Turkin naiset heräävät aseistakieltäytymiseen

Tarkastelkaamme ensin Turkin nykyistä tilannetta ennen kuin keskitymme aseistakieltäytyjien kamppailuun ja aseistakieltäytyjänaisiin.

Sotilaiksi syntyneet

Turkin tasavallan historia on imperiumin perinteistä lähteneen, myöhemmin kasvonsa kohti länttä kääntäneen kansan historia. Kaikki Turkin tasavallan julistamisen jälkeen totetetut uudistukset tähtäsivät kohti loistavaa tulevaisuutta, joka olisi vallinnutta tilaa lupaavampi. Tämän kansakunnan (ja kansallisvaltion) rakentamisprojektin johtajat olivat sotilaita. Kuitenkin tämä Ataturkin johdolla alkanut prosessi on ajan myötä menettänyt kaikki edistykselliset elementtinsä, kun taas Turkin armeija on säilyttänyt ainutlaatuisen ylivertaisuutensa. Turkin armeijan tunnustettu asema poliittisen järjestelmän puolustajana ja pelastajana on saanut lähes kulttuurisen ominaispiirteen luonteen. Turkin armeijaa pidetään arvostelun ulkopuolella olevana instituutiona, vaikka sen murskaava vaikutus on tunnettu joka kerta kun se on kokenut järjestelmän joutuneet uhatuksi. Tuolloin se on toteuttanut säännöllisiä "voimakkaita" ja "tuhoisia" sotilasvallankaappauksia. Syyskuun 12. päivän  (vuonna 1980) sotilasvallankaappaus on jättänyt raskaat jälkensä kaikkiin turkkilaisiin. Ja nämä haavat odottavat yhä parantumistaan.

Perusasia, joka meille opetetaan kouluissa, on että olemme armeija-kansakunta. Jo lapsuuden ensimmäisinä kouluvuosina vannomme taistelevamme kansakunnan puolesta viimeiseen veripisaraamme saakka. Jokaisena aamuna lupasimme uhrata itsemme lahjana kansakunnan olemassaololle.

Mieliimme on kaiverrettu, että "jokainen turkkilainen on syntynyt sotilaaksi". Ei ole väliä, mitä teemme tai keitä olemme, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla sotilaita - syntymästämme. Emme lapsina ehkä tienneet, mitä halusimme tehdä kasvettuamme aikuisiksi, mutta oli selvää että olimme sotilaita ja sellaisina pysyimme. Pojat olivat pieniä sotilaita ja me olimme lastenlaulun sanoin pieniä Ayseja:

"Pikku sotilas pikku sotilas, kerro mulle mitä teet?
Asettani tarkastan, luodilla sen lataan.
Pikku Ayse pikku Ayse, kerro mulle mitä teet?
Vauvastani huolehdin, kehtolaulun hälle laulan."

Joten tulevaisuus on valmis: Aysesta tulee äiti ja pikku sotilaasta aikuinen sotilas.

Meille kerrotaan, että Turkkia ympäröi meri kolmelta puolelta ja vihollinen kaikilta neljältä puolelta. Turkin armeija tuottaa vihollisia ja uhkakuvia ja käyttäytyy näiden skenarioiden mukaisesti pitääkseen Turkin kansan valmiina ja rivissä kaikkien mahdollisten hyökkäysten varalta. Meidän, Turkin kansan, odotetaan reagoivan sotilaallisesti. Mikä tahansa armeijaan kohdistuva kritiikki voi johtaa esittäjäänsä kohdistuviin syytöksiin, joiden mukaan tämä on "sisäinen vihollinen".

Turkin tasavallan historia, jonka aikana kaikki sosiaalinen elämä on rakennettu uudelleen, on onnistunut tuomaan militarismin jokapäiväiseen elämäämme korvaamattomana osana perinteitämme. Yksi tämän tilanteen suoria seurauksia on se, että seksismiä pidetään lähes luonnollisena ja välttämättömänä osana sosiaalista todellisuutta. Näin ollen militarismi on tärkeä seksismin elementti, joka stimuloi ja vahvistaa sitä.

Miehuutta ja naiseutta kuvataan ja kodifioidaan militarismille luonnollisella tavalla, ja mikä tahansa kolmas vaihtoehto luokitellaan sairaudeksi. Turkin armeijan miehuus pelastettiin, kun homoseksuaalisuus määritettiin parantumattomaksi sairaudeksi ja homoseksuaalit vapautettiin sotilaspalveluksesta "kelpaamattomina".

