Ruokaa ei aseita -kampanja täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Oheisessa jutussa kaksi liikettä perustamassa ollutta aktivistia kertoo sen historian tähän päivään saakka.
Keith McHenry ja C.T. Lawrence Butler
Vuonna 1980 seitsemän ydinvoiman vastaista aktivistia käynnisti Cambridgen kaupungissa Massachusettsissa kampanjan, joka tuli tunnetuksi nimellä Food Not Bombs. He keräsivät ylijäämäruokaa, jota ei enää voinut myydä, päivittäistavarakaupoista, leipomoista ja ruoan tuottajilta. Tätä ruokaa jaettiin asutuskohteissa, päiväkodeissa ja väkivallan uhriksi joutuneiden naisten turvakodeissa. He valmistivat myös kasvisaterioita ja jakoivat niitä yhdessä kirjoittamiensa lennäkkien kanssa eri mielenosoituksissa. 25 vuoden aikana tämä pieni kokeilu on kasvanut maailmanlaajuiseksi liikkeeksi, jolla on satoja autonomisia osastoja jokaisessa maanosassa, pois lukien Etelämanner.
Ruokaa ei aseita -liike on monella tapaa ainutlaatuinen. On harvinaista, että poliittinen liike kykenee ylittämään niin monia valtioiden ja kulttuurien rajoja. On epätavallista, että ruohonjuuritason edistyksellinen poliittinen liike pysyy hengissä 25 vuotta - pysyen koko ajan täysin ruohonjuuritason liikkeenä. Lisäksi Food Not Bombs yhdisti alusta alkaen useita asioita ja auttoi sekä yleisöä että aktivisteja näkemään, että sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet ovat yhteydessä toisiinsa. Ja vaikka tämä saattaakin kuulostaa oudolta nykyään, Food Not Bombs oli ensimmäisiä liikkeitä, joka painotti uudenlaisen yhteiskunnan rakentamista nykyisen järjestelmän kukistamisen sijaan. Kampanjan aktiivit uskoivat, ettei heidän tarvinnut hyökätä sortajaa vastaan saadakseen aikaan konfliktin. Sen sijaan he vain tekivät sitä minkä kokivat oikeudenmukaiseksi, ja silloin viranomaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja yrittivät pysäyttää heidät.
On useita syitä siihen, miksi liike on niin vahva. On erittäin innostava kokemus kerätä, valmistaa ja jakaa ilmaista ruokaa, kun olet ollut mukana kaikissa prosessin vaiheissa ja teet sitä niukoilla resursseilla ja vähillä rahoilla. Ruoan jakaminen on voimakas ja maaginen kokemus. Lisäksi, kun tavalliset ihmiset ymmärtävät, että heillä on voimaa toimia toisin, tämä oivallus saattaa muuttaa heidän elämänsä. Tämä on sosiaalisen muutoksen perusta ja virkavalta tietää sen. Itse asiassa San Franciscon poliisin muistioissa sanotaan, että elleivät he olisi pysäyttäneen Food Not Bombsia, ihmiset olisivat saattaneet alkaa uskoa, että he voivat ratkaista sosiaaliset ongelmat ilman hallituksen apua. Tämä kymmenien tuhansien ihmisten itseorganisoituminen saattaa olla Ruokaa ei aseita -liikkeen suurin saavutus.
Jokainen osasto jakaa Food Not Bombin yhteiset periaatteet: sitoutumisen väkivallattomuuteen, kasvisruoan jakamisen kaikille ilman rajoituksia ja päätöksenteon osallistuvan demokratian tai konsensuksen avulla. Nämä ihanteet näyttelevät merkittävää roolia liikkeen menestyksessä. Food Not Bombs -kampanjalla ei ole päämajaa eikä johtajia ja jokainen vapaaehtoinen osallistuu päätöksentekoon paikallisryhmässään. Tämä johtaa siihen, että jokainen jäsen tuntee voimakasta vastuuta ryhmän toiminnasta ja ylpeyttä siitä, mitä ryhmä saa aikaan. Nämä opit leviävät usein myös muihin yhteisöissä organisoitumista luoviin projekteihin. Monet toimintaryhmät, jotka keskittyvät inhimillisiin perustarpeisiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ovat käyttäneet Food Not Bombsia järjestäytymisensä mallina. Kaksi Food Not Bombs -kollektiivin perustajajäsentä, C. T. Lawrence Butler ja Amy Rothstein, kirjoitti kirjan On Conflict and Consensus, jossa määritellään konsensukseen perustuvan päätöksenteon malli (he käyttävät siitä nimeä muodollinen konsensus), joka perustuu heidän kokemuksiinsa Food Not Bombsissa, Clamshell Alliancessa (järjestö joka vastustaa Seabrookiin New Hampshireen rakennettua ydinvoimalaitosta. Laitoksen rakentaminen alkoi jo 1976, mutta se valmistui vasta 1990 - suom.) ja Pledge of Resistancessa.
