Interventio Libyaan: onko se todella ainoa vaihtoehto?

Stephen Zunes, 28.3.2011

Yhdysvaltain ja sen läntisten liittolaisten päätös tehdä sotilaallinen interventio Muammar Gaddafin johtamaa Libyan hallitusta vastaan on ehkä ehkäissyt verilöylyn, mutta voi maksaa vielä enemmän ihmishenkiä. Lisäksi se saattaa heikentää ilmiömäisiä, valtaosin väkivallattomia demokratialiikkeitä, jotka ovat pyyhkäisseet yli arabimaailman viime kuukausien aikana. Mikäli Libyan kansannousu olisi pysynyt alkuvaiheidensa tavoin väkivallattomana, käsillä ei nyt luultavasti olisi konfliktin aiheuttamaa veristä umpikujaa ja muita vaaroja.

Tunisian ja Egyptin diktatuureja vastaan käydyissä menestyksekkäissä kansannousuissa, Jemenin ja Bahrainin diktatuurit vakavasti kyseenalaistaneissa protesteissa ja pienemmissä alueen yli pyyhkineissä mielenosoituksissa on ollut merkittävää se, että ne ovat olleet täysin kotoperäisiä eikä ulkoinen interventio ole tahrannut niitä. Lisäksi mahdollisuudet menestyksekkääseen siirtymään kohti demokratiaa ovat paljon suuremmat, mikäli vallan kumoaminen on seurausta laajasta väkivallattomasta liikkeestä, jonka luominen vaatii laajoja kansalaisyhteiskunnan liittoutumia  ja  niiden edellyttämää yhteistyötä ja konsensusta. Tämän vastakohta on vallan kumoaminen väkivaltaisella taistelulla – jota johtaa etujoukko, ja jota hallitsevat sotaisat arvot ja vallan tavoittelu aseiden avulla laajamittaisen osallistumisen sijasta – joka useimmiten on johtanut yksinkertaisesti uuteen diktatuuriin.

Sotilaallisen tuen antaminen heikosti organisoituneelle aseelliselle vastarintaliikkeelle johtaa siihen, että useammat ihmiset saavat surmansa. Tuki ei välttämättä luo kurinalaista sotajoukkoa, joka kykenee kukistamaan vahvasti aseistautuneen hallituksen, ja vielä vähemmän pystyttämään vakaan demokraattisen järjestyksen. Kun laajamittainen väkivallaton vastarinta vapautti useita merkittäviä Libyan kaupunkeja helmikuussa, niihin perustettiin demokraattisia komiteoita toimimaan väliaikaisina paikallishallintoina. Muun muassa Benghaziin – yli miljoonan asukkaan kaupunkiin – luotiin paikallishallinto, jota pyöritti tuomarien, lakimiesten, yliopistoihmisten ja muiden ammattilaisten muodostama improvisoitu järjestelykomitea. Gaddafin vastustuksen muututtua pääosin väkivaltaiseksi liikkeen johdossa näyttää nyt olevan merkittävä joukko hallituksen entisiä huippuvirkailijoita ja korkea-arvoisia upseereja, jotka olivat vuosien ajan liittoutuneet tyrannin kanssa, jotka ovat jättäneet hänet vain muutamia viikkoja sitten ja joiden tuki demokratialle on varsin epäilyttävää.

Tämä alleviivaa sitä, että vaikka virassa oleva hallitus olisi paha ja vastarinta sitä kohtaan oikeutettua, sen kumoaminen saattaa johtaa vieläkin huonompaan, ja tämä mahdollisuus on paljon suurempi, mikäli valta saavutetaan aseiden voimalla. Esimerkiksi voisi varmasti väittää, että neuvostoliittolaisia vastaan Afganistanissa 1980-luvulla taistelleiden mujahedinien asia oli oikeutettu ja että siviiliväestö tarvitsi puolustusta vakavien sotarikosten uhkaa vastaan. Kuitenkin 80 prosenttia USA:n ”Afganistanin vapaustaistelijoille” lähettämistä miljardeista dollareista päätyi Hezb-i-Islamin käsiin: ekstremistiselle vähemmistöryhmälle, joka teurasti tuhansia afgaanisiviilejä ja hyökkää nykyään USA:n joukkoja vastaan yhdessä Talibanin kanssa.