Turkissa naisia ei värvätä armeijaan. Tässä ei ikävä kyllä ole kysymys pitkän taistelun tuloksesta tai jostakin sen takia hyväksi mielletystä asiaintilasta, että sotilaspalvelusta pidettäisiin pahana. Naisia pidetään toisena sukupuolena, joka ei ole sovelias tähän pyhään velvollisuuteen. Sen sijasta naisten paikan nähdään olevan kotona ja heidän velvollisuutensa olevan huolehtia lapisista. Armeija on tosimiesten paikka, eikä sen riveissä ole sijaa toisille tai kolmansille sukupuolille. Tuossa maskuliinisessa maailmassa kaikkea naisiin ja naiseuteen liittyvää käytetään loukkauksena.

Siis miksi me naiset, jotka emme aio ryhtyä toimimaan armeijassa, kutsuttiinpa meidät sinne tai ei, julistaudumme aseistakieltäytyjiksi ja miksi sanomme ei militarismille? 

Aseistakieltäytyminen Turkissa

Turkissa armeijaan liittyvät asiat ovat tabu ja niihin kajoavien käy huonosti. Olisi epäoikeudenmukaista jättää huomiotta aseistakieltäytyjäliikkeen rooli nyt edessämme olevan ympäristön luomisessa: nykyään voimme edes rajoitetusti puhua ja keskustella armeijasta ja militarismista. Aseistakieltäytyjäliikettä on pitänyt toiminnassa hyvin vaikeissa olosuhteissa sille kaiken aikansa ja energiansa antanut hyvin pieni ihmisjoukko. Jopa vasemmistolainen oppositio on pitänyt liikettämme outona, vaikkakin kiinnostavana. Tyylimme ja puhetapamme on hyvin erilainen kuin heillä, ja tämän takia heidän on ollut hyvin vaikea mieltää sanomamme sisäistä merkitystä. Myös kurdiliike päätti pitää välimatkaa ymmärrettyään, että iskulauseemme "ei armeijaan eikä vuorille (sissiksi)", oli periaatteellinen eikä taktinen.

Aseistakieltäytyjänä oleminen, aseistakieltäytyjäliikkeessä toimiminen ja aseistakieltäytymisoikeuden edistäminen tällaisessa militaristisessa ympäristössä tuo mukanaan monia laillisten sanktioiden vaaroja. Turkin laki ei tunne käsitettä aseistakieltäytyminen. Turkkilaisessa yhteiskunnassa miesten kieltäytyminen on vain toinen nimi palveluksen välttelemisenä ilmenevälle pelkuruudelle. Naisten kieltäytymistä taas pidetään käsittämättömänä ja joskus tarpeettomana, eikä vain yhteiskunnan silmissä, vaan myös vasemmistolaisissa oppositioliikkeissä, feministien joukoissa ja jopa joidenkin aseistakieltäytyjien piirissä. Koska aseistakieltäytymisen katsotaan tarkoittavan vain velvollisuuden suorittaa sotilaspalvelus hylkäämistä, monien ihmisten on vaikea nähdä naisten aseistakieltäytymisen tarkoitusta.

Aseistakieltäytyminen ilmaantui näkyville ensimmäistä kertaa 1990-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin, ensimmäisten aseistakieltäytyjäksi julistautumisten jälkeen, perustettiin Izmirin sodanvastustajien yhdistys.Tästä yhdistyksestä, joka koostui joistakin aktivisteista, jotka kieltäytyivät näkemästä antimilitarismia vain poliittisena ajattelutapana vaan uskoivat myös välttämättömyyteen omaksua se elämäntapana, tuli ensimmäinen aseistakieltäytyjien kohtaamispaikka. Se on tavallaan muuttunut kaikkien kieltäytymisjulistusten, aktioiden ja toiminnan "keskukseksi". 

