Rauhankone

TIMO HONKELA: RAUHANKONE - Tekoälytutkijan testamentti (2017). 285 sivua. Gaudeamus.

Professori Timo Honkelan Rauhankone – Tekoälytutkijan testamentti on enemmän kuin kirja rauhasta ja maailmanrauhaan pyrkimisestä. Se on myös omakuva oppineesta, jonka ajatuksissa yhtyy ajallemme epätyypillisesti äly ja viisaus. Vuonna 2014 parantumattomaan aivosyöpään sairastunut Honkela ei arkaile käydä läpi kipeitäkään asioita ja tämä syvästi henkilökohtainen ote saa lukijan sympatisoimaan professorin rauhanutopiaa, vaikkei hänen teknologiauskoaan jakaisikaan.

Tekoälytutkimuksen ja koneoppimisen parissa vuosikymmenien uran tehnyt Honkela hahmottelee kirjassaan ”rauhankonetta”, joka poistaa maailmasta ihmisten välisten eripurien alkulähteet. Honkela ei tarkemmin määrittele ”rauhankoneen” ominaisuuksia, sillä hän katsoo sen olevan hänen jälkeensä tulevien työ. Testamentti toimii idean liikkeellelaskijana.  Ajatuksena kuitenkin on, että ”rauhankone” ponnistaa ruohonjuuritasolta yksilöiden välisistä arkipäiväisistä ristiriidoista kohti laajempia yhteyksiä. ”Rauhankone” onkin yksinkertaisimmillaan kuin kännykkä-aplikaatio, joka muistuttaa, ettei vihastuksissa kannata sanoa toiselle kaikkea mitä mieli tekisi.

Vallan ja politiikan näkökulmat saavat kirjassa vähänlaisesti tilaa. Nämä uuden teknologian soveltamisessa keskeiset ihmistoiminnan osa-alueet jäävät muutaman sivulausemaininnan varaan. Honkela kyllä tiedostaa digitalisoitumisen mukanaan tuomat ongelmat, mutta luottaa itsestään selvästi, että demokraattinen prosessi korjaa syntyvät epäkohdat. Ajatus valtaa rajoittaviin poliittisiin päätöksiin tuosta vain suostuvista megakorporaatioista tuntuu todellisuuden valossa kaukaa haetulta.

Honkela ei pääse pakoon omaa asemaansa kansainvälisen uran tehneenä akateemikkona pohtiessaan epäkohtia, joita ”rauhankoneen” avulla puretaan. Hän tuntuu ajattelevan tiedon ja vuorovaikutuksen lisäämisen riittävän poistamaan poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista ja uskonnollista syistä johtuvaa eripuraa. Honkela tuntuu ottavan annettuna ajattelumallin, jonka mukaisesti maailma olisi parempi paikka, kunhan ihmiskunnan enemmistö omaksuisi länsimaisen sekulaarin liberalismin. Tämän elämäntavan oma taipumus kylvää eripuraa jää tässäkin yhteydessä käsittelemättä.

Edellä esitetystä kritiikistä huolimatta Honkela arvostaa ja ottaa huomioon myös ihmistieteiden näkökulmia. Hän ei ole fakkiintunut ”kovien tieteiden” ylistäjä vaan ymmärtää eri tieteenalat toisiaan täydentäviksi. Jo se, että hän mainitsee (edes ohimennen) politiikan ja yhteiskuntatieteiden tuottaman tiedon tärkeyden uutta teknologiaa sovellettaessa, on poikkeuksellista, kun sitä vertaa suurimpaan osaan teknologiaoptimismin sävyttämistä puheenvuoroista.

Saatan olla liian kriittinen Honkelaa kohtaan, kirjanhan on tarkoitus olla vasta perusta. Ehkä vallan, politiikan ja teknologian suhteita olisikin hedelmällisempää problematisoida omassa teoksessa, sillä valta-aspekti määrittelee tulevaa yhteiskuntaa ja maailmaa vähintään yhtä paljon kuin käyttöön otettavat teknologiset innovaatiot. Honkelan testamentti tarjoaa siihenkin kyllä eväitä, vaikka olisin toivonut, että hän olisi käsitellyt kysymystä rohkeammin.

Myönnän, että yhteiskuntatieteilijänä luen Honkelan kirjaa kuin piru Raamattua, omia tärkeinä pitämiäni seikkoja korostaen ja niihin kritiikkini nojaten. Toinen lukija löytää jotain muuta mihin tarttua, jotain muuta, joka innostaa ajattelemaan ja ehkä juuri siksi Honkelan testamentti onnistuu pyrkimyksessään. Silti sen suurin ansio on tekijän henkilökohtaisessa otteessa. Honkela ei ole kaukainen teknokraatti vaan auki lukijalle tavalla, joka paljastaa niin heikkoudet kuin vahvuudet, epävarmuuden ja varmuuden. Kirjoittaja tulee ihmisenä lähelle.

JONI KALLIOMäKI