Kuinka kaataa Gaddafi?

Niin epävakaa ja sortava kuin Gaddafi onkin, hänellä on yhä tukea yhteiskunnassa. Häntä eivät pidä vallassa vain ulkomaiset palkkasotilaat. 41 vuotta kestäneen valtansa aikana hän repi maansa pois uuskolonialistisen herruuden alta, iskosti ihmisten mieleen kansallisen ylpeyden tunteen ja – huolimatta huonosta asioiden hoitamisesta ja arvaamattomasta politiikasta – johti maansa Afrikan korkeimpaan sijoitukseen inhimillisen kehityksen indeksissä lukuisten verraten vauraiden Afrikan ulkopuolistenkin valtioiden edelle, kuten Saudi-Arabian, Bulgarian, Serbian, Meksikon, Costa Rican, Malesian ja Venäjän. On paljon libyalaisia, jotka eivät tyytymättömyydestään Gaddafin valtaa kohtaan huolimatta ole valmiita tukemaan oppositiota.

Raskaasti aseistautuneen ja vahvasti linnoittautuneen diktaattorin vastaisen vallankumouksen onnistumisen edellytys on, että oppositioliike kykenee mobilisoimaan suuren osan väestöstä tuekseen, kuten tapahtui Tunisiassa ja Egyptissä. Libyalaisten tulee tarttua strategioihin, jotka saavat hallituksen näyttäytymään oikeudettomana ja petollisena ja heidät itsensä moraalisina ja patrioottisina.

Ottaen huomioon sen, että kolonialismin ja ulkoisten interventioiden aiheuttamat kärsimykset ovat tehneet libyalaisista pahamaineisen muukalaiskammoisia, on olemassa vaara, että läntiset pommitukset aiheuttavat nationalistisen reaktion, joka vahvistaisi Gaddafia enemmän kuin hänen sotakoneistolleen aiheutetut vahingot heikentävät häntä.

Lisäksi loikkaukset turvallisuusjoukkojen riveistä – mikä on kriittisen tärkeää kumottaessa armeijan tukemaa hallitusta – ovat paljon todennäköisempiä silloin kun ne määrätään ampumaan aseistautumattomia mielenosoittajia kuin silloin, kun ulkomaiset sotavoimat hyökkäävät niitä vastaan.

Kosovon itsenäisyyskamppailun aikana 1990-luvulla Yhdysvallat ja muut länsimaat katselivat vieressä – ja jossain määrin jopa tukivat Milosevicia – kun albaanien suuri enemmistö oli yhdistynyt maltillisen Ibrahim Rugovan ja Kosovon demokraattisen liiton väkivallattoman kamppailun taakse. Vasta kun väkivaltainen ja kansalliskiihkoinen Kosovon vapautusarmeija (KLA) otti itsenäisyystaistelun johdon myöhemmin 1990-luvulla, länsi puuttui asiaan heidän puolellaan. NATO:n yksitoistaviikkoinen pommituskampanja johti 500 siviilin kuolemaan,  pani liikkeelle pahimmanlaatuisen etnisen puhdistuksen, sai aikaan valtavia tuhoja Serbian infrastruktuurille ja aiheutti väliaikaisen takaiskun Serbian demokratiakamppailulle (joka lopulta sai voiton syrjäyttäessään Milosevicin väkivallattomassa kansannousussa lokakuussa 2000). USA:n ja NATO:n politiikka Kosovon suhteen antoi täsmälleen väärän viestin: jos olet maltillinen ja väkivallaton, jätämme sinut huomiotta. Jos tartut aseisiin, tulemme avuksesi.

USA:n jatkuva tuki Jemenin ja Bahrainin hallituksille niiden raa'asti tukahduttaessa demokratiaa tukevat voimat samaan aikaan, kun se tulee Libyan väkivaltaisen opposition tueksi, antaa myös väärän viestin.

Näin ollen on elintärkeää, että ne meistä jotka haluavat nähdä demokratian voittavan Libyassa, haastavat myytin, jonka mukaan sotilaallinen ratkaisu on ainoa tapa lopettaa Gaddafin harjoittama sorto ja tyrannia.

Eikö väkivallattomuus toiminut?

