtava edustaja on Ehud Barak. Tosin jopa hänet saattaa lyödä laudalta Tzipi Livni, joka hymyili puhuessaan karmaisevista tapahtumista.

Edes Heinrich Heine ei olisi kyennyt kuvittelemaan tällaista.

VIIMEISIÄ PÄIVIÄ dominoi “Obama-tekijä”.

Olemme lentokoneessa ja yhtäkkiä valtava musta vuori tulee esiin pilvien seasta. Ohjaamossa puhkeaa paniikki: kuinka voimme välttää törmäyksen?

Sodan suunnittelijat valitsivat ajoituksen huolellisesti: se alkoi lomien aikana, kun ihmiset olivat poissa ja kun presidentti Bush oli vielä virassa. He kuitenkin unohtivat ottaa huomioon kohtalokkaan päivän: tiistaina 20.1. Barack Obama astuu Valkoiseen taloon.

Tämä päivämäärä asettaa nyt valtavan varjon tapahtumille. Israelin Barak ymmärtää, että jos Amerikan Barack suuttuu, seuraus voi olla katastrofi. Johtopäätös: Gazan kauhujen tulee loppua ennen virkaanastumista. Tällä viikolla tämä hallitsi kaikkia poliittisia ja sotilaallisia päätöksiä. Ei “rakettien lukumäärä”, ei “voitto”, ei “Hamasin murskaaminen”.

KUN TULITAUKO on alkanut, ensimmäinen kysymys kuuluu: kuka voitti?

Israelissa kaikki puhuvat “voiton kuvasta” – eivät voitosta itsessään, vaan “kuvasta”. Tämä on olennaista, jotta Israelin yleisö voidaan vakuuttaa siitä, että koko touhu oli hintansa arvoinen. Tällä hetkellä kaikki tuhannet mediaihmiset, vihoviimeiseen saakka, on mobilisoitu maalaamaan sellaista “kuvaa”. Toinen osapuoli tietysti taas maalaa toisenlaisen kuvan.

Israelin johtajat tulevat kerskailemaan kahdella “saavutuksella”: rakettien ampuminen lakkaa ja Gazan ja Egyptin raja (niin kutsuttu “Philadelphi-käytävä”) sinetöidään. Nämä ovat arveluttavia saavutuksia: qassamien ampuminen olisi voitu estää ilman tuhoisaa sotaa, jos hallituksemme olisi ollut valmis neuvottelemaan Hamasin kanssa sen jälkeen, kun se voitti Palestiinan vaalit. Tunneleita Egyptin rajan ali ei olisi ylipäätään rakennettu, jos hallituksemme ei olisi asettanut kaistaa tuhoisaan saartoon.

Mutta sodan suunnittelijoiden pääsaavutus on heidän suunnitelmansa barbaarisuudessa: hirmuteoilla on heidän näkemyksensä mukaan pelotevaikutus, joka tulee kestämään kauan.

Hamas puolestaan tulee vakuuttelemaan, että sen selviytyminen mahtavaa Israelin sotakonetta vastaan, pienen Daavidin selviytyminen jättimäistä Goljatia vastaan, on itsessään suuri voitto. Klassisen sotilaallisen määritelmän mukaan taistelun on voittanut se, joka hallitsee taistelukenttää sen jälkeen. Sitä hallitsee Hamas. Hamasin hallinto Gazassa on yhä pystyssä huolimatta kaikista yrityksistä eliminoida se. Tämä on merkittävä saavutus.

Hamas tulee korostamaan myös sitä, ettei Israelin armeija ollut halukas tulemaan palestiinalaiskaupunkeihin, joihin Hamasin taistelijat olivat linnoittautuneet. Ja todellakin: armeija kertoi hallitukselle, että Gaza Cityn valtaus olisi maksanut noin 200 sotilaan hengen, eikä yksikään poliitikko ollut valmis tähän vaalien aattona.

Se tosiasia, että muutaman tuhannen kevyesti aseistetun taistelijan sissijoukko piti pitkien viikkojen ajan puolensa valtavalla tulivoimalla varustettua yhtä maailman mahtavinta armeijaa vastaan, näyttää miljoonien palestiinalaisten ja muiden arabien ja muslimien – eikä pelkästään heidän – silmissä kiistattomalta voitolta.

Lopulta tehdään sopimus, joka sisältää ilmeiset ehdot. Yksikään maa ei voi sallia, että sen asukkaita ammutaan raketeilla rajan takaa, eikä yksikään väestö voi sallia tukahduttavaa saartoa. Näin ollen (1) Hamasin on luovuttava ampumasta raketteja, (2) Israelin täytyy avata Gazan kaistan ja muun maailman väliset rajanylityspaikat ja (3) aseiden tuominen Gazan kaistalle tulee lopettaa (niin pitkälle kuin mahdollista), kuten Israel vaatii. Kaikki tämä olisi voinut tapahtua ilman sotaa, jos hallituksemme ei olisi boikotoinut Hamasia.

KUITENKIN pahimmat tämän sodan tulokset ovat yhä näkymättömiä ja tulevat esiin vasta tulevina vuosina: Israel on syövyttänyt maailman tietoisuuteen kammottavan kuvan itsestään. Miljardit ihmiset ovat juuri nähneet verta tihkuvan hirviön. He eivät enää koskaan pidä Israelia oikeudenmukaisuutta, edistystä ja rauhaa etsivänä valtiona. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus puhuu suopeasti ”ihmiskunnan mielipiteiden kunniallisesta kunnioittamisesta”. Tämä on viisas periaate.

Vieläkin pahempia ovat vaikutukset satoihin miljooniin ympärillämme eläviin arabeihin: he eivät näe vain Hamasin taistelijoita arabikansakunnan sankareina, vaan myös omat hallituksensa kaikessa alastomuudessaan: nöyristelevinä, halveksittavina, korruptoituneina ja petollisina.

Arabien kärsittyä tappion vuoden 1948 sodassa lähes kaikki olemassa olleet arabihallitukset kaatuivat ja nousi uusi nationalistinen johtajasukupolvi, josta esimerkkinä Gamal Abd-al-Nasser. Vuoden 2009 sota saattaa johtaa nykyisten arabihallitusten kaatumisen ja uuden johtajasukupolven nousun – islamilaisten fundamentalistien, jotka vihaavat Israelia ja koko länttä...

Tulevina vuosina tulee ilmeiseksi, että tämä sota oli sulaa hulluutta. Pomo on todellakin tullut hulluksi – sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Uri Avnery, 17.01.09