Argentiinalaiset mielenosoittajat kantavat lakanaa, johon on painettu sotilasdiktatuurin aikana kadonneiden kuvia. Kuva: Wikimedia Commons
1980-luku ja 1990-luvun alku olivat latinalaisessa Amerikassa perusteellisen poliittisen muutoksen aikaa. Vuoden 1978 alussa alueen 20 maasta kahdessa, Costa Ricassa ja Venezuelassa, oli vakiintunut poliittinen järjestelmä, jossa poliittisen vallan haltijan asema perustui jokseenkin vapaiden vaalien tulokseen. Meksikon tosiasiallinen yksipuoluejärjestelmä ja Kolumbia olivat eräänlaisia rajatapauksia, mutta kaikissa muissa maissa vallitsi diktatuuri. Kuubassa se oli syntynyt vasemmistolaisen aseellisen vallankumouksen seurauksena, muissa latinalaisen Amerikan maissa se oli oikeistolainen, joko suoranainen sotilasdiktatuuri tai ainakin valtion laajaan väkivaltaan ja laajamittaisiin ihmisoikeusrikoksiin perustuva.
Nykyään latinalaisen Amerikan maista Kuubassa ja Haitissa ei ole vakiintunutta vaalidemokratiaa. Ensin mainitussa on edelleen sama merkittävää sosiaalista edistystä saavuttanut mutta kansalaisvapauksien tukahduttamiseen perustuva vallankumoushallitus kuin 40 vuotta sitten. Alueen köyhimmässä maassa, lukuisista luonnonkatastrofeista kärsineessä Haitissa taas on järjestetty vapaita vaaleja, ja siellä on ollut niihin perustuvia hallituksia, mutta järjestys ei ole vakiintunut.
Esimerkkinä Dominikaaninen tasavalta
Latinalaisen Amerikan demokratisoitumisprosessin katsotaan alkaneen dominikaanisesta tasavallasta. Yli 30 vuotta maata hallitsi ”El Chivo” (vuohi), kovaotteinen diktaattori Rafael Trujillo. Hänen verinen valtansa päättyi sotilaiden ja siviilihenkilöiden muodostaman attentaattiryhmän luoteihin toukokuussa 1961. USA:n osuudesta murhaan on keskusteltu. Vuonna 1973 laaditun sisäisen muistion mukaan CIA:n agentit olivat ”varsin laajoissa yhteyksissä” attentaatin toteuttajiin ja osa heidän aseistaan oli hankittu CIA:n suostumuksella.
Trujillon hallituksen syrjäyttämisen jälkeen järjestetyissä vaaleissa valtaan nousi vasemmistolainen Juan Bosch. Hänet syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa syyskuussa 1963. Keväällä 1965 Boschin kannattajat aloittivat kapinan. Tässä vaiheessa isoveli puuttui asiaan: USA halusi estää ”toisen Kuuban syntymisen”. Se lähetti maahan sotajoukkoja, ja sisällissota vaati lopulta noin 3 000 ihmisen hengen. USA:n sotajoukkojen suojeluksessa vuonna 1966 järjestetyissä vaaleissa valtaan nousi entinen Trujillon nukkepresidentti, Joaquin Balaguer.
Balaguerin valta kesti 12 vuotta, ja sitä leimasi poliittisten vastustajien vaino, vaikkakaan ei samoissa mittasuhteissa kuin Trujillon aikana. Arvion mukaan Balaguerin valtakaudella kuoli noin 11 000 ihmistä. Hänet valittiin uudelleen epävapaissa vaaleissa vuonna 1970 ja 1974. Vuoden 1978 presidentinvaalien ääntenlaskun alkuvaiheissa näytti kuitenkin siltä, että keskustavasemmistolaisen Vallankumouspuolueen ehdokas Antonio Gusman veisi voiton.
Tässä vaiheessa armeija keskeytti ääntenlaskun, mutta laajojen kotimaisten protestien ja mm. USA:n painostuksen seurauksena se joutui antamaan periksi ja Balaguer luovutti valtansa. Toki vain väliaikaisesti, sillä hän palasi presidentiksi vuonna 1986 kymmeneksi vuodeksi. Balaguerin aika päättyi vasta melkein 90-vuotiaana vuonna 1996, kun yritys vaalivilppiin johti yleislakkoon ja hän jättäytyi pois uusista vaaleista.
Isoveljen rooli
Dominikaanisen tasavallan lähihistoriassa on monia samanlaisia piirteitä kuin muissakin maissa. Kaikille alueen maille keskeinen kysymys on tietysti suhde mahtavaan isoveljeen. Vaikka latinalaisen Amerikan oikeistodiktatuurit olivat perinteisesti USA:n liittolaisia, USA:n suhtautuminen niihin oli jossain määrin ambivalentti.
Yhdysvaltain pitkäaikaisen liittolaisen Trujillon valta päättyi attentaattiin, joka toteutettiin vähintäänkin USA:n hiljaisella hyväksynnällä. Hänen seuraajansa Balaguer taas nousi valtaan USA:n suojeluksessa, mutta sai myös lähteä (ensimmäisellä kerralla) osittain USA:n painostuksesta. Latinalaisen Amerikan veristen diktatuurien tukeminen oli varmastikin kylmän sodan aikaisen ”vapaan maailman johtajan” ja ”ihmisoikeuksien ja vapauden puolustajan” kannalta kiusallista ja söi sen moraalista arvovaltaa.
