Avnery: Kuinka monta divisionaa?

LÄHES 70 VUOTTA SITTEN, toisen maailmansodan aikana, Leningradin kaupungissa tapahtui katala rikos. Yli tuhannen päivän ajan ekstremistijoukko nimeltään ”puna-armeija” piti miljoonia kaupungin asukkaita panttivankeinaan ja provosoi asutuskeskuksista käsin Saksan Wehrmachtin kostamaan. Saksalaisilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin pommittaa ja ampua väestöä ja toteuttaa täydellinen saarto, joka johti satojen tuhansien ihmisten kuolemaan.

Hieman aikaisemmin samanlainen rikos oli tehty Englannissa. Churchillin jengi piileskeli Lontoon väestön seassa väärinkäyttäen miljoonia kansalaisia ihmiskilpinään. Saksalaisten oli pakko lähettää Luftwaffensa ja vastahakoisesti pommittaa kaupunki raunioiksi. Sitä kutsuttiin salamasodaksi.

Näin tapahtumia kuvattaisiin tämän päivän historiankirjoissa – jos Saksa olisi voittanut sodan.

Absurdia? Ei sen enempää kuin omien tiedotusvälineidemme joka päivä loputtomiin asti toistamat kuvaukset ovat: Hamasin terroristit pitävät Gazan asukkaita “panttivankeina” ja käyttävät naisia ja lapsia “ihmiskilpinä”, he eivät jätä meille muuta vaihtoehtoa kuin massiiviset pommitukset, jolloin suureksi suruksemme tuhannet naiset, lapset ja aseistautumattomat miehet kuolevat ja loukkaantuvat.

TÄSSÄ SODASSA, kuten kaikissa moderneissa sodissa, propagandalla on tärkeä rooli. Voimien epäsuhta Israelin armeijan – lentokoneineen, helikoptereineen, kauko-ohjattuine lennokkeineen, sotalaivoineen, tykistöineen ja tankkeineen – ja muutaman tuhannen kevyesti aseistetun Hamasin taistelijan välillä on yhden suhde tuhanteen, ehkäpä yhden suhde miljoonaan. Poliittisella areenalla kuilu on vieläkin leveämpi. Mutta propagandasodassa se on lähes ääretön.

Lähes kaikki läntiset tiedotusvälineet toistivat alussa virallisen Israelin propagandan linjaa. Ne jättivät lähes kokonaan huomiotta palestiinalaisten näkökulman, puhumattakaan Israelin rauhanvoimien järjestämistä päivittäisistä mielenosoituksista. Israelin hallituksen selitys (“valtion täytyy puolustaa kansalaisiaan qassam-raketeilta”) on hyväksytty koko totuutena. Toisen puolen näkemystä, jonka mukaan qassamit ovat kosto Gazan kaistan puoltatoista miljoonaa asukasta näännyttävästä piirityksestä, ei mainittu lainkaan.

Maailman yleinen mielipide alkoi muuttua asteittain vasta, kun kauhukuvat Gazasta alkoivat ilmaantua läntisille TV-ruuduille.

Totta, läntiset ja israelilaiset TV-kanavat näyttivät vain pienen osan niistä kauhistuttavista tapahtumista, jotka ilmaantuvat ruudulle 24 tuntia joka päivä arabikanava Aljazeeralla, mutta yksi kuva kuolleesta vauvasta kauhistuneen isänsä käsivarsilla on voimakkaampi kuin tuhat Israelin armeijan tiedottajan elegantisti rakentamaa virkettä. Ja loppujen lopuksi tämä on ratkaisevaa.

Sota – jokainen sota – on valheiden valtakunta. Kutsutaanpa sitä propagandaksi tai psykologiseksi sodankäynniksi, jokainen hyväksyy, että on oikein valehdella oman maansa puolesta. Jokainen, joka kertoo totuuden, asettuu vaaraan tulla leimatuksi petturiksi.

