Venäjän asevelvollisten surkea tilanne tuli julkisuuteen 1990-luvulla, kiitos Sotilaiden äitien ja muiden asevelvollisten oikeuksien puolesta kamppailevien järjestöjen uutteran työn. Raportit kertoivat surkeista majoitusoloista, kammottavasta ruoasta, terveydenhoidon eväämisestä ja monissa varuskunnissa valtoimenaan rehottavasta simputuksesta, dedovshtshinasta. Kuinka paljon asiat ovat sitten muuttuneet vuosikymmenen aikana?
Kaikki ei toki enää ole entisellään: toisin kuin ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana 90-luvulla, asevelvollisia ei enää käytetä alueellisissa sodissa. Vuoden 2004 alusta tuli mahdolliseksi suorittaa asevelvollisuus myös vaihtoehtopalveluksessa. Tämä oikeus on kuitenkin tiukasti rajoitettu: siviilipalvelukseen hakeutumismenettely on tehty erittäin vaikeaksi, palvelusaika on järjettömän pitkä (42 kk, armeija kestää 24 kk), palvelus on puolustusministeriön organisoima ja se suoritetaan usein puolustushallinnon alaisissa tehtävissä. Human Rights Watch (HRW)–järjestön lokakuussa 2004 julkaisema, simputuksesta kertova raportti ”The Wrongs of Passage” kertookin, että kuva asepalvelusta suorittavien asevelvollisten asemasta on edelleen erittäin synkkä.
Asevelvollisuus Venäjällä
Asevelvollisuusiän saavuttaa Venäjällä vuosittain toista miljoonaa nuorta miestä, mutta ”vain” noin 400 000 heistä aloittaa palveluksen armeijassa. Asevelvollisuus koskee siis käytännössä vain osaa miehistä, eikä tämä osa ole täysin sattumanvaraisesti valikoitunut. Vauraammista oloista tulevat asevelvolliset kykenevät tavallisesti hankkimaan vapautuksen ostamalla lääkärintodistuksen tai vain lahjomalla viranomaiset. Myös karkuruus on erittäin yleistä. Puolustushallinnon virallisten lukujen mukaan 2000-luvulla jokaisena vuonna noin 20-30 000 asevelvollista on jättänyt saapumatta kutsuntoihin. Venäjän valtiolla ei ole resursseja rangaista kaikkia kutsuntakarkureita. Poliisi etsii heitä kuitenkin usein kodeista tai kaduilta. Kiinni jäänyttä odottaa lähtö kohti kasarmia useimmiten vielä samana päivänä.
Tämän kaltaisissa oloissa ei ole yllättävää, että useimmiten asevelvollisuuden uhreiksi joutuvat ne, joiden mahdollisuudet puolustaa oikeuksiaan ovat kaikkein heikoimmat: köyhät, sairaat ja sosiaalisesti ongelmaiset. Puolustusministeriön tilastot vuodelta 2002 kertovat, että noin puolella asevelvollisista oli alkoholiongelma ja noin neljäsosa oli huumeiden väärinkäyttäjiä. Venäjän puolustusministeri Sergei Ivanov luonnehti syyskuussa 2002 armeijassa palvelevia asevelvollisia ”surkeaksi joukoksi, jota kiusaavat huumeongelma, psyykkiset ongelmat ja aliravitsemus”.
Venäjän armeija perustuu pitkälti asevelvollisiin, joita on samaan aikaan palvelusta suorittamassa noin 800 000 miestä. Vain upseeristo koostuu ammattisotilaista (presidentti Putinin suunnitelmien mukaan tosin sopimussotilaiden määrää pyritään nostamaan radikaalisti lähitulevaisuudessa). Joukko-osastoissa toimivista alempiarvoisista ammattiupseereista on huutava pula heikon palkkauksen ja huonojen elinolojen johdosta ja niidenkin jotka näissä tehtävissä toimivat, ajasta suuri osa menee hallinnollisten tehtävien hoitamaan. Tavallisesti ammattisotilaat ja asevelvolliset ovat hyvin vähän tekemisissä toistensa kanssa ja monissa kasarmeissa asevelvolliset ovat kasarmilla käytännössä keskenään.
