Mitä nyt Kosov@ssa?

Edellisessä numerossa julkaisimme ruotsalaisen Jan Öbergin analyyseja Kosovan tilanteesta. Tällä kertaa puheenvuoron saa War Resisters International-järjestön valtuuskunnan jäsen ja entinen työntekijä Howard Clark. Alueen nimeä koskevassa kysymyksessä seuraamme tällä kertaa kirjoittajan puolueetonta ratkaisua.

Pasifistit huokaisivat todennäköisesti helpotuksesta Kosov@n tilanteen suhteen lokakuun lopulla. NATOn ilmaiskujen uhka väistyi; niiden sijaan 2.000 aseistamatonta ETYJn tarkkailijaa yrittää luoda turvallisen ympäristön lukemattomien kodeistaan pakenemaan joutuneiden paluuta ja julmuuksien tutkimista varten.

Sen sijaan Kosov@n albaanit eivät huokaisseet. He vertaavat Milosevicin ja Holbrooken maratonneuvottelujen tuloksia Neville Chamberlainin surullisenkuuluisaan "paperinpalaan" Münchenin sopimuksen jälkeen vuonna 1938. He ovat nähneet, kuinka Milosevic niputti kansainväliset neuvottelijat Bosnian sodan aikana. He näkivät myös kuinka tehottomia "jäätelökauppiaat" (valkoisiin pukeutuneet EU:n tarkkailijat) olivat hillitsemään Bosnian ja Kroatian sotia. Ja tänä vuonna he ovat nähneet Milosevicin ensin odottavan aikansa maaliskuisten raakuuksien synnyttämän NATOn väliintulon uhkan takia. Sitten - kun Kosovan vapautusarmeijan (UCK) nopeasti noussut suosio oli pelästyttänyt ulkomaiset räyhääjät - hän alkoi panna toimeen poltetun maan taktiikkaa, jonka seurauksena 200 kylää on maan tasalla ja yli 300.000 albaania pakolaisina. Nyt ensilumi on satanut Kosov@@n ja hän on valmis hidastamaan offensiivia tai jopa keskeyttämään sen toistaiseksi.

Kuusi vuotta sitten 2.000 aseistamattoman tarkkailijan sijoittaminen Kosov@@n olisi ollut päättäväinen ennaltaehkäisevä toimenpide - se olisi merkinnyt 90% väestöstään sortavan rikollisen valtion sisäisiin asioihin puuttumista. Sen sijaan ETYK (ETYJn edeltäjä) lähetti tuolloin vain kolmen tarkkailijan ryhmän ja hyväksyi nöyrästi senkin mandaatin päättymisen kuuden kuukauden kuluttua, koska Jugoslavian liittotasavaltaa ei oltu hyväksytty ETYKn jäseneksi. Nyt ETYJn tarkkailijat ovat lähinnä siivoamassa hävityksen jälkiä.

WRI:n pyrkimykset

Vuonna 1991 War Resisters´ International (WRI) päätti keskittyä Jugoslavia-toiminnassaan neljään asiaan: 1) niiden tukemiseen, jotka kieltäytyvät lähtemästä sotaan, 2) syntymässä olleiden rauhanryhmien tukemiseen ja kouluttamiseen, 3) ennaltaehkäisemiseen, jolloin ajateltiin ensisijaisesti Kosov@a sekä 4) sodanjälkeiseen sovitteluun. Tavallaan tunnustimme, että kokonaistilanne oli armeijoiden ja valtapoliitikkojen käsissä. Meidän tulisi keskittyä siihen, mitä me ja ystävämme voisimme tehdä omilla voimavaroillamme. Muiden maiden hallituksilta olemme pyytäneet vain vakavaa sitoutumista ennaltaehkäisyyn ja sodanjälkeisten sovitteluprosessien tukemista, emme kansainvälisten neuvottelijoiden pelleilyä.