Ongelma on siinä, että parhaiten propaganda vaikuttaa propagandistiin itseensä. Ja kun olet saanut itsesi vakuutettua siitä, että valhe on totuus ja väärennös todellisuutta, et pysty enää tekemään rationaalisia päätöksiä.

Esimerkki tästä prosessista ympäröi tämän sodan toistaseksi järkyttävintä hirmutekoa: YK:n Fakhuran koulun tulittamista kranaateilla Jabaliyan pakolaisleirillä.

Välittömästi sen jälkeen kun tapahtumasta kerrottiin kaikkialla maailmassa, armeija “paljasti”, että Hamasin taistelijat olivat ampuneet kranaatteja koulun sisäänkäynnin lähellä. Todisteena he esittelivät ilmasta otettua valokuvaa, jossa todellakin oli koulu ja kranaatinheitin. Pian armeijan virallisen valehtelijan oli kuitenkin myönnettävä, että valokuva oli yli vuoden vanha. Lyhyesti: väärennös.

Myöhemmin virallinen valehtelija väitti, että “sotilaitamme oli ammuttu koulun sisältä”. Tuskin oli kulunut päivääkään, ennen kuin armeijan oli myönnettävä YK:n henkilökunnalle, että myös tämä oli valhe. Kukaan ei ollut ampunut koulun sisältä, eikä koulussa ollut yhtään Hamasin taistelijaa, se oli täynnä kauhistuneita pakolaisia.

Tällä myöntämisellä ei kuitenkaan enää ollut juurikaan väliä. Tähän aikaan Israelin yleisö oli täysin vakuuttunut, että “ne ampuivat koulun sisältä” ja TV-juontajat toistivat sitä yksinkertaisena tosiasiana.

Niinpä se meni muiden hirmutekojen joukossa. Jokainen lapsi muuttui kuolemassaan Hamasin terroristiksi. Jokaisesta pommitetusta moskeijasta tuli välittömästi Hamasin tukikohta, jokaisesta asuinrakennuksesta asevarasto, jokaisesta koulusta terroristien komentoasema, jokaisesta siviilihallinnon rakennuksesta ”Hamasin vallan vertauskuva”. Niinpä Israelin armeija säilyttää puhtautensa “maailman moraalisimpana armeijana”.

TOTUUS on, että hirmuteot ovat suoraa seurausta sotasuunnitelmasta. Tämä heijastaa Ehud Barakin persoonallisuutta – miestä, jonka ajattelutapa ja teot ovat selvä osoitus jostakin, jota voidaan kutsua ”moraaliseksi mielenvikaisuudeksi”, osoitus sosiopaattisesta sairaudesta.

Todellinen päämäärä (tulevien vaalien voittamisen lisäksi) on lopettaa Hamasin valta Gazan kaistalla. Suunnittelijoiden mielikuvituksessa Hamas on hyökkääjä, joka on saanut hallintaansa vieraan maan. Todellisuus on tietysti täysin toisenlainen.

Hamas voitti enemmistön äänistä huomattavan demokraattisissa vaaleissa, jotka järjestettiin Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazan kaistalla. Se voitti, koska palestiinalaiset olivat tehneet johtopäätöksen, ettei Fatahin rauhanomaisella lähestymistavalla ole saatu Israelilta tarkalleen yhtään mitään: ei siirtokuntien jäädyttämistä, ei vankien vapauttamista, ei merkittäviä askeleita kohti miehityksen lopettamista ja palestiinalaisvaltion luomista. Hamasin juuret ovat syvällä väestössä – ei vain ulkoista miehittäjää vastaan taistelevana vastarintaliikkeenä, kuten Irgun tai Stern-ryhmä menneisyydessä -  vaan myös uskonnollisena ja poliittisena ryhmänä, joka tarjoaa sosiaalisia, lääketieteellisiä ja koulutuspalveluja.

Väestön näkökulmasta Hamasin taistelijat eivät ole vieras ryhmä, vaan jokaisen Gazan ja muiden palestiinalaisalueiden perheiden poikia. He eivät ”piileskele väestön joukossa”, väestö pitää heitä ainoina puolustajinaan.

