Vastarinta Syyriassa

kertomus kahdesta taistelusta


Syyriassa väkivallan ja väkivallattoman vastarinnan yhdistäminen vaaransi kansanvallan, erityisesti sen jälkeen kun väkivallasta tuli vastarinnan ensisijainen muoto vuoden 2012 alkuvaiheista eteenpäin.

Kyseessä on historiallinen tragedia. Suuri joukko ihmisiä - ryhmäkunnista, etnisyydestä, uskonnosta tai sukupuolesta riippumatta - liittyi väkivallattomaan vastarintaan vaatien vapautta kaikille ja saavutti niin paljon niin pienillä voimavartoilla niin lyhyessä ajassa. Ja vain nähdäkseen, että heidän saavutuksensa jäävät suurelta osin tunnustamatta ja että heidän taistelunsa muuttui väkivaltaiseksi sorron taisteluksi - ikään kuin se voisi olla väkivallatonta vastarintaa täydentävä elementti, tehokas tapa suojella ihmisiä tai toimivaksi todettu väline julman hallituksen kaatamisessa. Näin tapahtui Syyriassa.

Hiljattain ilmestynyt kirja Recovering Nonviolent History osoittaa, että monet väkivallattomat kamppailut kansallisen vapautuksen puolesta ovat muuttuneet väkivaltaiseksi vastarinnaksi. Yksi tärkeimmistä syistä siviilivastarinnan hylkäämiselle on ollut se, ettei ole ymmärretty mitä sillä voidaan saavuttaa, ja mitä hyötyä siitä on kansan vapautumiselle. Siviilivastarintaa käynnissä olevan konfliktin aikana mitätöivän tulkinnan luovat usein aseelliset kapinalliset omalla ideologisella puhetavallaan, joka pyrkii vähättelemään väkivallattoman vastarinnan tehokkuutta ja aliarvioimaan väkivallasta aiheutuvia haittoja. Seuraava on kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui Syyriassa.

Osa I: väkivallaton ja väkivaltainen konflikti

Siviilivastarinta

Väkivallattoman vastarinnan vaikutus Syyriassa - ennen kuin se jäi suurimmaksi osaksi aseellisen kansannousun varjoon vuoden 2012 alkuvaiheissa - oli valtaisa. Se sai liikkeelle satoja tuhansia - ellei miljoonia - siihen saakka apaattisia kansalaisia, tuotti satoja uusia “johtajia” ihmisistä, jotka olivat aikaisemmin tunnettuja korkeintaan paikallisesti, ylitti lukuisia Syyrian väestöä erottavia jakolinjoja sekä maaseudulla että kaupungeissa, sekä horjutti ja heikensi Baath-puolueen yksinvaltaa.

Laajapohjainen, organisoitunut ja silti ei-hierarkinen väkivallaton vastarinta onnistui heikentämään hallituksen valtaa paljon enemmän kuin aiempien vuosikymmenten aseellinen vastarinta, harvat urheat älymystön edustajat tai yhden etnisen ryhmän eristynyt aseellinen kapina oli saavuttanut. Kaikki tämä saavutettiin samaan aikaan kun joukkomurhat ja pidätykset harvensivat vastarintaan osallistuvien rivejä ja tilanteessa, jossa heidän täytyi selviytyä kehittymässä olevasta humanitaarisesta kriisistä.

Mielenosoittajat tulivat kaduille suurin joukoin 18.3.2011 Daraassa, Banyasissa, Homsissa ja Damaskoksessa. Banyasin mielenosoittajat tavoittivat kaupungin suuren alaviittiväestön laulaen mielenosoituksissa: “Olemme rauhanomaisia, rauhanomaisia - emme sunneja emmekä alaviitteja, haluamme kansallista yksimielisyyttä.” Damaskoksessa mielenosoittajat korostivat moniryhmäistä yksimielisyyyttä kantaen kylttiä, jossa oli sekä risti että kuunsirppi ja sanat: “Ei sorrolle, kyllä vapaudelle.”

”Monien kaupunkien mielenosoittajat alkoivat itseorganisoitua ja muodostivat paikallisten komiteoiden ei-hierarkisen rakenteen, joka levisi kaikkialle maahan koordinoimaan väkivallatonta vastarintaa.”

Mielenosoitukset levisivät Salamiyaan, Syyrian ismaililaisen shiaväestön keskukseen. Misyafin kaupunki, jossa on sunnien lisäksi suuri kristitty- ja alaviittiväestö, oli myös varhainen laajapohjaisten vastalauseiden näyttämö. Puistattavat näkymät siitä, kuinka hallituksen joukot tukahduttivat rauhanomaisia mielenosoituksia Darassa saivat Muntaha Atrashin, siirtomaavallan vastaisten taistelun aikaisen kansallissankarin tyttären, nuhtelemaan presidenttiä nimeltä mainiten Orient Televisionin lähetyksess. Värisevällä vanhuksen äänellään hän julisti ehdottomasti, että hallituksen versio tapahtumista oli väärä ja osoitti perättömäksi hallituksen syytökset ryhmäkuntaisuudesta.