Pääosin väkivallattomat demokraattiset vallankumoukset Tunisiassa ja Egyptissä tammi- ja helmikuussa kulkevat lukuisten viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtuneiden menestyksekkäiden aseettomien kansannousujen jalanjäljissä. Ne ovat kaataneet diktatuureja lukuisissa maissa, muun muassa Serbiassa, Chilessä, Puolassa, Boliviassa, Tshekkoslovakiassa, Nepalissa ja Malediiveilla. Lisäksi väkivallattomat protestit ovat viime viikkoina – hallitusten sortotoimista huolimatta – kyseenalaistaneet vakavasti Jemenin ja Bahrainin hallitukset ja pienempiä mielenosoituksia on puhjennut Syyriassa, Omanissa, Sudanissa, Irakissa, Algeriassa ja Marokkossa.

Silti vain Libyassa demokratiakamppailu on rappeutunut veriseksi sisällissodaksi, jota on käytetty perusteena ulkoiselle sotilaalliselle interventiolle.

Jotkut arvioitsijat ovat yrittäneet liittää tämän Gaddafiin väittäen, ettei väkivallattomuus "voi toimia" noin julmaa tyrannia vastaan. Historia on kuitenkin osoittanut toistuvasti, että diktaattorit, jotka ovat olleet valmiita käyttämään massiivista väkivaltaa aseettomia kansalaisia vastaan, ovat kuitenkin kaatuneet laajamittaisen väkivallattoman toiminnan avulla.

Filippiineiltä Itä-Saksaan väkivallattomia kansannousuja vastaansa saaneet autoritaariset hallitsijat  ovat määränneet joukkonsa ampumaan aseistautumattomia väkijoukkoja vain nähdäkseen joukkojensa kieltäytyvän, mikä johtaa diktatuurien kaatumiseen. 14. tammikuuta Tunisian diktaattori Zine El Abidine Ben Ali julisti hätätilan ja kielsi kolmea ihmistä suuremmat väenkokoukset uhaten aseiden käytöllä, mikäli ”turvallisuusjoukkojen määräyksiä ei noudateta". Vastauksena tälle sadat tuhannet tunisialaiset uhmasivat hallitusta, marssivat rohkeasti kammoksutun sisäministeriön luokse ja yleislakko käytännössä katsoen sulki maan. Kun asevoimien komentaja kertoi presidentille, että kieltäytyy hyökkäämästä väkivallattomia mielenosoittajia vastaan, Ben Ali ja hänen perheensä pakenivat maasta.

Vuonna 1991 Malin sotilasdiktaattori, kenraali Moussa Traoré, määräsi joukkonsa ampumaan aseettomia demokratiamielenosoittajia. Tämä johti satojen ihmisten kuolemaan, mutta vastarintaliike pysyi väkivallattomana ja muutaman päivän sisällä Traorén joukoista oli kadonnut niin paljon sotilaita, että hänen oli luovuttava vallasta. Samoin kenraali Suharto, joka oli hallinnut Indonesiaa 33 vuotta, jolla oli enemmän verta käsissään kuin melkein kenelläkään 1900-luvun jälkipuolen hallitsijalla ja joka kantoi suoran vastuun satojen tuhansien indonesialaisten ja itätimorilaisten siviilien kuolemasta, kaadettiin pääosin väkivallattomalla kansannousulla vuonna 1998.

Libyassa mielenosoitukset olivat lähes yksinomaan väkivallattomia kansannousun ensimmäisen viikon ajan. Tuolloin demokratialiike saavutti suurimmat voittonsa ottaen haltuunsa useimmat maan itäosan kaupungeista. Tämän ajanjakson aikana tapahtui suurin osa ministerien ja muiden Gaddafin keskeisten avustajien, ulkomaille sijoitettujen suurlähettiläiden ja korkeiden upseerien eroista. Lentäjät syöksyivät koneillaan tahallaan maahan, lensivät maanpakoon ja muutoin kieltäytyivät määräyksistä pommittaa mielenosoittajia. Tuhannet sotilaat loikkasivat tai kieltäytyvivät ampumasta väkijoukkoja, vaikka heitä uhkailtiin teloituksilla.