Food Not Bombs kannustaa ihmisiä aloittamaan uusia osastoja omilla paikkakunnillaan. Vuonna 1992, Keith McHenry ja C.T. Lawrence Butler, julkaisivat käsikirjan Food Not Bombs, How to Feed the Hungry and Build Community, jonka esipuheen oli kirjoittanut historioitsija Howard Zinn. Englanninkielistä alkuteosta on myyty yli 10000 kappaletta, espanjankielistä käännöstä 3000 ja italiankielistä 1500. Vuonna 1980 he kirjoittivat, että "muutamat seuraavat vuodet saattavat muuttaa maailman perusteellisesti useiden sukupolvien ajaksi ja Food Not Bombs työskentelee sen puolesta, että nämä muutokset ovat myönteisiä kaikille." Havainto, että elämme historian kriittistä aikaa ja näkemys, että tavallisilla työtätekevillä ihmisillä on vastuu tehdä maailmasta parempi paikka, on yhtä tosi tänään kuin se oli neljännesvuosisata sitten.
Seitsemän nuorta ihmistä, jotka käynnistivät Food Not Bombsin, liittyivät yhteen toukokuun 24. päivän vuonna 1980 tapahtumien myötä. Tuona aurinkoisena kevätpäivänä yli 4000 "Seabrookin suoran toiminnan koalition" aktivistia yritti vallata Seabrookin ydinvoimalaitoksen rakennustyömaan tarkoituksenaan pysäyttää rakennustyö väkivallattomasti asettumalla istumaan raivaustraktorien eteen. Pienryhmien leikatessa aukkoja työmaata ympäröivään aitaan kyynelkaasupilvet täyttivät ilman. Kansalliskaartin joukot rynnistivät aidan läpi ja hakkasivat kaikki jotka voivat. Helikopterit pörräsivät yläpuolella kun aktivistit kamppailivat vallatakseen rakennustyömaan. Seuraavana päivänä Bostonin yliopiston oikeustieteen ylioppilas Brian Feigenbaum (myös Food Not Bombsin perustajajäsen) pidätettiin syytettynä poliisivirkamiehen kimppuun hyökkäämisestä, hänen väitettiin lyöneen poliisia entrauskoukulla. Huolestuneena Brianin ongelmista noin 30 aktivistin ydinryhmä alkoi järjestää hänen puolustustaan. Tästä projektista syntyi kollektiivi, joka käynnisti Food Not Bombs -kampanjan. Näin ollen Seabrookin valtausyritys 24.5.1980 oli Food Not Bombs -liikkeen alku.
Kerätäkseen rahaa Brianin puolustusta varten kollektiivi pystytti kirjallisuuspöytiä ja myi itseleivottuja elintarvikkeita Bostonin yliopiston edessä ja Harvardin aukiolla. Kauppa kävi kuitenkin heikosti. Syntyi ajatus, että ehkäpä katuteatteri auttaisi. Heillä oli juliste, jossa sanottiin: "On oleva suuri päivä, kun koulumme saavat kaiken rahan minkä tarvitsevat ja ilmavoimat joutuu myymään leivonnaisia rahoittaakseen uuden pommittajan ostamisen." Aktivistit hankkivat sotilasunivormuja armeijan ylijäämäkaupasta, asettivat julisteen pöydän viereen ja esittivät kenraaleja, jotka yrittävät myydä leivonnaisia ostaakseen pommikoneen. Vaikka suklaaleivosten ja pikkuleipien myynti ei juuri kasvanutkaan, he saivat aikaan keskusteluja Brianin tapauksesta ja ydinvoiman vaaroista lukuisten ihmisten kanssa. Lopulta syytteistä Briania vastaan luovuttiin todisteiden puuttuessa ja kollektiivi huomasi keksineensä uuden loistavan toimintamuodon.
Brianin vapauduttua kollektiivi päätti organisoida ensimmäisen mielenosoituksen levittääkseen tietoa siitä, että Seabrookin voimalahankkeen rahoituksella oli yhteyksiä bostonilaiseen First National Bankiin. Monet niistä ihmisistä, jotka istuivat ydinvoimaa rahoittavan pankin johtokunnassa, olivat mukana myös julkisessa johtokunnassa, joka päätti rakentaa voimalaitoksen ja jotkut olivat jopa sitä rakentavan rakennusyhtiön hallituksessa. Aktivisteille tämä toi mieleen 30-luvun suureen lamaan johtaneet bisneskäytännöt. Protestoidakseen pankin päätöstä kaataa rahaa tähän riski-investointiin, he päättivät taas turvautua katuteatteriin. Aktivistit suunnittelivat pukeutuvansa suuren laman aikaisiksi hoboiksi ja pystyttävänsä soppajonon pankin osakkeenomistajien vuosikokouksen eteen Bostonin keskustan pankkikorttelissa.
Huolestuneina siitä, ettei paikalle välttämättä tule ihmisiä soppajonoksi asti, aktivistit menivät edellisenä iltana kaupungin suurimpaan asunnottomien yömajaan, Pine Street Inniin, kertomaan mielenosoituksesta asunnottomille ja kutsumaan heidät lounaalle. Seuraavana päivänä aktivistit pystyttivät soppakeittiön Federal Reserve Bankin, jossa kokous pidettiin, edessä olevalle aukiolle ja heidän yllätyksekseen yli 50 asunnotonta tuli lounaalle. Monet osakkeenomistajat olivat vihaisia ja jotkut nauroivat mielenosoittajille. Kuitenkin asunnottomat keskustelivat innokkaasti ruoantarjoajien kanssa ja alkoivat kutsua ohikulkijoita lounastamaan heidän kanssa. Monet ihmiset pysähtyivätkin, ottivat ruokaa ja puhelivat asunnottomien ja aktivistien kanssa mielenosoituksen syistä. He ottivat lentolehtisiä ja ilmaisivat tukensa. Kyseessä oli todella ilahduttava päivä.