Aseistakieltäytyminen on aina ollut agendalla, vaikka sen painoarvo on vaihdellut ajan kuluessa. Vielä nytkään ei ole selvyyttä, minkälaista strategiaa toteutetaan. Kamppailu koostuu tavallisesti reaktioista miesaseistakieltäytyjien vangitsemisiin. Vangitsemisten ympärille järjestettävien kampanjoiden avulla pyrimme tavoittamaan niin paljon ihmisiä kuin mahdollista. Kuitenkaan ei voi sanoa, että meitä voisi vielä kutsua liikkeeksi. Yhdistyksen sisälle muodostettu aseistakieltäytymisen työryhmä ei ole muuttunut toimivaksi. Tähän saakka olemme kokoontuneet kampanjoimaan vain, kun jotakuta aseistakieltäytyjää uhkaa vangitseminen.

Aktiot, tapahtumat ja julistukset tehdään näissä puitteissa. Mutta koska osallistujille asetetaan raskaita vaatimuksia, vain harvat kykenevät jatkamaan. Kamppanjat heikkenevät ja kuolevat. Jäljelle jäävät ovat väsyneitä, ihmiset loukkaantuvat ja etääntyvät. Mutta yksi seikka on syytä ymmärtää: me emme määrää tapahtumien etenemistä. Sotilasviranomaiset kontrolloivat vangitsemisprosesseja ja ehkäpä tämä tämä on selitys sille, miksi kampanjat kuihtuvat.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan usko, että tämä ei niin ruusuinen kuva olisi pelkästään negatiivinen. Vastoin kaikkia odotuksia prosessi on käynnissä ja tämän prosessin kehittyminen paljon vahvemmaksi liikkeeksi tulevaisuudessa on aina mahdollista. Vaikka määrämme on pieni, emme ole menettäneet toivoamme. Turkissa aseistakieltäytyminen on ymmärretty antimilitaristisissa puitteissa. Aseistakieltäytyminen on avoin kamppailun kenttä, ja kamppailu saa voimansa yksilöiltä ja on olennaisesti antimilitaristista. On äärimmäisen tärkeää, että kamppailu hylkää kaiken militarismin kaikissa osatekijöissään.

Naiset aseistakieltäytyjien kamppailussa

Aseistakieltäytyminen on liitetty miehiin, jotka julistautuvat aseistakieltäytyjiksi. Näiden aseistakieltäytyjien esiinnostama asia on heidän muotoilemansa ja määrittämänsä, ensisijaisesti kysymys on ollut pakollisesta asepalvelusvelvollisuudesta. Me naiset emme nähneet itseämme kamppailun toimijoina, vaan tukijoina. Kun tulimme mukaan, aloimme nähdä naisten mukaantulon välttämättömyyden aseistakieltäytymiskamppailulle. Toisaalta meillä ei ollut vielä pitkään aikaan rohkeutta sanoa "kyllä, täällä olemme mukana kamppailussa". Yksi syy tähän voi olla militaristinen kulttuuri, jolla on ollut vaikutuksensa meihin. Tässä kulttuuriympäristössä kasvaneena emme ehkä pääse eroon sen jäljistä, vaikka toimimmekin oppositioliikkeissä. Muutumme naisina pelokkaiksi jopa silloin, kun osallistumme oppositioliikkeiden kokouksiin. Kun nostamme esiin idean ja tarpeen ilmaista se, odotamme tuodaksemme näkökohtamme julki täysin ja selvästi niin, ettei keskustelulle jää sijaa. Mutta aika kuluu odottaessamme.

Epäonnistuimme vakuuttamaan muut siitä, ettei aseistakieltäytyminen ole miehille rajattu ja ominainen alue, ja että jos se hyväksytään sellaiseksi, saatamme ajatua seksismiin, ja että aseistakieltäytyminen - vaikka onkin yhteydessä armeijaan ja sotilaalliseen palvelusvelvollisuuteen - vaatii laajempaa perspektiiviä. Naisilta on vaatinut paljon aikaa kerätä rohkeutensa ja tulla esiin näkemystensä kanssa. 15. toukokuuta 2004, ensimmäisen "Militourism" -juhlakokoontumisen yhteydessä, viisi ystäväämme julistautui aseistakieltäytyjiksi. Heidän rohkeutensa, huolimatta kritiikistä jonka mukaan "mitäs sillä on teidän kanssa tekemistä?", rohkaisi meitä tekemään omat julistuksemme myöhemmin. Tällä hetkellä Turkissa on 62 aseistakieltäytyjäksi julistautunutta, joista 13 on naisia. Nämä luvut saattavat vaikuttaa pieniltä, mutta ottaen huomioon taistelumme lyhyen historian sekä militaristisen kulttuurin vaikutukset, niitä ei ole syytä aliarvioida.

