Hyvää pridea!
Sosiaalisessa mediassa on herättänyt huomiota armeijan 1.7. julkaisema sateenkaaren väreissä hehkuva päivitys, jonka mukaan: "Puolustusvoimissa on jo pitkään tehty työtä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi, mutta työtä on vielä jäljellä. Suorituskykyisessä joukossa ketään ei syrjitä, eikä kohdella epäasiallisesti". Kuten arvata saattoi, päivitys aiheutti osalle konservatiivisimmista kommentoijista vaikeuksia valita kumpi oikeastaan onkaan heille tärkeämpi: Suomen armeija vai homofobia.
Nopean silmäilyn perusteella myönteiset reaktiot julkaisuun olivat kuitenkin enemmistönä. Näköjään aseita kantavat sotilaat värikkään merkkisavun edessä luo monille mielleyhtymän yhdenvertaisuuden edistämisestä. Puolustusvoimien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tukevalla kuvalla voi hyvinkin olla joihinkin ihmisiin heidän ennakkoluulojaan vähentäviä vaikutuksia, sillä onhan kyseessä yksi Suomen luotetuimmista instituutioista. Ulostulolla on varmasti merkitystä myös useille sateenkaareville varussotilaille ja kapiaisille.
Pridejulkaisun voi perustellusti nähdä erään kankean instituution heräilemisenä nykypäivään, mutta samaan aikaan se on myös tietoisesti valittu viestintätapa, jonka avulla armeija laskelmoi lisäävänsä suosiota perustehtävälleen. Monissa länsimaissa samanlainen uusmilitaristisen starategian kehityskulku on koettu jo aiemmin.
Armeijan viestintäsuunnitelman muutos on ollut nähtävissä viime aikoina toisaalta rennompana ja humoristisempana someimagona, jonka tarkoitus on vähentää organisaation jäyhää vaikutelmaa, mutta myös yhdenvertaisuutta tukevina kannanottoina. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kampanjoitiin naisvihaa vastaan raskaasti varustautuneen sotilaan kuvalla. Huomiota herätti myös viime syksyinen tapaus, jossa puolustusvoimien twittertili näpäytti rasistista twiittaajaa. Armeijan uudistettu viesti on siis, että komennettavaksi kelpaa kyllä entistä moninaisemmat ihmiset, ja että tämä sotiluuden laajentuminen on tasa-arvoteko, jota pasifisti-Canthkin pitäisi myönteisenä.
"Henkisen maanpuolustuksen" strategit ajattelevat, että uusien tukijoiden saamista tukee liittolaisuuden eleiden ripottelut naisten ja vähemmistöjen suuntaan. Mikäli suunnitelma onnistuu, hierarkkisuutta ja tappamista edustavan instituution vaikutusvalta kasvaa edistystä ajavien keskuudessa.
Pinkkipesua vai oikeaa yhdenvertaisuustyötä?
Armeijan pridejulkaisussa on kyse pääasiassa pinkkipesusta tai tässä tapauksessa voisi kai sanoa sateenkaarisavustuksesta, jonka pöllyn taakse piilotetaan asevelvollisuuteen ja armeijaan liittyvät kaikkein merkittävimmät epäkohdat. Näin sanoessani en kiistä, etteikö armeija olisi myös tehnyt konkreettisia yhdenvertaisuutta lisääviä toimia organisaationsa sisällä.
Somejulkaisujen kanssa samaan aikaan julkaistussa puolustusvoimien henkilöstöpäällikön blogitekstissä näitä toimia avataan. Siitä selviää, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistyön nähdään koskevan yksinomaan palvelusaikaa. Tilanteen parantaminen varuskunnissa onkin erittäin tarpeellista, sillä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuminen palveluksen aikana on hälyttävän huonolla tasolla.
Viimeisimmät tutkimustulokset ovat vuodelta 2017. Silloin 42 prosenttia palvelusta suorittavista naisista ja 14 prosenttia miehistä koki kiusaamista palveluksen aikana. 27 prosenttia naisista ilmoitti kokeneensa palveluksessa seksuaalista häirintää ja miehistä vajaat 7 prosenttia. Eriarvoista kohtelua koki 47 prosenttia naisista ja 20 prosenttia miehistä. Syrjinnän syitä olivat esimerkiksi suhtautuminen sukupuoleen, fyysiseen kuntoon, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, seksuaaliseen suuntautumiseen, terveydentilaan ja etniseen taustaan.
Kiusaaminen väheni vuodesta 2011 vuoteen 2017. On mahdollista, että se on vähentynyt myös neljän viimeisen vuoden aikana ja, että parhaillaan käynnissä olevien toimien myötä kiusaamista ja syrjintää saadaan vähennettyä lisää.
