Myytti metsästäjäkeräilijöiden sotaisuudesta

Nykytiedon mukaan ihmislaji on suurimman osan esihistoriastaan elänyt melko pienissä metsästäjäkeräilijöiden ryhmissä. Evoluutiopsykologian näkökulmasta ihmismieli on kehittynyt nykyiseen muotoonsa juuri tällaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa oloissa. Tämän vuoksi metsästäjäkeräilijöiden sosiaalista dynamiikka tutkimalla yritetään saada otetta ihmisluontoa koskeviin kysymyksiin. Eräs tiedeyhteisöä jakava keskustelu koskee käsitystä metsästäjäkeräilijöiden sodankäynnistä ja sen laajuudesta.

Osa tutkijoista pitää metsästäjäkeräilijöiden nyt jo pitkälti kadonnutta elämäntapaa varsin rauhanomaisena. Toiset taas ovat nähneet metsästäjäkeräilijät huomattavasti sotaisempina. Esimerkiksi tunnettu kognitiotieteilijä Steven Pinker on puolustanut ajatusta ihmisen luontaisesta taipumuksesta väkivaltaan ja sodankäyntiin. Tämän näkemyksen mukaan metsästäjäkeräilijät kävivät varsin raakoja sotia, joiden motiivina oli kamppailu elintilasta ja joiden tarkoituksena oli kilpailevien ryhmien syrjäyttäminen. Pinkerin mukaan ihmisen luontaisen väkivaltaisuuden ja sodankäyntialttiuden kiistäminen on vaarallinen ideologinen kuvitelma, joka voi pahimmillaan jopa vaikeuttaa reaalimaailman konfliktien ratkaisemista ja ennaltaehkäisemistä.

Vastakkaista näkökulmaa edustava antropologi Douglas Fry taas pitää erityisesti metsästäjäkeräilijöistä puhuttaessa sodan käsitettä jo lähtökohtaisesti harhaanjohtavana. Jos sodankäynti määritellään hyvin laajasti, voidaan päätyä varsin
erikoisiin ja heikosti perusteltuihin tulkintoihin sodankäynnin universaaliudesta.  Pahimmillaan jonkin tietyn metsästäjäkeräilijäyhteisön parissa satunnaisesti tapahtuneet ja tuon yhteisön lähtökohtaisesti tuomitsemat henkirikokset saatetaan tulkita osoitukseksi kyseisen yhteisön sotaisuudesta.

Esimerkiksi useimpien inuiittiryhmien parissa väkivaltaan suhtaudutaan kielteisesti eikä laajamittaista ryhmien välistä väkivaltaa juuri esiinny. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin halunneet nähdä näiden kansojen parissa harvakseltaan tapahtuneet henkirikokset eräänlaisena paikallisena matalan intensiteetin sodankäynnin muotona. Fryn mielestä tällaiset esimerkit osoittavat, että antropologit ja historioitsijat ovat luokitelleet sodaksi toimintaa, joka ei oikeastaan ole sotaa. Se ei ole yhteisön koordinoimaa ja siihen osallistuu ryhmän jäsenistä vain murto-osa. Fry sanoo, että tällaisen väkivallan kutsuminen sodaksi on suurin piirtein yhtä mielekästä kuin esittää, että yksittäinen henkirikos on eräs länsimaisista sodankäynnin muodoista. Fryn mukaan sota on aivan erityinen väkivallan muoto.

Metsästäjäkeräilijöille ominaisen sodankäyntialttiuden selvittämistä on vaikeuttanut se, että suurin osa metsästäjäkeräilijäväestöistä on jo vuosituhansia ollut tekemisissä maanviljelyn omaksuneiden kulttuurien kanssa. Tällöin voi olla hankala sanoa, mikä on lainaa maanviljelyväestöltä ja mitkä ilmiöt taas ovat ominaisia metsästäjäkeräilijöille. Monien historiallisena aikana tunnettujen metsästäjäkeräilijäryhmien kulttuurit saattavat olla varsin kaukana esineoliittisen kauden metsästäjäkeräilijöiden kulttuureista. Esimerkiksi alttius sodankäyntiin voi olla kulttuurista lainaa ympäröiviltä kansoilta, joiden sosiaalinen hierarkia on eriytyneempi. Myös kolonialismi on usein lisännyt alkuperäiskansojen sodankäyntiä. Tämä vaikutusmekanismi tunnetaan hyvin esimerkiksi Pohjois-Amerikasta. Eurooppalaisten kanssa käyty turkiskauppa lisäsi intiaanikansojen keskinäistä sodankäyntiä 1600-luvulta lähtien. Toisaalta vastoin Hollywoodin tarjoamia stereotypioita suuri osa Amerikan alkuperäiskansoista oli hyvin rauhanomaisia. Rauhanomaisen intiaanikansan tuhoamisesta ei kuitenkaan perinteisesti ole ollut lännenelokuvan aiheeksi.