Dedovshtshina
Venäläinen simputus, dedovshtshina, perustuu toista vuotta palvelevien asevelvollisten, dedyjen (vaarit) ja ensimmäistä vuotta palvelevien dukhien (haamut) väliseen epäviralliseen hierarkiaan, jossa jälkimmäiset ovat täysin oikeudettomassa asemassa. Uudet varusmiehet joutuvat palvelemaan vanhempia (puhdistamaan heidän saappaitaan, korjaamaan heidän univormujaan, viihdyttämään heitä yms.), antamaan heille rahaa tai tavaroitaan, luovuttamaan ruoka-annoksensa yms. Kieltäytyminen tai kyvyttömyys totella käskyjä johtaa useimmiten fyysiseen väkivaltaan. Lyömisen ja potkimisen lisäksi raporteissa mainitaan usein mm. metallisilla sängynjaloilla tai tuoleilla hakkaaminen, tupakalla tai muilla kuumilla esineillä polttaminen ja jopa sähköshokit.
Alun perin kyseessä on ollut armeijan kaltaiselle suljetulle, virallisillakin hierarkioilla kyllästetylle instituutiolle tyypillinen initiaatioriitti, joka on kuitenkin Venäjän/Neuvostoliiton armeijan puutteellisissa oloissa vuosikymmenten kuluessa rappeutunut joka vuosi satojen ihmisten kuolemaan johtavaksi väkivaltaperinteeksi. Kyseessä on itseään asevelvollissukupolvesta toiseen uusintava traditio (”me saadaan tehdä näin, kun meillekin on tehty näin”); sama ilmiö, jonka esiintymistä aikoinaan Suomen armeijassa kuvasi Pentti Haanpää romaanissaan ”Vääpeli Sadon tapaus”.
Tavallisen tarinan simputuksen arkipäivästä kertoo Dmitri Kosov, jolle tapahtui ensimmäisenä palveluspäivänään Pietarin läheisessä varuskunnassa seuraavaa:
“Sotilasviranomaiset veivät meidät sisään ja pistivät istumaan Lenin-huoneeseen... Istuimme siellä ja odotimme. Sitten sisään tuli joku tyyppi parta ajamatta ja housut roikkuen ja pyysi kaikkia antamaan hänelle rahaa koska hänellä ei ollut tarpeeksi viinan ostamiseen. [Kun kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi,] hän vei yhden henkilön käytävään. Tämä henkilö palasi jonkun ajan kuluttua selvästi pahoinpideltynä. Sen jälkeen ajelematon tyyppi kysyi: ‘Onko täällä vielä joku, joka ei halua jakaa rahojaan?’ Kaikki alkoivat antaa rahaa. Sitten tuli joku toinen ja sanoi että vapautuu pian palveluksesta ja tarvitsee uudet housut. Hän keräsi kuusi tai seitsemän paria housuja. Sitten tuli joku, joka tarvitsi kenkiä. Yksi heistä piti takistani. Samalla meni myös lompakkoni ja puhelimeni.” (HRW:n raportti)
Eräs simputuksen muoto tunnetaan nimellä ”stodnevka”. Siinä ”haamu” joutuu viemään ”vaarin” tyynyn alle tupakan joka ilta sadan ”vaarin” viimeisen palveluspäivän aikana. Mikäli savuketta ei löydy, seurauksena on väkivaltaa. Asevelvollinen Dmitri Samsonov joutui sen uhriksi kesällä 2002:
”27. toukokuuta 2002 Dmitri Samsonov kirjoitti vanhemmilleen ja mummolleen että stodnevka alkaa 19. kesäkuuta. Hän pyysi heitä lähettämään hänelle savukkeita. Hän kirjoitti äidilleen: “Äiti, seuraavien neljän kuukauden aikana tarvitsen joka viikko 40 tai 50 ruplaa ja pienen paketin Prima-savukkeita ja filtterisavukkeita… Äiti, älä unohda lähettää niitä heti. Heti!
