”Mitä enemmän väkivaltaa, sitä vähemmän vallankumousta,” Bart de Ligt kirjoitti The Conquest of Violence -kirjassa vuonna 1936. Jos hyväksymme tämän, Strasbourgissa oli hyvin vähän vallankumousta huolimatta kaikesta tiettyjen ryhmittymien romanttisesta vallankumouksellisesta retoriikasta. Sanon tämän ensin tehdäkseni selväksi, että tässä on kysymys kritiikistä vallankumouksellisesta näkökulmasta, ei väkivallan kritiikistä vihreiden tai vasemmistopuolueiden valtioreformistisesta näkökulmasta, joka hyväksyy valtion monopolin voimankäyttöön.
Ruohonjuuritason vallankumouksellisina, väkivallattomina anarkisteina, meidän tulee kuitenkin käsitellä myös väkivaltaa sosiaalisten liikkeiden piirissä, sillä meidän näkökulmastamme vallankumoukseen tämä väkivalta vaikuttaa kielteisesti.
On selvää, että poliisi harjoitti paljon provosoimatonta väkivaltaa Strasbourgissa: esim. rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan käytettiin kyynelkaasua ilman mitään ennakkovaroituksia, myös osaa Block NATO:n blokkauksista. On myös selvää, että liikkeellä oli lukuisia provokaattoreita. On ainakin kaksi riippumatonta havaintoa ”mustablokkilaisiksi” naamioituneista henkilöistä istumassa poliisiautoissa. On myös selvää, että lukuisat Ibis-hotellin ja muiden rakennusten polttamiseen liittyvät kysymykset ovat avoinna. Kaikesta tästä huolimatta on kiistämätöntä, että osan liikkeestä Strasbourgissa harjoittama väkivalta oli ongelma, ja liikkeen on käsiteltävä tätä ongelmaa rakentavasti. Ja tämä ei koske vain huhtikuun 4. päivän tapahtumia.
Ongelmalliset toimintamuodot ja vuorovaikutus leirillä
“NATO-ZU” – väkivallattomien ryhmien koalitio, jonka tavoite oli blokata NATO:n huippukokous väkivallattomasti ja jota War Resisters' International oli aloittamassa – piti tukikohtaansa Rue de la Ganzaun leirillä Strasbourgin eteläpuolella. Itse leirin oli järjestänyt saksalaisten ja ranskalaisten ryhmien koalitio, jonka tavoite oli tarjota yhteinen infrastruktuuri tapahtumille NATO-huippukokouksen aikana.1 Tämä oli sinänsä hienoa.
Ongelmallisia olivat muutamat leiriltä alkaneet tapahtumat sekä se, kuinka niiden seurauksia käsiteltiin leirillä. Muutama esimerkki:
- Torstaina 2. huhtikuuta järjestettiin leiriltä alkanut repression vastainen mielenosoitus. Tämän mielenosoituksen aikana ei rikottu vain erään ranskalaisen kasarmin ikkunoita (teko, jonka oikeutetusta voidaan puolustella, vaikkakin epäilen oliko siinä taktiselta kannalta mitään järkeä tuona ajankohtana ja tuollaisessa muodossa), vaan tuhottiin myös sattumanvaraisesti bussipysäkkejä ja muita julkisia kohteita sekä roskasäiliötä.2 Mielenosoituksen jälkeen poliisi ajoi eräitä mielenosoittajia takaa leirin läheisyyteen, minkä seurauksena jotkut alkoivat pelätä poliisin aikovan hyökätä leiriin. Barrikadeja rakennettiin ja leirin koillisen sisäänkäynnin luona oli yhteenottoja, joissa poliisi käytti kyynelkaasua.. Tässä tilanteessa NATO-ZU yhdessä kansainvälisen koordinaatiokomitean “No to NATO:n” kanssa pyrki hillitsemään tilannetta – NATO-ZU leirin sisällä ja koordinaatiokomitea neuvottelemalla poliisin kanssa.