Ryhmäkuntaisuuden ylittäminen loisti Syyrian historian suurimmassa mielenosoituksessa, kun arviolta 400 000 ihmistä kokoontui Kellotornin aukiolle Hamassa heinäkuussa 2011. Tapahtuma oli täynnä ystävyyttä yli uskontorajojen, naisten osallistumista ja väkivallatonta toimintaa. Tällainen laajapohjainen vetovoima olisi tuskin voinut toteutua, jos kansannousu ei olisi ollut aseeton.

Hallituksen väittäessä taistelevansa “aseistautuneita jengejä” vastaan, marssivat mielenosoittajat taputtivat ja kohottivat käsiään näyttääkseen, ettei heillä ole aseita.  Darayassa Yahya Shurbaji teki suosituksi väkivallattomaan toimintaan oleellisesti kuuluvan “veljeilyn”: mielenosoittajat jakoivat sotilaille vettä ja kukkia luodakseen inhimillisen kontaktin hallituksen sotilaisiin ja pehmentääkseen heidän vihamielisyyttään, ehkä jopa motivoidakseen heitä loikkaamaan.

Huhtikuuhun mennessä monien kaupunkien mielenosoittajat olivat alkaneet itseorganisoitua muodostaen paikallisten komiteoiden ei-hierarkisen rakenteen, joka levisi kaikkialle Syyriaan koordinoimaan väkivallatonta vastarintaa. Kun hallituksen pidätykset harvensivat aktivistien joukkoja ja säälimätön väkivalta vaati heitä uhrikseen, vastarintaryhmät hajosivat ja syntyivät uudelleen uusilla nimillä.

Vastaavaa mukautumiskykyä osoittaen mielenosoittajat kehittivät väistä ja harhauta -taktiikan katumielenosoituksiin. Aleppon yliopiston kurdiopiskelija Wael Kurdi kehitti “lentävän mielenosoituksen”: mielenosoittajat kokoontuivat ennakkoon sovitulla kadulla ilmoitettuaan ensin väärän paikan hallituksen tarkkailemilla puhelinlinjoilla, marssivat ja videoivat marssiaan yhdentoista minuutin ajan, hajaantuivat ja kätkivät tai tuhosivat banderollinsa ennen turvallisuusjoukkojen saapumista ja menivät turvallisiin taloihin lataamaan videonsa nettiin.

Väistä ja harhauta -taktiikka antoi mielenosoittajille mahdollisuuden jatkaa toimintaansa. Samaa tarkoitusta palveli mielenosoitusten järjestäminen kapeilla kujilla Egyptin mallin mukaisten suurten aukioiden sijaan sekä vastalausekylttien pitäminen nurinpäin päiden yläpuolella, jotta kasvoja ei voinut tunnistaa videoilta. Katumielenosoitukset, joita väkivallattoman vaiheen aikana järjestettiin parhaimmillaan saman viikon aikana 920:ssä eri paikassa, näyttelivät tärkeää roolia ei vain liikkeen viestin julkituomisessa, vaan myös antamalla ihmisille henkilökohtaisen voimaantumisen tunteen, jota he eivät olleet päässeet kokemaan poliisivaltiossa eläessään. Eräs nuori aktivisti, “Rose,” kiteytti mikseivät mielenosoittajat lopettaneet, vaikka tiesivät sen voivan johtaa kuolemaan:  “Teemme muutakin aktivismia, muttemme lopeta mielenosoittamista: haluamme maistaa vapautta, vaikka vain kymmenen minuuttia!”

Hallituksen joukoista loikanneiden sotilaiden kertomuksissa mainitaan tappavan voiman käyttö aseettomia ja syyttömiä kohtaan avaintekijänä, joka mursi heidän lojaalisuutensa hallitukselle. Aseettomien mielenosoittajien joukkomurhaaminen sekä Hamza Khatibin (joka oli raporttien mukaan 13-vuotias) kuolema pidätyksen aikana mitä ilmeisimmin kidutettuna mainittiin erityisesti perusteena ensimmäisen loikanneen alaviittiupseerin, ilmavoimien turvallisuuspalvelun Daran osastossa työskennelleen Afaq Ahmadin kertomuksessa. Ahmad loikkasi muutamia päivä ennen kuin Hamzan pahoinpidelty ruumis palautettiin hänen vanhemmilleen 24.5.2011.

Hallitus vastasi loikkausongelmaan mm. tuomalla näyttämölle sala-ampujat ja panssarivaunut vähentääkseen kontakteja mielenosoittajien ja sotilaiden välillä. Tämä ei kuitenkaan lopettanut loikkauksia. Suurin osa loikkareista oli tässä vaiheessa asevelvollisia, vaikkakin myös joukko upseereja vaihtoi puolta.

Jotkut armeijan loikkarileirillä Turkissa asuneista perustivat myöhemmin Vapaan Syyrian armeijan (FSA). Raportit loikkausta yrittäneiden teloituksista lisääntyivät nopeasti. Vastatoimenpiteenä Assad alkoi käyttää vain kolmea armeijansa kahdestatoista divisioonasta. Noiden kolmen miehistö koostui alaviiteista, ja tarkoitus oli pakottaa tämää ryhmä uudelleen hallituksen taakse.