Silloin kun kapina muuttui väkivaltaisemmaksi, vallankumouksen kehitys hidastui ja kääntyi pian tappioiksi, mikä puolestaan johti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten hyökkäykseen Libyan hallitusta vastaan.

On varmasti totta, että menestyksekäs, kansasta lähtevä, väkivallaton kansannousu Libyan hallitusta vastaan olisi ollut demokratiaa ajaville voimille suurempi haaste kuin kansannousut Tunisian tai Egyptin hallituksia vastaan. Tämä johtuu siitä, että Libya on politiikan tutkijoiden käsitteellä ilmaistuna "koroillaeläjävaltio": maa, jonka tuloista merkittävä osa ei tule sen kansalaisten työstä, vaan sen luonnonvarojen "vuokraamisesta" ulkomaisille asiakkaille. Tämän tuloksena kansalaisyhteiskunta on tavallisesti paljon heikompi. Kun hallitus ei ole riippuvainen kansalaistensa halukkuudesta tehdä yhteistyötä työskentelemällä, maksamalla veroja, palvelemalla turvallisuusjoukoissa ja hoitamalla muita tehtäviä sen vallan pönkittämiseksi, sitä on vaikeampi kaataa yhteistyöstä kieltäytymisen avulla. Hallitus voi tuoda ulkomaalaisia siirtotyöläisiä, luottaa öljytuottoihin ja värvätä palkkasotilaita.

Silti on paljon mahdollisuuksia, joiden varaan oppositio olisi voinut rakentaa. Samoin se olisi voinut välttää joitakin kansannousun alkuvaiheen ilmeisiä virheitä.

Järkevä strategia on avainasia kaikille kapinoille, yhtä hyvin aseellisille kuin aseettomillekin. Suurelta osin spontaani Libyan kansannousu keskittyi väkivallattomassa vaiheessaan lähes yksinomaan joukkomielenosoituksiin, jotka olivat helppoja maaleja Gaddafin tukahduttamistoimille, sen sijasta, että se olisi luottanut monimuotoisempaan taktiikkaan – esimerkiksi lakkoihin (jotka olisivat olleet erityisen tehokkaita öljyteollisuudessa), boikotteihin, hidastuslakkoihin ja muihin yhteistyöstä kieltäytymisen muotoihin. Lyhyesti sanottuna väkivallattoman kamppailun epäonnistuminen ei johtunut sen väkivallattomuudesta, vaan siitä, ettei se ollut strategisesti hyvin järjestetty.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aseellisella taistelulla olisi yhtään suuremmat menestymisen edellytykset. Asevoima haastaa Gaddafin tämän vahvimmalla alueella, jossa hänellä selkeästi on etulyöntiasema, eikä Tripolia maan puolelta ympäröivä tasainen autiomaa myöskään varmasti muodosta ihanteellista näyttämöä kapinallisten sodankäynnille. Ja tappaminen on vain kiihtynyt sen jälkeen, kun liike muuttui väkivaltaiseksi.

Vielä nytkin, jos tulitauko voitaisiin saada aikaan, kapinallisten kontrolloimille alueille voisi lujittua toimiva demokraattinen järjestys, jonka esimerkkiä muut libyalaiset haluaisivat seurata. Tällöin Gaddafin kontrolloimilla alueilla elävät toisinajattelijat voisivat aloittaa lakkoja ja muita aktioita, jotka – yhdessä hallitukseen kohdistuvien kansainvälisten pakotteiden kanssa – voisivat heikentää vakavasti diktaattorin kykyä tehdä vastarintaa. Kuitenkin lupaus jatkuvasta USA:n ja NATO:n sotilaallisesta tuesta tekee epätodennäköiseksi sen, että kumpikaan osapuoli olisi suostuvainen tulitaukoon, ja tilanne on verisessä umpikujassa loputtomasti. Tämän tuloksena läntinen sotilaallinen interventio – huolimatta siitä, että sen aiheuttajana näytti olevan moraalinen velvoite – saattaa lopulta muuttaa tilanteen huonommaksi.

Stephen Zunes on politiikan tutkimuksen ja kansainvälisten suhteiden professori sekä Lähi-idän tutkimuksen projektin johtaja San Franciscon yliopistossa.

Truthout

 

Creative Commons Attribution-Noncommercial 3.0 United States License.