Entä pinkkipesu? Se syntyy ensinnäkin siitä, että armeija pyrkii esiintymään yhdenvertaisuuden puolustajana ja sen avulla perustelemaan militarismin välttämättömyyttä. Blogitekstin mukaan asepalveluksen tehtävä on varmistaa oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kaltaisten tärkeiden arvojen säilyttäminen tilanteessa, jossa viholliset uhkaavat viedä ne pois meiltä. Olkoonkin niin, että tämä toteutetaan osallistumalla itse jännitteitä lisäävään asevarusteluun ja teettämällä pakkotyötä nuorilla, vieläpä sukupuolisyrjintään pohjaavalla tavalla.
Toisekseen armeija jättää täysin huomiomatta toiminta-alueensa keskeisimmät tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusongelmat. Moni kommentaattori totesikin, että entäs sellainen pieni seikka, että koko järjestelmä perustuu jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoon. Ratkaisun pitäisi lähteä tietysti siitä, että syrjityssä asemassa olevien juridisten miesten syrjintä lopetetaan, eikä laajentamalla syrjittyjen kohtelua myös juridisiin naisiin.
Homouden rinnastaminen palveluskelvottomuuteen poistettiin puolustusvoimien opetusmateriaaleista sentään "jo" viime vuonna, mutta entäs asevelvollisuuden takia väärinsukupuolitetut? Kuinka heidän oikeuksiensa toteutumista on edistetty? Entä missä on edistämistyö sen puolesta, että siviilipalveluksesta alettaisiin kertoa yhdenvertaisesti kutsuntojen yhteydessä? Tai sen puolesta, että oikeus vaihtaa armeijasta sivariin toteutuisi lain mukaisesti? Missä ovat kannanotot asevelvollisuuteen sisältyvien ihmisoikeusongelmien kuten aseistakieltäytyjien vangitsemisen ja rangaistuksenomaisen pitkän sivarin ratkaisemiseksi?
Järjestelmän muuttamista koskevat päätökset tehdään tietysti parlamentaarisesti, mutta tosiasia on, että puolustusvoimat ei ole koskaan ottanut virallisesti kantaa asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelman tai ihmisoikeusongelmien korjaamisen puolesta vaan päinvastoin jarruttanut niiden korjaamista.
Kolmanneksi: epätasa-arvo on sisäänrakennettu armeijaan
Lisääntyneen mediahuomion myötä armeijan aiemmin vaiettu toimintakulttuuri on tullut julkisen keskustelun kohteeksi ja lisännyt painetta uudistumiselle. On oletettavaa, että julkisuuteen tulleet vallan väärinkäytökset ja syrjintätapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Ongelma on kuitenkin syvemmällä.
Voiko instituutio, joka perustuu niin vahvasti hierarkkisuuteen, olla koskaan tasa-arvoinen? Entä onko väärinkäytöksiä ylipäätään mahdollista välttää tällaisessa valtarakenteessa? Käytännön tasolla ongelma näyttäytyy esimerkiksi siinä, että väärinkäytöksiin jätetään puuttumatta. Miksi kannella hierarkiassa korkeammalla oleville epäoikeudenmukaisesta kohtelusta mikäli itseään korkeammat ovat myös väärintekijät asiassa?
Armeijaa voi koettaa muuttaa ja myönteistä kehitystä instituution sisällä voi tapahtua, mutta ratkaisevatko entistä monimuotoisemmat sotilaat aikamme tärkeimmät ongelmat? Uskon, että tulevaisuudessa armeija pyrkii näyttäytymään myös entistä enemmän ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisijana, vaikka onkin hallinnonalojen suurin päästöjen aiheuttaja ja aikoo jatkaa ilmakehän kuumentamista hävittäjähankintojen myötä. Keskeinen kysymys onkin jätämmekö erilaisten ongelmien ratkaisemisen sotilaallisen turvallisuuskäsityksen varaan vai määrittelemmekö itse turvallisuuden.
Armeijat ja asevelvollisuus normalisoivat väkivallan käytön tapana puuttua konflikteihin. On surullista ja vaarallista, jos ne onnistuvat harhauttamaan yksilöiden ja liikkeiden kriittisyyden militarismia kohtaan. Tällöin oman maan armeija aletaan nähdä välttämättömänä poikkeuksena väkivallan ja kansalaisia alistavien pakkokeinojen käyttämisessä. Ahtaaseen ajatteluun jumittumisen sijaan tarvitaan kansainvälinen tappamisen keinovalikoimastaan hylänneiden liike rakentamaan kestävää tulevaisuutta kaikille.
Esa Noresvuo