Siivotessaan seitsemän aktivistin ryhmä päätyi toteamaan, että ruoan jakaminen voisi olla loistava tapa toimia ja organisoida rauhan, ympäristön ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Eipä aikaakaan, kun he olivat vuokranneet yhdessä talon ja käynnistäneet säännöllisen ruoankeräys- ja jakeluverkoston. He saivat muffinseja ja leipää tuoretavaraleipomoista, maataloustuotteita ja tofua terveysruokakaupasta ja ylijäämätavaraa osuuskaupoista. Jokaisena arkipäivänä, muutaman tunnin sisällä siitä kun olivat keränneet ruoan, he jakoivat sitä naisten turvakoteihin, alkoholistien kuntoutuskeskuksiin, maahanmuuttajien tukikeskuksiin ja kerran viikossa kaikkiin Cambridgen ja joihinkin Bostonin tukiasuntokohteisiin.
He pystyttivät pöytänsä Harvardin aukiolle ja jakoivat sosiaalisista kysymyksistä kertovia lentolehtisiä. Food Not Bombs -pöydästä tuli "pieni kaupungintalo", jossa ihmiset saattoivat tuoda julki ideoitaan ja osallistua keskusteluun ajankohtaisista asioista. Illat vietettiin maalaamalla graffiteja rauhan puolesta. Aiheina olivat mm. kuolleiden ruumiiden valkoiset ääriviivat, joita eräs perustajajäsenistä, Jo Swanson, käytti perustana maanlaajuiselle "Shadow Project"illeen ja ydinsienipilviä esittäviä piirroksia, joihin oli liitetty kysymys "Tänään?" Päivittäistavarakauppojen eteen maalattiin iskulause "Drop Food Not Bombs." Lopulta ensimmäinen sana jätettiin pois ja ryhmä oli saanut nimensä.
Ensimmäisten kahden vuoden aikana Food Not Bombs keskittyi kirjallisuutensa ja ruoan tarjoiluun ja luomaan pohjaa 12.6.1982 järjestetylle "marssille ydinaseriisunnan puolesta" New Yorkissa. Osana tämän tapahtuman valmisteluja FNB oli mukana tukemassa, yhdessä Cambridgen kaupunginvaltuuston kanssa, kolmea marssia ydinaseita vastaan. Hiroshiman ydinpommin vuosipäivänä eräs vapaaehtoinen poltti Bostonin puhelinluettelon dramatisoidakseen sitä tosiasiaa, että ydinhyökkäyksen tapahtuessa jokainen luettelossa mainittu ihminen tulisi palamaan. Yksi suurimmista tapahtumista, joita Food Not Bombs -kollektiivi järjesteli noihin aikoihin, oli "Ilmaiskonsertti ydinaseriisunnan puolesta" Sennotin puistossa Cambridgessa toukokuussa 1982. Kaikille oli paljon ruokaa ja Cambridgen etnisiä yhteisöjä edustavat yhtyeet esiintyivät. Kaikenikäisille lapsille oli varattu alue, nimeltään "Nuoremman minän maa", jonka oli järjestänyt Su Eaton, hänkin Food Not Bombsin perustajajäsen. Taiteilijat, käsityöläiset ja paikalliset rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimivat ryhmät pitivät infopöytiään. Tapahtuma oli suuri menestys ja siitä tuli uusi maaginen päivä Food Not Bombs -liikkeelle.
Seuraavien vuosien aikana Food Not Bombs -kollektiivi auttoi myös järjestämään suoraa toimintaa El Salvadorin sodan lopettamiseksi, mukaan lukien tapahtuman, jossa 500 ihmistä pidätettiin, kun he pitivät "kaupunkitapaamista" liittovaltion hallintorakennuksen eteisaulassa Bostonissa. Eräs perustajajäsen, Mira Brown, oli Nicaraguassa Ben Linderin kanssa, kun USA:n rahoittamat "contrat" tappoivat tämän. He osallistuivat sit-in -protestiin kutsuntoja vastaan liittovaltion oikeustalossa ja järjestivät Boston Pee Party -nimisen ("Bostonin kusijuhlat", vrt. Boston Tea Party -nimellä tunnettu USA:n itsenäistymiskamppailuun liittyvä kuuluisa tapahtuma - suom.) protestin huumetestejä vastaan, joka mainittiin Abbie Hoffmanin kirjassa Steal this Drug Test. Toinen aktio, jonka he auttoivat järjestämään, oli vastalause Bostonin keskustan hotellissa järjestettyä "asebasaaria" vastaan. Kyseessä on tapahtuma, jossa USA:laiset suuryritykset markkinoivat aseitaan muiden maiden armeijoille. Tässä basaarissa esiteltiin kemiallisia aseita, jotka lopulta myytiin Irakiin, jossa Saddam Hussein käytti niitä kurdeja vastaan.