Eräs kiinnostava metsästäjäkeräilijöille ominaista sodankäyntialttiutta valottava maantieteellinen alue on Australia. Ennen 1700-luvun lopulla alkanutta brittiläistä asuttajakolonialismia Australia oli käytännössä yksinomaan metsästäjäkeräilijöiden asuttama alue. Siinä missä esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Amerikassa maanviljely oli varsin laajalle levinnyttä jo esikolumbiaanisena aikana, Australian aboriginaalit elivät juuri sellaisissa metsästäjäkeräilijöiden ryhmissä, joissa ihmisen on ajateltu lajina kehittyneen. Vaikka aboriginaalien perinteinen elämäntapa on jo nykyään lähes kadonnut, sitä ehdittiin tutkia melko paljon 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Nämä etnografiset kuvaukset tarjoavat ikkunan siihen, millaista metsästäjäkeräilijöille ominainen sodankäynti on saattanut olla myös muualla maailmassa ennen neoliittistä vallankumousta.

Fryn mukaan Australian aboriginaalien sodankäynti oli hyvin kaukana siitä, mitä me sodalla ymmärrämme. Laajamittaisen sodan sijasta kyse oli korkeintaan yksittäisistä taisteluista. Taistelujen taustalta ei löytynyt poliittisia tai taloudellisia intressejä. Aboriginaalien uskomusten mukaan maaoikeudet kuuluivat luovuttamattomina tiettyjen paikallisryhmien jäsenille, joten ei voitu ajatella tilannetta, jossa toisen ryhmän alue olisi voitu valloittaa. Toisaalta vakiintuneet kulttuuriset käytännöt sallivat tilanteen vaatiessa vieraiden alueiden hyödyntämisen, joten luonnonresursseihin liittyneet kiistat eivät juuri aiheuttaneet konflikteja eri aboriginaaliryhmien välille. Konfliktien motiivina olivat lähes yksinomaan yksilöiden väliset ristiriidat.

Näitä ristiriitoja yritettiin mahdollisuuksien mukaan ratkaista väkivallattomasti. Ristiriidat ovat osa ihmiselämää, mutta väkivalta ei ole ainoa ratkaisu konfliktien ratkaisemiseen.  Aboriginaalit suosivat esimerkiksi neuvonpitoa, jossa loukattu osapuoli sai tuoda oman näkemyksensä esille.  Jos rauhanomaiseen ratkaisuun ei päästy, taistelun tavoitteena oli ennemminkin loukatun osapuolen kunnian palauttaminen kuin vihollisryhmän tuhoaminen tai mahdollisimman monen ihmisen tappaminen. Taisteluissa ei pyritty maksimaalliseen tuhoon. Fryn mukaan aboriginaalimiehet olivat taitavia sekä heittämään keihäänsä vihollisen ohi että väistämään itse osumia. Taistelu loppui usein ensimmäiseen haavoittumiseen.

Näiden esimerkkien valossa metsästäjäkeräilijöiden ja ”kehittyneempien” kulttuurien sodankäyntiä on ongelmallista verrata toisiinsa.  Fryn mielestä metsästäjäkeräilijöiden sodankäyntiä koskevaa keskustelua vie jo lähtökohtaisesti harhapoluille se, että tutkijat kutsuvat sodaksi sellaista, mikä ei ole sotaa. Tutkijat heijastavat oman kulttuurinsa käsityksiä vieraisiin kulttuurisiin konteksteihin ja näin leimaavat tutkimansa yhteisöt väkivaltaisemmiksi kuin ne ovatkaan. Samalla myös vahvistetaan vaarallista myyttiä ihmisen luontaisesta sotaisuudesta. Ne tarinat, joita itsestämme kerromme, vaikuttavat siihen millaisia olemme. Ajatus sodankäynnin luonnollisuudesta muuttuu helposti itseään toteuttavaksi profetiaksi.

JUUSO KOPONEN

LUETTAVAA:
Pinker, Steven. 2002. The Blank Slate – The modern denial of human nature. Penguin Books.
Fry, Douglas P. 2007. Beyond War : The Human Potential for Peace. Oxford University Press.