- Perjantaina 3. huhtikuuta tapahtui yhteenotto poliisin kanssa Rue de la Ganzaulla sen jälkeen, kun poliisi oli kiinniottanut pitkähköksi aikaa ryhmän klovniarmeijan jäseniä henkilöllisyyden tarkastamista varten. Rue de la Ganzaulle kohosi barrikadeja ja ensimmäinen niistä sytytettiin tuleen. Yksittäisten klovnien, NATO-ZU:n ja muiden yritykset saada ihmiset palaamaan leiriin epäonnistuivat. Tässä tapauksessa tilanne ei eskaloitunut, koska poliisilla ei ollut mielenkiintoa siihen.
Molemmissa tilanteissa ongelma oli siinä, että jotkut ihmiset enemmän tai vähemmän pakottivat leirin osallistujat nielemään leirin militantin “puolustamisen”. Vaikka jättäisikin huomiotta peruskysymyksen väkivallan käytöstä, myöskään keskustelu siitä, oliko tämä sotaisuus taktisesti järjellistä kyseisenä hetkenä kyseisessä paikassa, ei tosiasiassa ollut mahdollista. Mutta yhtä ongelmallista oli se, että suuri osa leiristä ei näyttänyt välittävän, vaan ihmiset jatkoivat tyynesti syömistä samalla kun tilanne leirin ympärillä kiristyi. Vain muutamat tuntuivat ottavan vastuuta siitä, mitä leirillä ja sen ympärillä tapahtui. Vaikka vain muutamat osallistuivat itse konfliktin laajentamiseen, tosiasiassa hiljaisen hyväksyntänsä antaneiden muiden läsnäolo tuki heidän toimintaansa.
Mielenosoitus
NATO-ZU:n onnistuneen väkivallattoman blokkauksen jälkeen emme päässeet mielenosoitukseen. Poliisi pysäytti meidät Pont d'Anversin sillalla, joka yhdistää kaupungin ja satama-alueen, jossa mielenosoitus kokoontui. Näin ollen minulla ei ole ensikäden tietoa itse mielenosoituksista.
Haluamatta vähätellä Ranskan poliisin laajoja ja usein provosoimattomia hyökkäyksiä (poliisin strategia oli selkeästi lietsomisen strategia), on selvää, että myös mielenosoituksesta tai sen liepeiltä tehtiin laajoja hyökkäyksiä poliisia vastaan ja aiheutettiin huomattavia vahinkoja. Palanut Ibis-hotelli on vain näkyvin symboli väkivallasta, joka osittain myös sattumanvaraisesti tuhosi kohteita, jotka olivat tärkeitä tuon köyhän asuinalueen asukkaille: apteekin, bussipysäkkejä jne.
Huolimatta siitä, mikä oli provokaattoreiden rooli tässä, myös tämä pakottaa meidän eteemme lukuisia kysymyksiä.
Väkivalta “rakenteellisen väkivallan” seurauksena?
Väkivallan käytön syyksi mainitaan usein se, että yhteiskuntamme “rakenteellinen väkivalta” enemmän tai vähemmän pakottaa väkivaltaan. On varmasti totta, että väkivallassa on usein kysymys tehottomasta vastauksesta yhteiskuntamme rakenteelliseen väkivaltaan. Väkivalta kaupunkiemme köyhillä alueilla on vain yksi esimerkki tästä. Poliisin vastatoimet tätä sosiaalisten ongelmien tuottamaa väkivaltaa vastaan ovat osa ongelmaa, ja johtavat vain väkivallan laajenemiseen, joka voi purkautua myös muissa yhteyksissä.. Kun kapitalismin kriisi syvenee, tämä ongelma muuttunee tulevaisuudessa pahemmaksi – myös mielenosoituksissa.
Suhteessa Strasbourgin tapahtumiin näen kolme toisiinsa kytkeytyvää ja toisiaan vahventavaa ongelmakokonaisuutta:
* “autonomisten” ryhmien strategia, joka perustuu anonyymisuuteen ja militantteihin yhteenottoihin. Tässä prosessissa muita aktivisteja käytetään, kysymättä ja vastoin tahtoaan, suojaa ja tukea antavana joukkona;
* kurjistuneiden Ranskan esikaupunkien väkivalta, joka voi yhdistyä “autonomisten” ryhmien toimintaan, mutta johon sisältyy hyvin vähän poliittisia päämääriä tai taktiikkaa;
* valtion elimien käyttämät provokaattorit, joiden toimintaa anonyymisuus ja yllä kuvattu sekasotku helpottavat.