1980-luvun puolivälin paikkeilla Food Not Bombs kokosi edelleen satoja kiloja ylimääräruokaa joka päivä. Arkisin he jakoivat sitä alueen tukiasuntokohteille, edistyksellisille sosiaalipalvelulaitoksille, pahoinpideltyjen naisten turvakodeille ja hätäaputoimistoille. Nämä ryhmät saivat FNB:n ruokaa kerran viikossa ja olivat vastuussa sen jakelusta. Tarkoituksena oli käyttää ylijäämäruokaa organisatorisena välineenä uusien kannattajien tavoittamiseksi. Viikonloppuisin Food Not Bombs laittoi kasvisaterioita ja pystytti pöytänsä mielenosoituksiin, protesteihin, konferensseihin, tapaamisiin, kaikkialle missä aktivistit kokoontuivat ja tarjosi ilmaista ruokaa, jakoi kirjallisuutta ja keräsi lahjoituksia. Tällöin tavoin he pystyivät pyörittämään ruoanjakeluohjelmaansa ja maksamaan vuokran. Jonkun ajan kuluttua FNB jakoi ilmaista ruokaa käytännössä kaikissa Uudessa Englannissa järjestetyissä mielenosoituksissa.
San Franciscon aika
Toinen Ruokaa ei aseita -ryhmä aloitti vuonna 1988 San Franciscossa. Miellyttävine ilmastoineen ja radikaalin aktivismin perinteineen se oli täydellinen kaupunki FNB:lle. Yhdessä kahden sanfranciscolaisen aktivistin kanssa Keith McHenry huomasi, ettei asunnottomille ollut mitään ilmaista ruokatarjoilua maanantaisin. Ryhmä pystytti ruokapöydän Golden Gate -puiston sisäänkäynnin eteen Haight Streetin alkuun. Ruohikolla oli aina istumassa pieni ihmisjoukko, joka otti ilmaisen lounaan ja rauhansanoman lämpimästi vastaan. 15.8.1988 tämä pieni ryhmä asialleen omistautuneita Food Not Bombs -aktivisteja koki yllätyksen, kun 45 mellakkapoliisia tuli kuin tyhjästä ja pidätti yhdeksän ruokaa jakamassa ollutta vapaaehtoista.
Yllätys 15.8.1988 Keith McHenry, Food Not Bombs San Francisco
Tästä säikähtämättä aktivistit palasivat seuraavana maanantaina, samoin teki mellakkapoliisi. Työn päivänä pidätettiin yli sata vapaaehtoista. Uutinen pidätyksestä julkaistiin CNN:ssä, Lontoon Times-lehdessä ja monissa muissa tiedotusvälineissä. Jouduttuaan näin kriisin eteen pormestari Art Agnos tapasi kahtena iltapäivänä Food Not Bombsin aktiiveja, kansalaisvapauksien liiton ihmisiä, kaupungin viranomaisia ja kortteliaktivisteja. Paineen alle jouduttuaan hän antoi luvan ja Food Not Bombs palasi puistoon jakamaan ideoitaan ja ruokaansa ilman poliisin häirintää.
Kaikki meni hyvin joka maanantaisten aterioiden merkeissä Golden Gaten puistossa seuraavaan kesään saakka, jolloin poliisi aloitti pidätyskampanjan kaupungin puistoissa nukkuvia kodittomia vastaan. Kuultuaan useiden päivien ajan tarinoita siitä, kuinka kaduilla asuvia kasteltiin paloletkuilla ja he menettivät makuupussinsa, huopansa ja henkilökohtaiset tavaransa, Food Not Bombs päätti auttaa heitä organisoitumaan poliisin hyökkäyksiä vastaan. Kodittomat tunsivat olonsa eristetyksi ja turvattomaksi nukkuessaan kaupungin puistoissa ja kaduilla, ja alkoivat kerääntyä Civic Center -aukiolle kaupungintaloa vastapäätä. Kun telttakylä aukiolla alkoi kasvaa, Food Not Bombs käynnisti siellä 24 tuntia vrk:ssa päivystäneen kenttäkeittiön. Vapaaehtoiset jakoivat ilmaisia kasvisaterioita 27 päivän ajan. Kodittomat järjestivät konsertteja, tansseja ja mielenosoituksia puoliltapäivin jokaisena arkipäivänä. Vastavetona pormestari avasi uuden yömajan julistaen, että kaikilla kodittomilla oli nyt majapaikka ja määräsi pidätettäväksi kaikki kodittomat, jotka eivät halunneet nukkua siellä. Monille tämä yömaja ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Perheet, naiset ja ihmiset, joilla oli lemmikkieläimiä, eivät saaneet oleskella siellä. Näin ollen telttakylä pysyi aukiolla kunnes Food Not Bombs -ihmiset pidätettiin (taas) ja kodittomat ajettiin pois, luultavasti jotta pormestarintoimiston tukema karnevaali pystyttäisiin järjestämään puistossa.