Mikä sai naiset keräämään rohkeutensa ja nousemaan esiin? Mielestäni tärkein syy tälle oli se, että olimme saavuttaneet pisteen, jossa meidän oli päätettävä tulla otetuksi huomioon. Taistelumme ei liittynyt yksinomaan siihen, että vaadimme aseistakieltäytyjämiehille vapautusta asepalveluksesta. Aseistakieltäytymisen agendaa oli mahdollista laajentaa vain naisten ilmaantumisella mukaan kamppailuun ja kysymyksiä esittämällä. Odotimme silti vaikeaa prosessia ja sopivaa ajankohtaa. Minulle sopiva ajankohta oli, kun muutamat edelläkävijänaiset ilmaantuivat ja nousivat esiin ennen minua. Toisaalta näille viidelle ystävällemme sopiva ajankohta oli juuri "Militourism" -kokoontumisen valmistelut, jotka olivat vaatineet paljon aikaa ja innostaneet meitä kaikkia. Tiesimme, että "miksi"-kysymyksiä tulisi paljon, mutta olimme esittäneet ja kypsytelleet vastauksiamme sellaisiin kysymyksiin vuosien ajan, ja aika oli tullut.

Naisaseistakieltäytyjien julistuksia

Nämä lyhyet lainaukset aseistakieltäytyjänaisten julistuksista tuovat asian esiin paremmin kuin mitä itse pystyn tekemään, koska ne ilmaisevat lähestymistapamme selkeästi:

Inci Aglagul (ensimmäinen naisaseistakieltäytyjä):

"Pidän itseäni rikoskumppanina niin kauan kuin pysyn hiljaa. Mutten missään tapauksessa halua olla sodan ja militarismin rikoskumppani, tai katsoa passiivisesti elämämme, mieliemme ja unelmiemme vangitsemista. En osallistu mihinkään koneistoon, joka kalvaa elämää. Näiden näkemysteni johdosta kieltäydyn sotilaspalvelusta, militarismista ja näiden pakottamisesta elämäntyylinä."

Nazan Askeran (menehtyi hiljattain):

"Kieltäydyn kaikesta väkivallasta, olipa se sitten organisoitua tai organisoimatonta. En halua tappaa tai kuolla sodissa. Kieltäydyn myös olemasta uhka, tällä planeetalla meidän jälkeemme olevan elävän tai epäorgaanisen elämän tuhoaja. Kieltäydyn militaristisesta lähestymistavasta, joka tuo mukanaan ja oikeuttaa sorron ja sorrettuna olemisen; käskyjen antamisen ja käskyjen noudattamisen; kuolemisen ja tappamisen, sodan ja sotilaspalveluksen, väkivallan kaikilla elämämme aloilla."

Kuunnelkaamme Ceylan Ozerenginin ääntä:

"Antakaamme kaikkien elää ja toimia kuten he haluavat ja ajatelkaamme oikein. Mielestäni ihmiselämä on ainoa pyhä käsite maan päällä. Hylkään kaikki muut meille pakotetut "pyhät velvollisuudet", hylkään ne täydellisesti."

Ayse Girgin:

"Vaikken naisena ole yhteydessä militarismiin armeijan kautta, kohtaan sen silti kaikilla elämäni aloilla. Taistelen militarismia vastaan niin paljon kuin mahdollista tässä maailmassa, joka sisältää kaikenlaisia hegemoniaan ja sortoon, seksistiseen diskriminaatioon ja väkivallan eri muotoihin - sekä verisiin että verettömiin - perustuvia suhteita. Kieltäydyn kaikista militarismin ilmenemismuodoista."

Figen:

"...Vaikkei naisia värvätäkään palvelukseen, he ovat militarismissa kaikkein sorretuin ryhmä. Patriarkaalisena ideologiana militarismi määrittää koko elämämme ja aiheuttaa sen, että naisia pidetään yhteiskunnassa omaisuutena, orjina, hiljennettävinä ja ahdisteltuina/raiskattavina kohteina. Turkissa, jossa sotilasvallankaappauksen, sotilasvallan ja käynnissä olevan sodan jäljet näkyvät, naisten vapautuminen on mahdollista militarismin vastaisen kamppailun kautta.