Jotkut pasifistit kokeilivat väkivallatonta siviilien väliintuloa. Kokemukset tällaisista yrityksistä Bosniassa eivät olleet rohkaisevia - tunne, että "jotain pitäisi tehdä" ei riitä korvaamaan kunnollista suunnittelua ja vakavaa yhteistyötä tilanteessa toimivien eri ryhmien kanssa. Balkan Peace Teamilla on arvokkaita projekteja, mutta ne ovat pienimuotoisia ja tarkoitettu toimimaan pitkällä aikavälillä: Jugoslavian liittotasavallassa oleva ryhmä työskentelee matalalla profiililla edistääkseen epävirallista vuoropuhelua ja yhteistyötä serbien ja albaanien välillä.

Käsillä oleva todellisuus

Nyt meidän on tunnustettava seuraavat asiat:

 

  • On liian myöhäistä yrittää ennaltaehkäistä, vaikka politiikka jonka uskoimme ehkäisevän sodan Kosov@ssa - Kosov@n albaaniväestön järjestelmällisellä väkivallattomuudella haarniskoituna - olisi saattanut muuttaa asioiden kulun.

     

  • Serbian sotakone on entisenlainen. Meidän ei ole syytä toistaa joidenkin pasifistien naiivia suhtautumista Hitleriä kohtaan ennen toista maailmansotaa.

     

  • Serbian oppositio on heikko ja eristetty. Jo Milosevicin ja Holbrooken neuvottelun aikana Serbian viranomaiset käyttivät NATOn väliintulon uhkaa tekosyynä kiristääkseen valvontaa kahta Belgradissa ilmestyvää sanomalehteä kohtaan, joita he eivät pitäneet riittävän "patrioottisina". Ne harvat serbialaiset, jotka uskaltavat vastustaa avoimesti Kosov@n sotaa, tarvitsevat kaiken tukemme - Women in Black-järjestö oli tyytyväinen, kun niinkin monta kuin 100 ihmistä osallistui heidän mielenosoitukseensa lokakuun alussa. Puoluepoliittinen oppositio on taas jo useampia kertoja osoittanut olevansa kyvytön liittoutumaan tehokkaasti Milosevicia vastaan tai omaksumaan kosov@laisten oikeuksia kunniottavan politiikan.

     

  • Väkivallattomuus on menettänyt uskottavuutensa Kosov@ssa. Kahdeksan vuoden ajan Kosov@n albaaniväestö kieltäytyi vastaamasta väkivaltaan väkivallalla, mutta heidän strategiansa ei kyennyt saavuttamaan päämääriään. Voimme syyttää UCKa väkivallattomuuden sabotoinnista, Rugovaa passiivisesta asenteestaan ja melkein koko väestöä siihen harhakuvaan takertumisesta, että kansainvälinen yhteisö tulisi pelastamaan - mutta kahdeksan kärsivällisyyden ja hellittämättömyyden vuotta ovat kuluttaneet loppuun väkivallattomuuden uskottavuuden.

     

  • Pommitukset eivät ole ratkaisu. On pelottavaa, kuinka lähelle sotilaallisen intervention aloittamista NATO ajautui ilman että se on selvittänyt päämääriään.

    Pitkän aikavälin työtä

    Kosov@n tilanteesta huolestuneiden pasifistien tulisi jatkaa pitkän aikavälin työtään tietäen, että se on välttämätön osa tilanteen parantumiseen johtavia toimenpiteitä. Sen lisäksi tarvitsemme painostusta neuvottelujen puitteiden muuttamiseksi. Omien maidensa alueella toimivia separatistisia liikkeitä pelkäävät hallitukset vaativat ratkaisua, jossa Kosov@ pysyy Jugoslavian liittotasavallan osana. Tällöin kosovalaisilta vaaditaan itsenäisyystavoitteesta luopumista ennen neuvotteluja. Sen sijaan tarvitaan avoin prosessi, joka kykenee turvaamaan kaikkien kosov@laisten edut - mukaanlukien serbit ja muut vähemmistöt. Tätä varten on etsittävä lyhyen aikavälin ratkaisuja, jotka eivät sulje pois (ei serbien eikä albaanien) pyrkimyksiä, joita yksinkertaisesti ei voi tukahduttaa.

    (Peace News, November 1998)

  •