Tämän kokemuksen jälkeen Food Not Bombs päätti jatkaa päivittäistä lounaan ja päivällisen jakamista Civic Center -aukiolla kaupungintaloa vastapäätä. Ryhmä järjesti systeemin, jossa ensin tuli aktivisteja joilla oli vain vähän keittoa ja leipää. Heidät kaikki pidätettiin. Sen jälkeen toinen vapaaehtoisryhmä toi puoli saavillista keittoa ja vähän enemmän leipäviipaleita, ja myös heidät pidätettiin. Kun poliisilla näin oli kädet täynnä työtä pidättämiensä ihmisten kanssa, loput ruoasta tuotiin paikalle ja Food Not Bombs pystyi ruokkimaan kaikki halukkaat. Toteuttaessaan strategiaansa, jonka tarkoitus oli rakentaa laajempaa tukea, Food Not Bombs kutsui muiden ryhmien jäseniä jakamaan ilmaista ruokaa ja ottamaan pidätetyksi tulemisen riskin. Ammattiyhdistysten, kirkkojen ja muiden poliittisten organisaatioiden aktivisteja liittyi joukkoihin. Nunnia ja pappeja joutui pidätetyiksi, samoin ay-aktiiveja, mutta kun Kansallisen lakimieskillan jäsenet olivat jakamassa ruokaa, poliisi pidätti syömään tulleet ihmiset mutta jätti lakimiehet rauhaan.
Pidätyksistä San Franciscon kaupungintalon edessä tuli käytännössä jokapäiväinen tapahtuma. 5. lokakuuta 1989 klo 17.05 suurin maanjäristys vuoden 1909 jälkeen iski San Franciscoon. FNB-ryhmä oli juuri keittämässä riisiä ja papuja liedellä kun kaasu ja sähkö katkesivat. Food Not Bombsilla oli nestekaasutankkeja ja -liesiä, joten vapaaehtoiset pakkasivat auton ja pystyttivät kenttäkeittiön kaupungintalon edustalle. Tälläkin kertaa poliisit tulivat, mutta nyt he asettuivat soppajonon jatkeeksi ja saivat vähän syödäkseen. Pidätykset eivät enää jatkuneet pormestari Agnosin kaudella.
Vuonna 1992, kun oli kulunut 500 vuotta siitä kun Kolumbus saapui uuteen maailmaan, Food Not Bombs järjesti ensimmäisen maanlaajuisen tapaamisensa. Tuohon aikaan Food Not Bombs -osastoja oli noin kolmessakymmenessä kaupungissa, useimmat länsirannikolla. Tapaamiseen tuli noin 75 ihmistä, joukossaan useita vapaehtoisia Kanadan FNB-osastoista. Näihin aikoihin julkaistiin myös kirja Food Not Bombs, How to Feed The Hungry and Build Community. Ruohonjuuri-punkbändit kuten Good Riddance, Propagandhi, MDC, Green Day ja muut kertoivat Food Not Bombs -liikkeestä sanoituksissaan ja levynkansissaan. Kaiken tämän ruohonjuuritason levittäytymisen ja organisoimisen lisäksi myös internet yleistyi samoin aikoihin, ja siitä tuli tärkein työkalu Food Not Bombs -liikkeen levittämisessä. Uusia osastoja alkoi syntyä kaikkialle. Kansallinen yhteysosoiteluettelo kasvoi ja muuttui kansainväliseksi. Ryhmiä aloitettiin Australian Melbournessa, Tshekin Prahassa, Kanadan Montrealissa ja Englannin Lontoossa, vain muutamia mainitakseni.
Pian ensimmäisen Food Not Bombs -tapaamisen jälkeen vuonna 1992 San Franciscossa pidettiin pormestarin vaalit ja valituksi tuli poliisipäällikkö Frank Jordan. Hän aloitti projektin, jota kutsui "pakkotoimenpideohjelmaksi elämän laadun kohottamiseksi". Vaikka hän väittikin, että ohjelman tarkoitus oli "auttaa" kodittomia saavuttamaan parempi elämänlaatu, tosiasiassa kyseessä oli vain uusi yritys päästä heistä eroon vainoamalla heitä, usein esim. pidättämällä tai sakottamalla heitä julkisella paikalla nukkumisen kaltaisista asioista. Usein poliisi otti heidän tavaransa. Tuli selväksi, että ohjelman tarkoitus oli luoda pelon ilmapiiri, jolla kodittomat peloteltaisiin lähtemään kaupungista. Food Not Bombsin vapaaehtoiset olivat kauhuissaan tästä poliisivallan väärinkäytöstä, joten he alkoivat järjestää vastalauseita. Kostotoimenpiteenä pormestari määräsi Food Not Bombs -aktivistit pidätettäväksi, vaikkei kodittomien ruokkimisessa itse asiassa ollut mitään laitonta. Juridista manipulaatiota harrastettuaan kaupunki sai aikaiseksi määräyksen kieltää Food Not Bombs -toiminta ja vapaaehtoisia alettiin pidättää ja syyttää "rikollisesta salahankkeesta ilmaisen ruoan jakamiseksi vastoin tuomioistuimen määräystä."