Julistan kieltäytymisen niiden miljoonien lasten nimissä, joiden elämä jaettiin kahtia vuoden 1980 syyskuun 12. päivän sotilasvallankaappauksen jälkeen. Todistimme terroria ja elimme siinä syyskuun 12. päivän aikana ja sen jälkeen. Rakastamiamme ihmisiä tapettiin, he katosivat, heitä lähetettiin maanpakoon tai heidät peloteltiin niin pahoin, että opimme hyvin mitä pelko tarkoittaa. Ymmärrämme syyskuun 12. päivän kaappauksen perusteella, mitä armeijat ovat. Armeija on pelkoa, armeija on olemassa pelottaakseen. Armeija on terroria..."

Naisten kieltäytymisjulistusten yhteinen tekijä on se, että näkemykset perustuvat militarismin kritiikkiin feministisestä näkökulmasta. Tärkein asia on tehdä selväksi kieltäytyminen militarismista riippumatta siitä, missä muodossa se tulee esiin. Perinteisesti naisten suhteen sotilaspalvelukseen on ajateltu muotoutuvan sotilaiden äitinä, siskona, vaimona tai tyttöystävänä olemisen kontekstissa. Kuitenkin naisaseistakieltäytyjät, joista useimmat ovat feministejä ja antimilitaristeja, suhtautuvat armeijaan julistuksissaan muulla kuin tällä tavalla.

Miehet yrittävät selittää naisten roolin aseistakieltäytyjäliikkeessä sen kautta, että he ovat jonkun miesaseistakieltäytyjän vaimoja, siskoja tai äitejä. Tämä näkemys on hyväksytty. Jos tuollaista yhteyttä ei ole, naisen ajatellaan olevan ehkä jonkun mieskieltäytyjän läheinen ystävä. Mutta kaikki nämä syyt naisten osallistumiselle aseistakieltäytyjäliikkeessä olettavat miessidonnaisen perusteen naisten läsnäololle. Julistuksemme kuitenkin paljastavat, miksi olemme mukana. Tietysti tuemme miesaseistakieltäytyjien vastarintaa silloin kun he kieltäytyvät suostumasta pakolliseen sotilaspalvelukseen, kuten tekee jokainen, jolle asia on tärkeä. Mutta ensisijaisesti haluamme tehdä näkyväksi militarismin, joka tunkeutuu kaikille sosiaalisen elämän sektoreille, kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin. Haluamme sen tulevan selvästi havaituksi, jotta voimme taistella sitä vastaan.

Kun tarkastelemme julistuksistamme löytyvää todellista kuvaa, löydämme "traditionaalisten" käsitysten sijaan asiaankuuluvan kontekstin. Naisaseistakieltäytyjät rakentavat suhteensa militarismiin oman olemassaolonsa ja omien "ongelmiensa", ei elämässään vaikuttavien miesten kautta. Kuten julistuksissamme selvästi ilmaisemme, emme pidä aseistakieltäytymistä vain "pakollisen sotilaspalveluksen" kieltämisenä, vaan kysymys on konfrontaatiosta militarismin kanssa.

Mitä naisten ja miesten kieltäytyminen tarkoittaa?

Nais- ja miesaseistakieltäytyjien kieltäytymisjulistusten yhteinen tekijä on antimilitaristinen näkemys ja militarismiin kohdistuva ankara, epäröimätön kritiikki. Päämäärä on asettaa esille ja paljastaa militarismi kaikissa merkityksissään ja kaikissa ympäristöissä ja julistaa, ettei kieltäytyjä missään tapauksessa aio taipua sen puoleen. Yksikään aseistakieltäytymisjulistus, miehen tai naisen kirjoittama, ei rajoitu vaatimaan vain pakollisen sotilaspalveluksen lakkauttamista. Sen sijaan niiden kirjoittajat pyrkivät paljastamaan militarismin pahana, rikollisena käytäntönä ja julistamaan, etteivät koskaan suvaitse tätä rikosta.

Tässä kohdassa käynnistyvät kuitenkin erilaiset prosessit, jotka johtavat nais- ja miesaseistakieltäytyjien väitteiden eriytymiseen. Miehet saattavat kohdata pakkovärväämisen ja vankeuden. Miesaseistakieltäytyjät joutuvat hyväksymään "kansalaiskuoleman" uhkan.