Kuuban vallankumous oli tärkeä vedenjakaja USA:n suhtautumisessa. Se ei ollut toki arkaillut puuttua väkivaltaisesti etujensa vastaiseen politiikkaan aikaisemminkaan (mm. United Fruit Companyn intressejä maareformillaan uhanneen Jacobo Abrenzin syrjäyttäminen Guatemalassa 1954), mutta toisaalta yksi syy Kuuban vallankumouksen onnistumiseen oli USA:n haluttomuus sitoutua vakavissaan korruptoituneen ja verisen liittolaisensa, diktaattori Fulgencio Batistan vallan pelastamiseen.
Kun Kuuban vallankumous johti Neuvostoliiton kanssa liittoutuneen sosialistisen valtion syntyyn, syntyi Yhdysvalloissa myös ”toisen Kuuban” pelko. Se vaikutti Dominikaanisen tasavallan jälkeen mm. Allenden syrjäyttämiseen Chilessä 1973, Etelä-Amerikan sotilashallitusten Condor-terrorikampanjan tukemiseen 1970-luvulla ja Keski-Amerikan kuolemankaartihallituksen tukemiseen erityisesti Ronald Reaganin presidenttikaudella 1980-luvulla.
Muutoksen logiikka
Dominikaanisessa tasavallassa valta vaihtui lopulta näennäisen vapaaehtoisesti: Balaguer luopui vallasta 1978, kun huomasi ettei vaalien mitätöiminen onnistu. Sama kaava on toistunut muuallakin. Esimerkiksi Chilessä Pinochetin valta päättyi vuonna 1988, kun hän hyväksyi tappionsa uutta presidenttikautta koskevassa äänestyksessä. Kysymys ei tietenkään ollut vapaaehtoisuudesta, vaan järkevästä alistumisesta välttämättömyyden edessä tilanteessa, jossa vanhan vallan ylläpitämiselle ei ollut edellytyksiä. Tällaisen tilanteen luominen on kuitenkin vaatinut aktiivista toimintaa. Chilessä toteutettiin 1980-luvulla laajaa siviilivastarintakampanjaa. Argentiinasta muistetaan ”kadonneiden äitien” rohkeat vastalauseet. Keski-Amerikassa Nobelin rauhanpalkinnon voittaneen Rigoberta Menchun toiminta johti hallituksen rikosten paljastumiseen Guatemalan 36 vuotta jatkuneen sisällissodan aikana.
Muutoksen logiikka näyttää perustuvan siihen, että vallanpitäjät ajetaan tilanteeseen, jossa he antavat periksi jotta eivät menettäisi kaikkea – henkeään, omaisuuttaan eivätkä kaikkea poliittista valtaansakaan. Joskus muutokset ovat alkaneet myös diktaattorin lähipiiristä: 35 vuotta kestänyt Alfredo Strössnerin diktatuuri Paraguayssa päättyi vuonna 1989 hänen läheisimmän luotettunsa, kenraali Andres Rodriguezin toteuttaman sotilasvallankaappauksen jälkeen. Seuraavana vuonna Rodriguez valittiin ylivoimaisella äänienemmistöllä presidentiksi Colorado-puolueen ehdokkaana, jota myös Strössner oli edustanut.
Mitä jäi käteen?
Kolumbuksen harharetken 500-vuotisjuhlavuonna 1992 Helsingin yliopistossa järjestettiin latinalaista Amerikkaa käsitellyt seminaari. Tunnelma oli jossain määrin hämmentynyt ja apea. Latinalaisen Amerikan solidaarisuustyö oli läntisessä maailmassa etupäässä vasemmiston projekti – näyttäytyihän ”vapaan maailman johtaja” tukahduttavien kansanmurhahallitusten liittolaisena ja vasemmisto taas oli voima, joka taisteli vapauden puolesta niitä vastaan. Diktatuurien kaatumisen jälkeen latinalaisen Amerikan maissa äänestettiin kuitenkin valtaan lähes järjestään oikeistolaisia hallituksia, jotka joskus olivat varsin lähellä vanhaa valtaa. Mitä siis jäi käteen?
Mainitussa seminaarissa joku solidaarisuustyön veteraani lausui, että lopulta asiat ovat muuttuneet: kymmenen vuotta sitten olisimme keskustelleet siitä, kuka kenenkin kaveri on tapettu tai kadonnut sitten edellisen tapaamisen, nyt keskustellaan siitä, miksi he hävisivät vaalit. Latinalaisen Amerikan demokratisoituminen näyttää todellakin johtaneen pysyvästi siihen, että poliittinen valta ei enää perustu avoimeen väkivaltaan, ihmisten tappamiseen ja perusoikeuksien tukahduttamiseen. Se avaa kiistämättömistä ongelmistaan huolimatta myös mahdollisuuksia: 1990-luvun oikeistosuuntauksen jälkeen 2000-luvulla useimmissa latinalaisen Amerikan maissa on tai on ollut vallassa vasemmistolainen hallitus. Ne, niiden mahdollisuudet ja saavutukset eivät kuitenkaan enää kuulu tähän esitykseen.
Kaj Raninen
Artikkeli perustuu alustukseen, jonka kirjoittaja piti Siviilien puolustus -opintopiirissä 10.1.2018.