Koska paikalliset tiedotusvälineet eivät suostuneet kertomaan Food Not Bombsin näkemystä asiasta, muutamat vapaaehtoiset tapasivat Steven Dunniferin, sähköinsinöörin, joka oli pyörittämissä Free Radio Berkeley -nimistä matalatehoista paikallista radiokanavaa, joka lähetti Kalifornian Berkeleyn seudulla. Tämän tapaamisen jälkeen Food Not Bombsin aktivistit alkoivat pyörittää kahta uutta luvatonta matalatehoista piraattiradioasemaa San Franciscossa. Liittovaltion viestintäkomissio yritti sulkea asemat, mutta tämä vain rohkaisi uusia ihmisiä perustamaan omia radiokanaviaan. Yhteen aikaan Yhdysvalloissa toimi yli 350 luvatonta matalatehoista radioasemaa, joista monet Food Not Bombs -aktivistien aloittamia.
Food Not Bombs oli myös käynnistämässä talonvaltausliikettä San Franciscossa yhdessä paikallisen asukasjärjestön Homes Not Jails (Koteja ei vankiloita) kanssa. Ensimmäisessä Koteja ei vankiloita -aktiossa vallattiin kiitospäivänä Gliden kirkkoa vastapäätä sijainnut tyhjä hotelli. Kun pormestari saapui Gliden kirkon kiitospäivän juhliin, aktivistit pudottivat banderolleja, joissa oikeus asumiseen julistettiin YK:n ihmisoikeuksien julistukseen viitaten ihmisoikeudeksi. Homes Not Jails kykeni majoittamaan paljon kodittomia tyhjiin rakennuksiin ja valtaamaan hylättyjä rakennuksia kuten Presidion, joka on entinen sotilastukikohta Golden Gaten puiston lähellä.
Keith McHenry pidätettiin ja pahoinpideltiin toistuvasti, minkä jälkeen hänet useimmiten vapautettiin ilman mitään syytteitä. 1.1.1994 Kalifornian valtio sääti lain, jonka mukaan jokainen kolmesta törkeästä rikossyytteestä tuomittu saa automaattisesti vähintään 25 vuoden ja enintään elinkautisen vankeustuomion. 4.1.1994 Keith McHenry pidätettiin tekaistulla syytteellä törkeästä rikoksesta. Toukokuussa hän sai kaksi uutta tekaistua syytettä ja häntä saattoi odottaa vähintään 25 vuoden vankeusrangaistus
Maailmanlaajuiseksi liikkeeksi
Samaan aikaan Food Not Bombsin vapaaehtoisia pidätettiin päivittäin informaation ja ruoan jakamisesta. Poliisi pahoinpiteli vapaaehtoisia usein pidätysten aikana ja muutaman kerran kidutti heitä. Vaikkei liikkeen perustajiin kuulunut C. T. Butler edes asunut San Franciscossa, poliisi hyökkäsi säännöllisesti hänen kimppuunsa hänen vierailleessaan kaupungissa. Näiden hyökkäysten säännöllisyyden takia on olemassa videonauhaa, jossa poliisi kiduttaa häntä Civic Center -aukiolla "kivulla kuuliaisuuteen pakottamisen tekniikoilla" (mukava eufuismi kidutukselle), kun hänet määrätään nousemaan seisomaan, vaikka samaan aikaan poliiseja on polvillaan hänen selkänsä ja jalkojensa päällä. Poliisivankiloihin vietyjä ei kohdeltu sen paremmin: he joutuivat kokemaan San Franciscon poliisin erikoistehtäväyksikön pahoinpitelyjä ja kidutustekniikoita. Joskus aktivisteja lähetettiin psykiatrisille osastoille, joissa heidät sidottiin sänkyyn ja huumattiin.
Tilanne oli todella paha. Amnesty International ilmoitti odottamatta etukäteen, että tunnustaa mahdollisesti vankilaan joutuvat FNB-aktiivit mielipidevangeiksi. YK:n ihmisoikeuskomissio alkoi tutkia ryhmää vastaan tehtyjä ihmisoikeusloukkauksia. FNB-vapaaehtoinen Robert Norse Kahn oli ainoa yli tuhannesta ruoan jakamisen takia pidätetystä ihmisestä, joka koskaan tuomittiin vankilaan. Hän sai 60 päivän tuomion, mutta vapautettiin jo kahden viikon kuluttua massiivisen tuen seurauksena. Vankilan ulkopuolella järjestetyt mielenosoitukset häiritsivät pahasti laitoksen normaalia toimintaa ja vankilanjohtajan mielestä oli surkuhupaisaa, että hän joutui pitämään ylikansoitetussa laitoksessa ihmistä sen takia, että tämä oli antanut sämpylän kodittomalle naiselle.
Vapauduttuaan tekaistuista syytteistä (kaupunki ei onnistunut saamaan häntä tuomituksi yhdenkään syytteen johdosta) Keith McHenry kiersi Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa auttaakseen Food Not Bombsia leviämään. Vuoden 1995 "Rent Is Theft" -kierueen aikana 50 kaupungin ihmiset saivat nähdä, kuinka vegaaniruoanlaitto voi toimia mielenosoituksena, kuinka tehdään ja lähetetään ohjelmaa matalatehoisella radiokanavalla ja kuinka voidaan organisoida paikallisia Food Not Bombs ja Homes Not Jails -osastoja.