Riippumatta siitä, kuka itse asiassa oli vastuussa mistäkin, tämä pakottaa yhteiskunnalliset liikkeet – Strasbourgin tapauksessa sodanvastaisen- ja rauhanliikkeen – militanttiin vastakkainasetteluun poliisin kanssa; vastakkainasetteluun, jonka ne voivat vain hävitä. Enkä ole tässä huolissani siitä, mitä Wolfgang Kraushaar on kutsunut “militanttiuden ansaksi”3, vaan viittaan perustavanlaatuisempaan keskusteluun väkivallasta.
Vallankumouksellisen väkivallan logiikkaa vastaan
“Kiistämme ehdottomasti, että vallankumouksellisilla väkivallan teoilla olisi mitään moraalista, sosialistista arvoa. Väkivalta, joka on aina hyökkäys kansaa vastaan, on ehdottamassa vastakohdassa sosialistisen ihanteen hengen kanssa. (...) Ei ole myöskään mitään oikeutusta väkivallalle, jota tehdään työtätekevien enemmistön ja sorretun ihmiskunnan etujen ja kärsimyksen nimissä.”4 Tämä venäläisen sosiaalivallankumouksellisen Isaak Steinbergin lausuma on relevantti myös Strasbourgin jälkeisissä keskusteluissa.
Jokaisen poliittisten tekojen ja niissä käytettyjen keinojen arvioinnin tulee kehittää arvosteluperusteensa ei vain yksittäisen teon, vaan myös siihen sisältyvän poliittisen utopian perusteella – mikäli sellainen on. Kaikki muu johtaa mielivaltaiseen keinojen valintaan, tyhjään fraasiin “päämäärä oikeuttaa keinot”, jolla kaikki osapuolet läpi historian ovat pyrkineet oikeuttamaan jokaisen julmuuden muodon.
Lainatakseni Isaak Steinbergia jälleen: “Ja päämäärien vartijat, ihmisen historian väliaikaiset hallitsijat, ovat aina ajatelleet, usein rehellisestikin, ja toistaneet itselleen tai muille: ‘Päämäärä oikeuttaa keinot!’(...) Mutta jos ‘tekninen’ näkökulma perustuu tähän kaavaan, ‘moraalisen’ näkökulman tulee omaksua toisenlainen kaava. Uskon, että se voidaan ymmärtää ja määritellä helposti. Se kuuluisi: päämäärä ei oikeuta keinoja, vaan keinot oikeuttavat päämäärän. Tämä kaava sanoo: kaikki ei ole sallittua. Ei riitä, että määrittää päämäärän, älyllistää ja somistaa sen; kysymys on vain tyhjistä sanoista, mikäli siihen johtava tie ei ole syvästi ja läheisesti suhteessa sen itsensä kanssa. Päämäärä on luovan ihmishengen laatima mestarillinen suunnitelma, kaukainen silhuetti älyllisessä horisontissa, suuri tyhjä runko, joka odottaa luovaa täyttymystään. ´Keinot’ ovat valittuja, herkkiä välineitä suhteessa päämääriin; ne kohottavat suunnitelman mukaisen rakennuksen korkeuksiin, tuovat silhuetin todelliseen elämään, täyttävät tyhjän rungon ääriään myöten. Vain valikoitujen ja päämäärän kanssa samankaltaisten keinojen avulla voidaan päämäärän ihanteelliset ääriviivat pukea idealistisen teon ja täyttyneen ihanteen lihaan ja vereen. ‘Päämäärä oikeuttaa keinot’ tarkoittaa: päämäärän ulkoisten puitteiden toteuttaminen on mahdollista häikäilemättömällä keinojen valikoimalla. ‘Keinot oikeuttavat päämäärän’ tarkoittaa: vain tarkalla keinojen valikoinnilla voidaan toteuttaa päämäärän sisäinen merkitys.”