Kirje kuitenkin jaettiin myöhässä ja hänen vanhempansa saivat sen vain päivää ennen stodnevkan alkua. Muutamaa päivää myöhemmin vanhemmat saivat uuden kirjeen: ”Stodnevka alkaa tänään enkä ole kuullut teistä mitään, en äidistä enkä mummosta… En tiedä mitä tehdä. Kello on nyt kaksi iltapäivällä ja valot sammutetaan kahdeksan tunnin kuluttua. En usko, että selviän ensi yöstä. Tai itse asiassa selviän, mutta se maksaa minulle paljon. Kirjoitin teille, kerjäsin teiltä — kaiken varalta kirjoitin myös mummolle — jotta lähettäisitte minulle rahaa nopeasti mutta kukaan ei vastannut. Ette ymmärrä, kuinka tärkeää se on minulle. Tarvitsin 200 ruplaa selvitäkseni stodnevkaska, paketin Yava Zoloto -savukkeita ja neljä tupakkaa päivässä 19.6. jälkeen. En muuta.
Kirjeensä jälkikirjoituksessa Samsonov sanoi: “Rakastan teitä oikein paljon ja kaipaan teitä mutten tiedä, miten selviän tästä.” 13.7.2002 päivätyssä kirjeessä Samsonov kirjoitti olevansa sotilassairaalassa, koska hänen ranteensa oli murtunut. Hän kirjoitti: “En kerro, kuinka se tapahtui. Siihen menisi liian kauan. Halusin vain kertoa teille, että selvisin stodnevkan alkamisesta.” Kirjeessä hän uudisti pyyntönsä saada rahaa ja tupakkaa. 24.7.2002 hänen vanhempansa saivat sähkeen, jossa kerrottiin että heidän poikansa oli kuollut edellisenä päivänä. Myöhemmin heille kerrottiin, että hänellä oli viiltohaavoja verisuonissaan.” (HRW:n raportti)
Alistuminen ei sekään takaa turvallisuutta, sillä kollektiiviset rangaistukset kuuluvat olennaisena osana järjestelmään. Erään asevelvollisen äiti kertoi, että ”vaarit” olivat piesseet eräässä varuskunnassa 12 ”haamua”, koska yksi heistä ei ollut vienyt savuketta tyynyn alle. Alkoholismi armeijassa aiheuttaa myös väkivaltaa. Asevelvollinen Anton A. kertoo: “Dedovshtshina alkoi kaksi viikkoa palveluksen alkamisen jälkeen. Vaarit herättivät minut ja muut alokkaat useina öinä viikossa, riippuen kuinka paljon he olivat juopotelleet. Tavallisesti vaarit laittoivat meidät kaikki riviin ja pakottivat meidät tekemään punnerruksia ja polvitaivutuksia kaasunaamarit päässä. Harjoituksen aikana vaarit kävelivät keskellämme ja potkivat ja löivät meitä.”
Simputuksen seuraukset
Armeijan upseerien suhtautuminen dedovshtshinaan on usein, vaikkei toki aina, joko välinpitämätön tai rohkaiseva – se saatetaan nähdä olennaisena osana kurin säilyttämistä kasarmeilla. Alokkaiden mahdollisuudet puolustaa oikeuksiaan simputusta vastaan ovat tässä tilanteessa erittäin huonot: siitä ei uskalleta valittaa, koska ajatellaan etteivät upseerit puutu asiaan kuitenkaan ja valituksista seuraisi vain lisää ongelmia itselle.
Koska tilannetta ei voi muuttaa, seuraava vaihtoehto on luonnollisesti yrittää paeta sitä. Nimettömän armeijalähteestä tulleen tiedon mukaan armeija rekisteröi joka kuukausi 200-250 karkuruustapausta. Todellinen luku lienee selvästi korkeampi. Armeijalla ei ole tapana selvittää kiinnisaadun karkulaisen paon motiiveja, vaan tavallisesti heidät palautetaan samaan varuskuntaan. Usein seuraukset ovat paljon karkaamista vakavampia. Virallisten tilastojen mukaan vuoden 2004 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana 25 asevelvollista kuoli simputuksen johdosta ja 109 palvelusta suorittavaa teki itsemurhan. Tarkkoja arvioita siitä, kuinka moni saa vakavia – usein pysyviä – fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, on mahdotonta esittää, Human Rights Watch arvioi, että määrä liikkuu vuosittain tuhansissa.