Kesäkuussa 1995 San Francisco isännöi Yhdistyneiden kansakuntien perustamisen viisikymmenvuotisjuhlia. Järjestettiin toinen kansainvälinen Food Not Bombs -tapaaminen, johon osallistui peräti 700 ihmistä. Jokaisena päivänä FNB-vapaaehtoisia pidätettiin ruoantarjoilusta YK-aukiolla, maailmanlaajuista ihmisoikeuksien julistusta kunnioittavan obeliskin juurella, jossa sanotaan muun muassa: "Kullakin henkilöllä on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin, mitä erityisesti tulee ravintoon, vaatetukseen, asuntoon, lääkintähuoltoon ja välttämättömään yhteiskunnalliseen huoltoon." Food Not Bombs -aktivisteja pidätettiin, koska he olivat rakentaneet hökkelikylän YK:n aukiolle tuodakseen esille, että jopa maapallon rikkaimmassa valtiossa on kodittomia ihmisiä. Toisia taas pidätettiin epäiltyinä törkeän tuhopolton yrityksestä, kun he olivat osallistuneet öiselle soihtumarssille kuolemanrangaistusta vastaan ja Mumia Abu-Jamalin tueksi. Kymmenpäiväisen kokoontumisen aikana FNB-aktivistit kaikkialta maailmasta laittoivat ruokaa yhdessä, osoittivat mieltä yhdessä ja päätyivät putkaan yhdessä. He osallistuivat työryhmiin, joissa kerrottiin konsensus-päätöksenteosta, banderollin maalauksesta, biopolttoaineista, mikroradiolähettimien rakentamisesta, seksismistä ja rasismista sekä ruoanlaitosta.
Vuonna 1997 kolme espanjalaista aktivistia, Sara, Manolo ja Salva, lähti yhdessä Keithin ja Sethin, eteläkalifornialaisen muusikon, kanssa UnFree Trade -kiertueelle. He puhuivat organisoitumisesta talouden globalisaatiota vastaan ja tarpeesta osoittaa mieltä NAFTA:a (Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus) ja WTO:a (Maailman kauppajärjestö) vastaan. He vierailivat 59:ssä Yhdysvaltojen ja Kanadan kaupungissa ja kannustivat ihmisiä sulkemaan WTO:n kokoukset missä tahansa Pohjois-Amerikassa ne pidettäisiinkään. 300-sivuinen kiertueesta kertova kirja, Viaje Al Corazón de La Bestia, julkaistiin espanjaksi. Kun julkistettiin, että WTO oli kokoontumassa Seattlessa marraskuussa 1999, myös FNB-osastot kaikkialla maassa mobilisoituivat. Tuhannet tulivat Seattleen "pysäyttääkseen kokouksen" ja lopputulos oli nykyään niin kuuluisa "Seattlen taistelu".
Vuoteen 2000 mennessä Food Not Bombs -liike oli kasvanut maailmanlaajuiseksi ja laajeni edelleen vauhdikkaasti. FNB-aktivistit laittoivat ruokaa suurissa globalisaatiokriittisissä tapahtumissa Euroopassa ja Amerikassa. Australian Food Not Bombs auttoi pakolaisia pääsemään pois internointikeskuksesta. Saksalaiset osastot olivat mukana järjestämässä rajaleirejä ja Castorin ydinjäteblokkauksia. Argentiinan talouden romahdettua sinne syntyi ryhmiä. Food Not Bombs -osastot liittyivät mukaan McDonaldsin vastaisiin protesteihin jakamalla kasvisruokaa lokakuun 16. päivänä McDonaldsien edessä kaikkialla maailmassa. Monet FNB-ryhmät tarjosivat ilmaista ruokaa jokavuotisena "Älä osta mitään" -päivänä.
Hyökkäystä Afganistaniin edeltävinä kuukausina Food Not Bombs -osastot ruokkivat rauhanaktivisteja mielenosoituksissa kaikkialla maailmassa. Ikävä kyllä vain vähän myöhemmin ne joutuivat uudelleen saman tehtävän eteen hyökkäystä Irakiin vastustavissa suurmielenosoituksissa. Zagrebin Food Not Bombs tarjoili 1000 ateriaa USA:n suurlähetystön edessä. Satoja mielenosoittajia ruokittiin lämpimällä aterialla Budapestissa, Belgradissa, Varsovassa, Poznanissa, Amsterdamissa, Kuala Lumpurissa, Sidneyssä, Washingtonissa, Bostonissa, San Franciscossa, Los Angelesissa, New Yorkissa, Tucsonissa ja kymmenissä muissa kaupungeissa. Mielenosoittajien ruokkimisen lisäksi Food Not Bombs jakaa myös ilmaisia kasvisaterioita kodittomille joka viikko sadoissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa.