Näin ollen koko operaatio perustuu vääriin oletuksiin. Ihmiset eivät nouse Hamasia vastaan, kun heidän elämänsä muutetaan helvetiksi, vaan päinvastoin: he yhdistyvät Hamasin taakse ja heidän päättäväisyytensä olla antautumatta vahvistuu. Leningradin väestö ei noussut Stalinia vastaan, ja yhtä vähän lontoolaiset Churchillia vastaan.

Se, joka antaa käskyn tällaisilla menetelmillä käytävään tällaiseen sotaan tiheästi asutulla alueella tietää, että se johtaa hirvittävään siviilien teurastamiseen. Ilmeisesti se ei liikuttanut häntä. Tai sitten hän uskoi, että ”he muuttavat tapansa” ja “sota syövyttää heidän tietoisuutensa” niin, että tulevaisuudessa he eivät uskalla vastustaa Israelia.

Suunnittelijoiden kärkiprioriteetti oli tarve minimoida israelilaisten sotilasuhrien määrä, sillä he olivat tietoisia sitä, että suuren osa sotaa tukevasta väestöstä mieli muuttuu, jos alkaa tulla raportteja tällaisista uhreista. Näin tapahtui molemmissa Libanonin sodissa.

Tämä harkinta oli erittäin tärkeässä osassa, sillä koko sota on osa vaalikampanjaa. Ehud Barak, jonka kannatusprosentit nousivat sodan ensi päivinä julkistetuissa mielipidetiedusteluissa, tietää prosenttiensa romahtavan, jos kuvat kuolleista sotilaista täyttäisivät TV-ruudut.

Näin ollen omaksuttiin uusi doktriini: välttää omien sotilaiden tappioita tuhoamalla täysin kaikki, mikä on heidän tiellään. Suunnittelijat eivät olleet valmiita tappamaan vain 80 palestiinalaista pelastaakseen yhden israelilaisen sotilaan, he olivat valmiita tappamaan 800. Uhrien välttäminen omalla puolella oli kaiken ylittävä velvoite, minkä seurauksena toisen puolen siviiliuhrien määrä nousee ennätyslukemiin.

Tämä tarkoittaa sitä, että tietoisesti valittiin erityisen julma tapa käydä sotaa – ja tämä oli suunnitelman Akilleen kantapää.

Barakin kaltainen mielikuvitukseton ihminen (hänen vaalisloganinsa kuului: “Ei mukava kaveri, vaan johtaja”) ei pysty kuvittelemaan, kuinka kunnolliset ihmiset kaikkialla maailmassa reagoisivat kokonaisten laajojen perheiden tappamiseen, talojen tuhoamiseen niiden asukkaiden pään päältä, kuviin valkoisiin käärinliinoihin kiedotuista hautausta odottavista pojista ja tytöistä, raportteihin kuiviin vuotavista ihmisistä koska ambulanssien ei sallita tulla heidän luokseen, lääkäreiden ja hoitajien tappamiseen heidän kiirehtiessään pelastamaan ihmishenkiä, ruokaa tuovien YK:n kuljettajien tappamiseen. Kuvat sairaaloista, joissa kuolleet, kuolevat ja loukkaantuneet makaavat tilanpuutteen johdosta yhdessä lattialla, ovat järkyttäneet maailmaa. Millään argumentilla ei ole mitään voimaa verrattuna kuvaan lattialla makaavasta, kivusta kiemurtelevasta, äitiä huutavasta loukkaantuneesta pikkutytöstä.

Suunnittelijat ajattelivat voivansa estää maailmaa näkemästä näitä kuvia estämällä lehdistön toiminnan voimakeinoin. Israelilaiset journalistit suostuivat häpeäkseen tyytymään armeijan tiedottajan tarjoamiin raportteihin ja valokuviin niin kuin ne olisivat autenttisia uutisia pysyen itse kilometrien päässä tapahtumista. Myöskään ulkomaisten journalistien ei sallittu päästä alueelle, kunnes he alkoivat protestoida ja heitä alettiin viedä lyhyille kierroksille valikoituina ja valvottuina ryhminä. Modernissa sodassa tällainen steriili, tuotettu näkökulma ei kuitenkaan voi täysin sivuuttaa kaikkia muita – keskellä helvettiä Gazassa on kameroita, eikä niitä voi kontrolloida. Aljazeera lähettää kuvia kellon ympäri ja tavoittaa jokaisen kodin.