Vaikkakaan “me ... [emme] todellakaan ole tekemässä väkivallattomuudesta uutta dogmia” (Clara Wichmann), emme yksinkertaisesti myöskään saa vain lakaista maton alle mielipide-eroja vasemmistolaisessa ja vallankumouksellisessa liikkeessä ja välttämällä keskustelua päätyä edistämään näkemystä, jonka mukaan “kaikki on mahdollista”. “Suvaitsevaisuudella toiminnan rajoja kohtaan” on myös rajansa, eikä niitä saavuteta vain silloin kun ihmisiä saatetaan hengenvaaraan vaan myös silloin, kun joidenkin sotaisuus saattaa koko liikkeen militanttiin konfrontaatioon, joka on mielestäni väärä.
Seuraukset
Voidaan toivoa, että Strasbourgin tapahtumat johtavat jonkinlaiseen pohdintaan toiminnan muodoista ja organisaatiosta myös ”autonomisten” aktivistien keskuudessa. Minun näkökulmastani on olemassa selkeät ennakkoehdot kaikelle yhteistyölle tulevaisuudessa, vaikkakin voin jo kuulla syytökset liikkeen hajottamisesta. Tähän syytökseen vastaan tosiasialla, että hajottajia ovat ne, jotka pakottavat ihmisiä ja ryhmiä pois liikkeestä jättämällä huomiotta heidän toimintamuotonsa ja toimintansa rajat. Lauantain jälkeen monet väkivallattomiin tapahtumiin osallistuneet olivat sitä mieltä, että organisoisivat mieluummin oman leirinsä – ja tämä ei ole hajottamista, vaan seurausta konfliktin eskaloitumisesta Rue de la Ganzaun leirin ympärillä..
Voin hahmottaa seuraavat ehdot yhteistyölle tulevaisuudessa:
* autonomisten ryhmien piirissä harjoitettava itsekritiikki Strasbourgin tapahtumista;
* selkeä sopimus yhteisleirin lähtökohdista ja tilanteiden eskaloitumisen ja poliisin käsittelystä sekä halukkuus toteuttaa tämä sopimus käytännössä myös niiden ryhmien ja yksilöiden kohdalla, jotka eivät ole olleet sen osapuolia;
* selkeä sopimus siitä, ettei mielenosoituksia käytetä konfrontaation luomiseen poliisin kanssa.
Tämä luettelo ei ole missään tapauksessa täydellinen.
Tästä huolimatta suurmielenosoitusten järjestäjät joutuvat kohtaamaan kysymyksen, kuinka eskaloituminen voidaan välttää tulevaisuudessa. On selvää, ettei tätä voida tehdä yhteistyössä poliisin kanssa tai omien “turvamiesten” avulla. Mielenosoituksissa on läsnä se ongelma, että organisoitumattomina joukkoina ne ovat tavallisesti kyvyttömiä toimimaan. Ehkäpä voitaisiin ajatella harjoitettuja pienryhmiä, jotka voisivat tehdä nopeita väliintuloja tilanteen rauhoittamiseksi ilman että ketään suljettaisiin ulos, vielä vähemmän että ketään luovutettaisiin poliisille.
Strasbourgin jälkeen minulle jäävät auki monet kysymykset sosiaalisissa liikkeissä tarvittavasta työstä. Uskon, että monet Strasbourgissa näkemämme ongelmat tulevat pahenemaan tulevaisuudessa. Tarvitaan pakottavasti rakentavaa keskustelua niistä.
Andreas Speck
Viitteet
1 Haluaisin ilmaista kiitokseni leirin järjestäjille heidän työstään. Ilman heitä myöskään meidän väkivallattomat tapahtumamme eivät olisi olleet mahdollisia.
2 Paikallisten asukkaiden mukaan myös paikallista nuorisoa, joka ei asunut leirillä, osallistui näihin tapahtumiin..
3 “Illusionen einer Protestbewegung” Frankfurter Rundschau, 3.4.2009,
4 Isaak Steinberg: Gewalt und Terror in der Revolution. Berlin, 1931