Vuonna 2004 dokumenttielonkuvien ohjaaja Elizabeth Tadic seurasi Keith McHenryä kiertueella Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Lähi-Idässä nähdäkseen, kuinka liike oli kehittymässä. He kuulivat, että Kööpenhaminan Food Not Bombs oli voittanut Tanskan rauhanpalkinnon ja saivat tietää, että Kroatiassa oli Food Not Bombs -osastoja kahdeksassa kaupungissa. Slovakian kansallinen TV ja Radio kertoivat heidän käynnistään Bratislavassa, jossa he saivat kuulla, että Food Not Bombs oli perustanut eläinten hätäsuojia 20 kaupunkiin. Israelissa urheat Food Not Bombs -vapaaehtoiset protestoivat yhdessä Anarchists Against the Wall -ryhmän aktiivien kanssa Palestiinan ja Israelin välille rakennettua "rautaesirippua" vastaan, He leikkasivat muuriin aukkoa Israelin armeijan ampuessa heitä kovilla. Yhtä heidän ystävistään ammuttiin kahdesti ja hänet kiidätettiin pikavauhtia sairaalaan. Food Not Bombs -osastot lukuisista Irlannin kaupungeista toivat ruokaa Shannonin lentokentällä järjestettyihin sodanvastaisiin protesteihin. Meksikon osastot jakoivat ruokaa antiglobalisaatio-protesteissa Cancunissa ja Guadalajarassa. Guadalajarassa pidätettiin ja pahoinpideltiin yksitoista FNB-vapaaehtoista, mikä johti maailmanlaajuisiin vastalauseisiin ja vapauttamisvaatimuksiin. He huomasivat myös, että oli julkaistu lukuisia cd-levyjä ja videoita FNB-ryhmien tueksi ja että ryhmä saksalaisia FNB-aktiiveja oli vieraillut puolalaisten ryhmien luona ja tehnyt hienon videon matkastaan.
Nyt Ruokaa ei aseita -liike kääntää katseensa seuraaviin 25 vuoteen. Ajat ovat nyt vieläkin vaikeammat kuin liikkeen aloittaessa Bostonissa 25 vuotta sitten. Toimiiko Food Not Bombs tulevaisuudessakin innoituksena muulle väkivallattomalle toiminnalle? Ruokkiko Food Not Bombs liikettä, joka muuttaa yhteiskuntaa menestyksekkäästi? Bushin hallinnon politiikka on tuhonnut sen turvaverkon, joka köyhimmillä oli Yhdysvalloissa ja ajanut satoja tuhansia ihmisiä kaduille. Kasvava joukko Irakin sodan veteraaneja käy syömässä Food Not Bombs -tapahtumissa. Sodanvastaisuus tulee todennäköisesti kasvamaan Amerikassa, kun yhä useammat saavat ensikäden tietoa hallituksensa hirmuteoista kotiin palaavilta sotilailta. Kutsuntojen toimeenpaneminen tai hyökkäys Iraniin synnyttäisi vieläkin suurempia mielenosoituksia ja luovaa väkivallatonta suoraa toimintaa. On hyvin paljon työtä tehtävänä.
Kesäkuussa 2005, BIODEMOCRACY 2005: Reclaim the Commons! -mielenosoitusta edeltävinä päivinä, Food Not Bombs -aktivistit kaikkialta maailmasta tapaavat Philadelphiassa keskustellakseen liikkeen tulevaisuudesta. Kuinka Food Not Bombs voi auttaa maailmaa muuttumaan paremmaksi? Sosiaalisen aktivismin keskipisteessä ollessaan Food Not Bombs -vapaaehtoiset tulevat todennäköisesti aloittamaan mikropankkeja, yhteisöpuutarhoja, infopisteitä, pyöränkorjauskollektiiveja, tuulivoimakeskuksia ja yhteisöjen terveyskeskuksia. Ne rohkaisevat luomaan naapurustoihin toimintaryhmiä ja asukastapaamisia, joissa päätökset tehdään konsensuksen avulla. Ne organisoivat yhteisöjä varmistaakseen, että kaikilla on oikeus ruokaan, vaatteisiin, asuntoon, terveydenhoitoon, koulutukseen ja hyvään työpaikkaan. Itä-Euroopan Food Not Bombs -ryhmät löytävät itsensä jo polttopisteestä rakentamassa demokraattisia, rauhanomaisia toivoon perustuvia yhteisöjä. Food Not Bombs ruokkii ihmisiä, jotka osallistuvat bioteknologiakonferenssin vastaisiin mielenosoituksiin, joissa bioteknologiateollisuus esittelee ja markkinoi biologisia aseita, ympäristölle tuhoisaa geneettiseen muunteluun perustuvaa maataloutta ja muita vaarallisia tuotteita.
Kun yhteiskunta romahtaa ja Amerikan imperiumi murenee, Food Not Bombsilla on edessään kiireisiä aikoja rakentaessaan sellaista yhteiskuntaa, jonka me kaikki haluamme. Jokaisen osaston ruohonjuuritasoluonteen ja hierarkiattomuuden johdosta niillä on syvät yhteydet paikallisiin yhteisöihinsä. Food Not Bombs -vapaaehtoiset hankkivat yhdessä kokemusta yhteistyöstä ja kollektiivisesta päätöksenteosta. Ne tuottavat henkeä ja näkemyksiä, joita tarvitaan uudenlaisen maailman luomiseksi. Tämä yksinkertainen liike, joka alkoi vuonna 1980 ja jolla oli näkemys muttei rahaa tai johtajia, luo yhteiskuntaa, joka perustuu rauhaan ja osallistuvaan demokratiaan ja joka takaa perusihmisoikeudet jokaiselle. Food Not Bombs -aktivistit pyytävät sinua harkitsemaan Food Not Bombs -osastoon liittymistä tai sellaisen perustamista. Valitse elämä maailmassa, joka on vapaa herruudesta, pakottamisesta ja väkivallasta. Näytä maailmalle, että ruoka on oikeus, ei etuoikeus. Ruokaa, ei aseita.