Joskus simputus ajaa uhrinsa epätoivoisiin tekoihin. Elokuussa 2002 Venäjän tiedotusvälineet kertoivat, että kaksi karkumatkalla ollutta asevelvollista oli ampunut kahdeksan sotilasta Ingushetiassa. Kuulusteluissa he mainitsivat teon motiiviksi ”simputuksen kostamisen”.
Viranomaisten suhtautuminen
Sotilasviranomaiset ovat tavallisesti haluttomia selvittämään simputustapauksia. Kuitenkin jotkut niistä – useimmiten sellaiset, joissa uhri on saanut yhteyden asevelvollisten etujen puolesta toimiviin järjestöihin – ovat johtaneet oikeustoimiin. Venäjän sotilassyyttäjä kertoi, että vuoden 2003 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana oli tutkittu 3000 dedovshtshinaan liittyvää rikosta, kuusi kertaa enemmän kuin samana aikana edellisenä vuonna.
Venäjän valtion johto myöntää nykyään simputuksen ongelmaksi, mutta tuntuu samalla pitävän sitä väistämättömänä. Kuvaava on puolustusministeri Sergei Ivanovin lausunto maaliskuussa 2003: ”Mitä voisi sanoa dedovshtshinasta, sen juuret ovat syvällä, ne ulottuvat neuvostoaikoihin. Ongelman voi ratkaista radikaalilla tavalla, muuttamalla asevoimien rekrytoinnin vapaaehtoisuuteen perustuvaksi. Sallikaa minun kuitenkin kertoa teille: tämä ei ole tapahtumassa aivan lähiaikoina”. Toisaalta lokakuussa 2004 HRW:n raporttiin antamassaan vastauksessa ministeriö väittää, että vuosien 2002-04 aikana 90%:ssa joukko-osastoista ei esiintynyt dedovshtshinaa ja 80%:ssa ei minkäänlaisia loukkauksia.
Lukuun lienee syytä suhtautua hyvin kriittisesti, mutta myös HRW:n tekemät asevelvollisten haastattelut paljastavat, että tilanne vaihtelee erittäin paljon varuskuntien välillä: jotkut simputuksen uhreiksi joutuneet olivat saaneet siirron toiseen joukko-osastoon, jossa ongelmia ei esiintynyt. Merkittävimmäksi eroja selittäväksi tekijäksi HRW mainitsee upseerien suhtautuminen: simputuksesta vapaissa varuskunnissa he olivat läsnä ja tekivät selväksi, että dedovshtshinaa ei sallita.
Mutta mitä ongelman ratkaisemiseksi olisi mahdollista tehdä? Puolustusministeri Ivanov on varmasti oikeassa siinä, että ainoa varmasti toimiva ratkaisu olisi asevelvollisuuden lakkauttaminen Venäjällä. Tätä odotellessa HRW ehdottaa sarjaa toimenpiteitä: Venäjän valtion johdon tulisi tuomita dedovshtshina ja sitoutua kamppailemaan sitä vastaan, upseereja tulisi kouluttaa, simputuksesta vastuulliset (myös sitä joukko-osastoissaan sietävät upseerit) tulisi saattaa vastuuseen teoistaan, tulisi perustaa riippumaton oikeusasiamiehen virka valvomaan asevelvollisten oikeuksia, kurinpito kasarmeilla pitäisi siirtää varusmiehiltä ammattisotilaille ja kansainvälisen yhteisön tulisi ottaa asia esiin suhteissaan Venäjän kanssa.
Kirjoituksen pääasiallisena lähteenä on käytetty Human Rights Watchin raporttia: ”The Wrongs of Passage: Inhuman and Degrading Treatment of New Recruits in the Russian Armed Forces”, October 2004
Lisätietoa aiheesta löytyy myös mm. Sotilaiden äitien komitean sivuilta: