Alumiini sodan polttoaineena

Alumiinilla on lukemattomia käyttötarkoituksia modernissa siviilielämässä, mutta sitä käytetään useilla tavoilla myös aseteknologiassa. Tämän johdosta se on yksi Pentagonin ”strategiseksi” luokittelemista metalleista, mikä tarkoittaa sitä, että maailman voimakkaimpien hallituksen keskeisiin päämääriin kuuluu turvata sen jatkuva saanti pienimmillä mahdollisilla kustannuksilla.

Tämän päämäärän saavuttamiseksi uusien bauksiittikaivosten, alumiinijalostamojen ja -sulattamojen avaamista ajetaan voimakkaan salaisen painostuksen avulla monissa maissa, esimerkiksi Islannissa. Intiassa tämä aiheuttaa sekä alkuperäiskansojen julmaa riistoa että valtavia uhkia ympäristölle – erityisesti Orissan ja Andhra Pradeshin alueilla, joissa eräiden suurten vuorien huipuilla on kerrostumia korkealaatuista bauksiittia. Nämä kerrostumat säilövät monsuunisateita ja vapauttavat ne satoina vesivirtoina. Vuorten huippujen kaivaminen heikentää niiden vedensitomiskykyä. Yhden alumiinitonnin tuottaminen kuluttaa yli tuhat tonnia vettä. Vedantan Lanjigarhiin perustaman uuden jalostamon aiheuttama myrkyllinen punainen mutajäte on jo saastuttanut Bansadhara-joen kuukauden sisällä jalostamon käynnistämisestä.

Termiitin (1901) ja duralumiinin (1908) keksiminen johti nopeasti pommeihin ja lentokoneisiin sopivan alumiinin sotilaallisten mahdollisuuksien kaupalliseen hyödyntämiseen. Ensimmäinen ja toinen maailmansota lisäsivät alumiinikauppaa valtavasti, kuten on tehnyt jokainen sota myöhemmin. Alumiini on sotilaallis-teollisen kompleksin ydintä ja määrittää nykyistä sodankäyntiä tavalla, jonka vain harva ihminen ymmärtää.

Termiittipommit hyödyntävät alumiinin piilevää räjähdysvoimaa käyttämällä sen reaktiotuotteen korkeaa muodostumislämpöä räjähdyksen voiman kasvattamiseen. Sitä käytettiin 70 000:ssa ensimmäisen maailmansodan käsikranaatissa. Myöhemmin sitä on käytetty mm. Saksan ja Japanin kaupunkeihin toisessa maailmansodassa pudotetuissa palopommeissa, napalmissa, suurissa pommeissa ja ydinohjusten taistelukärjissä.

1920-luvulla alumiini mahdollisti ilmojen valloituksen, aluksi ensimmäisen maailmansodan lentokoneissa käytetyn duralumiinin muodossa. Hitlerin aloitettua laajamittaisen alumiinipohjaisten lentokoneiden rakennusohjelman Britannia ja Amerikka käynnistivät vuonna 1934 omat jälleenaseistautumisohjelmansa, missä niitä auttoivat suuret 1920- ja 30-luvuilla aloitetut padonrakennusohjelmat. Sisustamaton suuri matkustajakone tai sotilaslentokone koostuu nykyäänkin n. 80-prosenttisesti alumiinista, vaikka ilmailussa käytettävät metalliseokset ovat tänä päivänä paljon monimutkaisempia, erityisesti litiumyhdisteet ja metallimatriisikomposiitit..

Padot ja alumiini ovat läheisessä yhteydessä. Sekä ennen että nykyisyydessä (NB Icelandin uudet padot) monien maailman suurimpien patojen todellinen tarkoitus on tuottaa halpaa vesivoimaa alumiinin tuotantoa varten. ”Lännen suurten patojen sähkö auttoi voittamaan toisen maailmansodan” mahdollistamalla alumiinin valmistuksen aseita ja lentokoneita varten, myöhemmin plutoniumin valmistuksen atomipommia varten.1 Vuonna 1940 presidentti Roosevelt vaati 50 000 lentokoneen rakentamista.

Henry Kaiser vastasi tähän omalla vetoomuksellaan alumiinintuotannon lisäämisen puolesta sekä tekemällä palopommeja. Toinen maailmansota merkitsi uutta tasoa ihmisten epäinhimillisyydessä toisiaan kohtaan, kun siviileistä tuli ensisijainen kohde. Sodan alkuvaiheista saakka kaupunkien pommittaminen oli molempien osapuolten avainstrategia. Palopommit ja napalmi olivat useimmiten alumiinipohjaisia: 4-8 % napalmissa, 3-13 % Kaiserin palopommeissa. Vuoteen 1944 mennessä Japaniin ja Saksaan oli pudotettu 41 000 tonnia palopommeja. The Chemical Warfare Service käytti niitä ”polttamaan Japanin sydämen” ja ”säästääkseen tuhansia amerikkalaisia ihmishenkiä”.2

Ennen atomipommien pudottamista nämä kemialliset pommit olivat jo aiheuttaneet laskemattomat verilöylyn siviilien parissa. Puolet brittien Dresdeniin Churchillin valtuutuksella vuonna 1945 pudottamista pommeista oli napalmia. Noin 25 000 siviiliä kuoli. Molempia käytettiin laajasti Koreassa ja Vietnamissa. Jälkimmäisessä sodassa esiteltiin uusi pelottava ase: seitsemän tonnin BLU-2 pommi, jonka sisältämän alumiinimassan räjähdysvoiman keksi kreationisti (ts. kristitty fundamentalisti) Melville Cook vuonna 1956. Tätä asetta on käytetty laajojen alueiden mattopommituksiin Koreasta Afganistaniin.

Vuoden 1945 jälkeen alumiinin kysyntä laski äkisti. Kaiser osoitti etevyytensä laskemalla Korean sodan varaan, ja Boeingista tuli hänen ensimmäinen asiakkaansa. Hänen tehtaansa valmistivat pian Koreassa käytettäviä B-36 -pommikoneita. Hänen ”pelinsä” onnistui, ja merkitsi alkua Eisenhowerin mainitsemalle ”pysyvälle sotateollisuudelle”, joka ei ole sen jälkeen joutunut ottamaan taka-askeleita. USA:n alumiinintuotanto yli kolminkertaistui vuosina 1948-58 aloittaen alumiiniteollisuuden ”uuden kulta-ajan”.3

Vähän tunnettu teksti, joka kiteyttää tämän politiikan ja paljastaa teollisuudesta asioita, joita ei sen jälkeen avoimesti tunnustettu, on Dewey Andersonin ”Aluminium for Defence and Prosperity” (1951):

Alumiinista on tullut tärkein yksittäinen modernin sodankäynnin raaka-aine. Mikään taistelu ei ole mahdollinen eikä mitään sotaa voida saattaa menestykselliseen lopputulokseen käyttämättä ja tuhoamatta valtavaa määrää alumiinia... Alumiinia tarvitaan atomiaseisiin, sekä niiden tuottamiseen että perille toimittamiseen.”4

Alumiinia käytetään ydinohjusten räjäytysteknologiassa ja niiden kuorissa sekä polttoaineessa. Ohjusten polttoaine on perustunut alumiinipulveriin 1950-luvulta lähtien. 1990-luvulla erittäin hienon alumiinipulverin käyttö rakettien polttoaineena laajensi tätä nanoteknologian avulla ja käytetystä rakettien polttoaineesta peräisin olevat alumiinin nanohiukkaset ovat jo aiheuttaneet ulkoavaruuden vakavaa saastumista, johon satellittiteollisuus on osallinen.

Alumiinia subventoidaan monin tavoin, koska sen merkitys ”puolustukselle” on niin suuri. Se on kaikkea muuta kuin ”vihreä metalli”. Ja sen hinta on aivan liian alhainen. Todelliset sähkövoiman, veden, kuljetusten ja saastumisen kustannukset on ulkoistettu Intian kaltaisille tuotantoalueille, kun Euroopan alumiiniteollisuus on vähenemässä nopeasti. Jopa Kalashnikov-rynnäkkökiväärillä on ollut alumiinirunko vuodesta 1961.

Kalleimpien sotakoneiden joukkoon kuuluvat paljon alumiinia sisältävät lentokoneet, joiden tuotannon silmiinpistävä tunnusmerkki ovat olleet useat suuret korruptioskandaalit, joissa niiden suurimmat tuottajat ja asekauppiaat ovat maksaneet massiivisia lahjuksia tai ”komissioita”.5

Ilmastonmuutoksen syistä käytävässä keskustelussa tiedotusvälineet kiinnittävät liian harvoin huomiota kaivostoiminnan ja metallien tuotannon sekä aseteollisuuden keskeiseen rooliin – samoin näiden aseiden käytön saastuttaviin vaikutuksiin Irakissa, Afganistanissa ja monilla muilla alueilla.

Tiedotusvälineet ovat myös jokseenkin hiljaa monista Intian alkuperäiskansoista, joiden elämän alumiini- ja terästeollisuus tuhoavat. Näiden kansojen liikkeet kestävän elämäntapansa säilyttämiseksi ansaitsevat tulla tunnetuiksi ja kansainvälisesti tuetuiksi. Poliisi on ampunut kuoliaaksi alumiini-, teräs- ja kemiallisia tehtaita vastaan mieltään osoittavia kyläläisiä Maikanchissa (vuonna 2000), Orissan Kalinganakarissa (2006) ja Länsi-Bengalin Nandigramissa (2007). Nämä tapahtumat ovat vain äärimmäisiä ilmauksia häirinnästä, jota omaisuuttaan puolustavat yhteisöt joutuvat kohtaamaan.