Naisten kohdalla pidätyksen tai vankeuden uhkat eivät ole vielä toteutuneet. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö niin voisi joskus tapahtua. Tällä hetkellä kummatkaan, naiset tai miehet, eivät tavallisesti joudu syytteeseen. Kuitenkin joitakin miehiä syytetään ja rangaistaan siitä, etteivät he mukaudu määräyksiin. Naisille ainoa juridinen riski tulee lakipykälästä, joka kriminalisoi "sotilaallisen palvelusvelvollisuuden toteutumisen estämisen". Tähän mennessä yhtään naista ei ole syytetty tämän pykälän perusteella. Uskon, että tämä johtuu osittain siitä, ettei meitä ole otettu vakavasti.

Armeijalla on monia tapoja toimia aseistakieltäytyjäksi julistautuneita miehiä vastaan. Liikkeenä yritämme päästä mukaan prosessiin, jonka kulkua määräävät jo muut. Kun kysymys on naisten aseistakieltäytymisestä, armeijalla ei näytä olevan suhtautumistapaa. Naisten aseistakieltäytymisessä on potentiaalia osoittaa, ettei yhteiskunnan militaristinen kulttuuri ole väistämätön tai ikuinen. Avainasia aseistakieltäytyjien kamppailun pelastamisessa kritiikiltä, joka näkee miesten aseistakieltäytymisen pelkuruutena tai petoksena, on naisten julistautuminen aseistakieltäytyjiksi. Naisten mukanaolo aseistakieltäytyjäliikkeessä antaa sille mahdollisuuden edetä uudelle tasolle. Tässä mielessä on toivottavaa kuulla yhä useammin kysymyksiä "miksi" ja "mitä yritätte sanoa". Vastaus näihin kysymyksiin saattaa avata oven uuteen maailmaan. Ehkä on liian varhaista puhua tästä, mutta kuvitellessani tuhansien naisaseistakieltäytyjien mielenosoitusta kaduilla voin myös unelmoida mahdollisuudesta saavuttaa ihmisten tietoisuus, päästä läpi aikojen saatossa kerääntyneen pölyn ja rappion. Mutta tällaisen fantastisen unelman toteuttamiseksi meillä kaikilla on tehtäviä. Ensimmäinen ja ensisijainen niistä on ottaa vastuu velvoitteista, joita liikkeenä toimittaessa tulee täyttää.

Naisaseistakieltäytyjien tarpeet

Kaikesta naisten aseistakieltäytymiseen kohdistuvasta kritiikistä huolimatta me naisaseistakieltäytyjät olemme täällä ja olemme myös tulevaisuudessa. Oltuani mukana tässä kamppailussa kolme vuotta pidän ensimmäisenä tarpeenamme parempaa tutustumista toisiimme ja yhteisen kielen luomista selittämään poliittista asennoitumistamme. En tiedä, mitkä ovat naisaseistakieltäytyjien tarpeet eri puolilla maailmaa, mutta meidän tulee työstää ensimmäiseksi tämä yhteinen perusta. Historiamme on yhä lyhyt.

Turkissa elävinä naisaseistakieltäytyjinä kiireellisin tarpeemme on todeta. missä kohdissa näkemyksemme ovat yhteneväiset ja missä ne eroavat toisistaan ja luoda yhteinen kieli, joka heijastaa laajinta mahdollista konsensusta välillämme. Me kaikki jaamme militarismin kritiikin julistuksissamme, mutta argumentit tämän kritiikin takana vaihtelevat.

Säännöllisesti huomaamatta jäävä asia on kuitenkin se, että olemme kaikki antimilitaristisen kamppailun osatekijöitä. Ja olemme varmasti tietoisia antimilitarismin laajasta kirjosta. Tarkastellessamme aseistakieltäytymisen suhdetta naisiin on ilmeistä, että olemme vasta pitkän tien alkumetreillä. Itse asiassa antimilitaristiselle kamppailulle on tärkeä mahdollisuus, että olemme asemassa, jossa voimme vahvistaa näitä kysymyksiä. Koska mitä voimakkaampia ovat kysymykset, sen vankempia tulee myös vastauksista. Tässä taustaa vasten on tosiasia, että  kansainvälinen kommunikaatio ja kokemusten vaihto hyödyttää meitä sekä moraalisesti että käytännöllisesti.

Ferda Ülker