TAISTELU TV-ruudusta on yksi sodan ratkaisevimmista taisteluista.

Sadat miljoonat arabit Mauritaniasta Irakiin, yli miljardi muslimia Nigeriasta Indonesiaan näkee kuvat ja kauhistuu. Tällä on suuri vaikutus sotaan. Monet katsojat näkevät Egyptin, Jordanian ja palestiinalaishallinnon johtajat Israelin kollaboraattoreina sen tehdessä kauhutekoja heidän palestiinalaisille veljilleen.

Arabihallitusten turvallisuuspalvelut rekisteröivät vaarallista kuohuntaa ihmisten mielissä. Hosni Mubarak - kaikkein altteimmaksi jäänyt arabijohtaja, koska sulki Rafahin rajanylityspaikan kauhistuneiden pakolaisten edessä - alkoi painostaa Washingtonin päätöksentekijöitä, jotka siihen saakka olivat ehkäisseet kaikki tulitaukovaatimukset. He alkoivatkin ymmärtää Amerikan elintärkeille intresseille arabimaailmassa muodostuneen uhkan ja muuttivat äkkiä suhtautumistaan – aiheuttaen tyrmistyksen omahyväisten israelilaisdiplomaattien joukossa.

Moraalisesti mielenvikaiset ihmiset eivät kykene todella ymmärtämään tavallisten ihmisten motiiveja ja joutuvat arvailemaan heidän reaktioitaan. “Kuinka monta divisionaa paavilla on?” Stalin ivaili. “Kuinka monta divisioonaa omantunnon ihmisillä on?” Ehud Barak saattaisi hyvin kysellä.

Osoittautuu, että heillä kuitenkin on muutamia. Ei lukuisia. Ei kovin nopeita reagoimaan. Ei kovin voimakkaita ja organisoituneita. Mutta tietyllä hetkellä, kun hirmuteot tulvivat yli äyräiden ja mielenosoittajajoukot yhdistyvät, ne voivat ratkaista sodan.

KYVYTTÖMYYS ymmärtää Hamasin luonnetta on johtanut kyvyttömyyteen ymmärtää odotettavissa olevia seurauksia. Israel on kykenemätön voittamaan sotaa, eikä Hamas voi hävitä sitä.

Hamas voittaisi silloinkin, jos Israel onnistuisi tappamaan kaikki sen taistelijat viimeiseen mieheen. Hamasin taistelijat nähtäisiin silloin arabikansakunnan esikuvina, palestiinalaiskansan sankareina, toimintamalleina jokaiselle nuorelle arabimaailmassa. Länsiranta putoaisi Hamasin käsiin kuin kypsä hedelmä, Fatah hukkuisi halveksunnan hyökyyn, arabihallituksia uhkaisi romahdus.

Jos Hamas on sodan päättyessä yhä jaloillaan, verisenä mutta kukistumattomana Israelin mahtavaa sotakonetta vastaan, se näyttäisi fantastiselta voitolta, hengen voittona aineesta.

Ja maailman omaantuntoon syöpyy kuva Israelista verentahraamana hirviönä, joka on minä hetkenä tahansa valmis tekemään sotarikoksia alistumatta minkäänlaisille moraalisille rajoituksille. Tällä on vakavia seurauksia pitkän aikavälin tulevaisuudellemme, asemallemme maailmassa, mahdollisuuksillemme saavuttaa rauha.

Loppujen lopuksi tämä on sotarikos myös meitä kohtaan, rikos Israelin valtiota vastaan.

Uri Avnery,10.01.09