Tämän nopean pakkoteollistamisen väitetään olevan ”kestävää kehitystä” ja ”köyhyyden vähentämistä”, kun se tosiasiassa tarkoittaa päinvastaista. Kyläläisten elintaso romahtaa kaikkialla Intiassa, kun suurteollisuus ottaa heidän maansa.

Lanjigarhin jalostamoa rakentaa lontoolainen yhtiö Sterlite (tai Vedanta). Lähiseudun heimoyhteisöt on eroteltu toisistaan ja heidän vetensä, maansa ja ilmansa vakavasti saastunut. Jalostamo on rakennettu yhden Orissan parhaiten metsää kasvavan vuoriston viereen Niyamgirin alueella, jota asuttavat ”primitiiviseksi heimoksi” luokitellut dongria kondit, jotka ovat valmiita puolustamaan pyhää vuortaan jokaista hyökkäystä vastaan. Tapaus on ollut Intian korkeimman oikeuden käsiteltävänä yli kolme vuotta, painostus sekä puolesta että vastaan on kovaa ja Vedanta on käyttänyt valtavia summia. Tämä on erittäin symbolista, sillä dongrioille korkein jumaluus on Niyam Raja (”Lain herra”), jonka he yhdistävät lähes puolitoista kilometriä korkean vuoren huippuun. Heille on tämän takia tabu kaataa puita huipulta, minkä ansiosta on säilynyt laaja alue luonnontilaista metsää, jolla elää monia ainutlaatuisia lajeja – ja jonka Vedanta haluaa kyniä paljaaksi. Vedantan tytäryhtiö Balco on Intian aseteollisuuden päähankkija, mukaan lukien ohjusten.

Orissassa ja Itä-Intian naapuriosavaltioissa tuettu teollisuus toimii polttoaineena maailman sodille samalla kun se ruokkii autoihin, paketointiin ja megaluokan rakentamiseen perustavaa elämäntyyliä, jota pidetään koko ajan laajemmin pitkällä aikavälillä täysin kestämättömänä. Kuten Utkalin projektia vastistavan Kashipur-liikkeen heimojohtajiin kuuluva Bhagavan Majhi sanoo:

Esitin kysymyksen poliisin ylitarkastajalle. Kysyin häneltä: herra, mitä tarkoitatte kehityksellä? Onko ihmisten häätäminen kodeistaan kehitystä? Kehitys on tarkoitettu ihmisille, ja heidän tulisi saada hyödyt. Heidän jälkeensä tulevien sukupolvien tulisi saada hyödyt. Tätä on kehitys. Sen ei pitäisi tarkoittaa vain joidenkin viranomaisten ahneuden tyydyttämistä. Miljoonia vuosia vanhojen vuorien tuhoaminen ei ole kehitystä. Jos hallitus on päättänyt että tarvitsemme alumiinia ja meidän pitää kaivaa bauksiittia, sen tulisi osoittaa meille toinen alue tilalle. Adivaseina olemme viljelijöitä. Emme voi elää ilman maata... Jos he tarvitsevat sitä niin kovasti, heidän tulisi kertoa mihin he sitä tarvitsevat. Kuinka moneen ohjukseen bauksiittiamme käytetään? Mitä pommeja aiotte tehdä? Kuinka monta sotilaslentokonetta? Teidän tulee antaa meille täydellinen selvitys.”6

Kaivosyhtiöt, aseteollisuuden yhtiöt ja ja niitä tukevat maailman rahoitusinstituutiot ovat äärimmäisen läheisessä yhteydessä toisiinsa ja tekevät suuria voittoja sodalla. Maailmassa ei ole rauhaa ennen kuin asevarustelu lakkaa, ja se saa polttoaineensa kaivos- ja metalliteollisuudesta.

Felix Padel (Broken Rifle no 77, Feb 2008)

Teksti perustuu Felix Padelin ja Samarendra Dasin tulevaisuudessa julkaistavan kirjan lukuun. Kirjan aihe on alumiiniteollisuuden poliittinen taloustiede ja sen vaikutukset Orissassa.

1P. McCully: Silenced rivers: The ecology and politics of large dam (1996)

2Albert Heiner: Henry J. Kaiser, Western Colossus (1998), p. 112.

3G.D. Smith, p. 150.

4Dewey Anderson: Aluminum for Defence and Prosperity; US Public Affairs Institution, Washington 1951.

5Sampson (1977) antaa lukuisia esimerkkejä 70-luvulle saakka. Sen jälkeen maailman tiedotusvälineet ovat paljastaneet suuren joukon näitä skandaaleja. Lontoossa päämajaansa pitävä kansalaisjärjestö CAAT (The Campaign Against the Arms Trade) on käytännössä omistautunut paljastamaan näitä, ja raportoi säännöllisesti Britannian hallinnonhaarojen ja virallisten instituutioiden osallisuuksista niihin.

6Haastattelu sisältyy Amarendran ja Samarendra Dasin elokuvaan ”Matiro Poko. Company Loko”