”Katumielenosoitukset antoivat poliisivaltiossa eläneille ihmisille henkilökohtaisen voimaantumisen tunteen.”

Väkivallan yllyttyä vuoden 2011 lopulla joukko korkea-arvoisia armeijan sotilaita loikkasi - vaikkakin joidenkin kohdalla loikkauksen valmistelut oli aloitettu jo väkivallattoman vaiheen aikana - mutta tässä vaiheessa yhä suurempi osa loikkareista oli sunneja. Tällä näyttämöllä tapahtui Syyrian yhteiskunnan väkivaltainen polarisoituminen.

Yhä useammat tarkkailijat pitivät hallituksen väkivaltaista vastausta väkivallattomiin mielenosoituksiin osoituksena väkivallattoman vastarinnan epäonnistumisesta Syyriassa olettaen, että väkivallaton toiminta voisi onnistua vain jos hallitus käyttäytyy humaanisti. Silti todistusaineisto kertoo, että väkivallaton vastarinta itse asiassa oli tehokas ase Assadin hallintoa vastaan: se pakotti sen puolustuskannalle, reagoimaan tapahtumiin ja tekemään tekoja, jotka usein kääntyivät itseään vastaan ja johtivat vastarinnan lisääntymiseen ja solidaarisuuteen erilaisten ryhmien välillä.

Aseellinen kapina

Virallisten hallituksen joukkojen lisäksi hallitus salli aseistautuneiden lojalistimilitioiden kidnapata, ryöstellä, raiskata kotietsintöjen aikana ja kuljettaa naisia raiskausleireille. Epävirallisten militioiden riehunta toi lisää pontta uskomukselle, että aseellinen puolustautuminen oli välttämätöntä ja voisi suojella ihmisiä näitä rikoksia vastaan. Raporttien mukaan hallitus itse toi tietyille alueille aseita muuttaakseen mielenosoittajat “aseistautuneiksi jengeiksi", joita vastaan se oli alun alkaenkin väittänyt taistelevansa. Tässä vaiheessa monet asejoukot koostuivat paikallisista asukkaista, minkä seurauksena ne olivat vastuullisia.

Rauhanomaiset mielenosoitukset jatkuivat, mutta niiden osallistujamäärät laskivat: monet aikaisemmat mielenosoituspaikat muuttuivat turvattomiksi. Joissain tapauksissa mielenosoitukset olivat osallistujien mukaan mahdollisia vain, koska aseistautuneet kapinalliset auttoivat rakentamalla barrikadeja, jotka estivät hallituksen joukoilta pääsyn alueelle. Tämä “suojelus” oli lyhytaikaista, sillä asejoukkojen läsnäolo johti voimakkaampiin ja koko ajan umpimähkäisempiin hallituksen sotatoimiin - myöhemmin mukaanlukien ilmaiskut - näitä alueita vastaan. Tämä taas johti vaatimuksiin kapinallisten paremmasta aseistautumisesta, ei vaatimuksiin paluusta väkivallattomaan vastarintaan.

Joko omin neuvoin tai hallitustensa tuella saapuneiden ulkomaalaisten taistelijoiden virta Syyrian käynnistyi vuoden 2011 lopulla. Tämä vaaransi edelleen siviilivastarintaa ja edesauttoi konfliktin muuttumista sisällissodaksi. Hämmästyttävää kyllä, juuri tämän molemminpuolisen lisääntyvän väkivallan kauden aikana väkivallattomaan vastarintaan yhä sitoutuneet kehittivät uusia vastarinnan ja organisoitumisen muotoja. Syntyi kolmisenkymmentä vallankumouksellista sanomalehteä, joista monia jaettiin kaduilla. Syyskuussa 2011 syntyi Syyrian vapauspäivät -koalitio, johon kuului kymmeniä väkivallattomia vastarintaryhmiä. Tähän koalitioon kuuluneiden ryhmien jäsenet kehittivät uusia, suurta luovuutta osoittavia väkivallattoman vastarinnan menetelmiä.

Esimerkiksi useat nuoret alaluokkaiset Damaskoksen yliopiston naisopiskelijat heittivät opiskelija-asuntolan korkeimmasta tornista tuhansia vapaudesta ja ihmisoikeuksista kertovia paperilappuja, minkä seurauksena hallituksen turvallisuusagentit joutuivat käyttämään useita päiviä vallankumouksellisen roskan keräämiseen kampuksen alueelta ja kolme viikkoa operaation toteuttaneiden aktivistien jäljittämiseen. Tämä johti 3.11.2011 tapahtuman ideoineen, tuolloin 18-vuotiaan Yaman Qadrin 23 päivää kestäneeseen pidätykseen ja kidutukseen.

”Lisääntyvän väkivallan kauden aikana väkivallattomaan vastarintaan yhä sitoutuneet kehittivät uusia vastarinnan ja organisoitumisen muotoja.”

Pidätys aiheutti kuitenkin seurannaisvaikutuksia, kun hänen opiskelijatoverinsa osoittivat mieltään hänen vapauttamisensa puolesta. Heidän pidättämisensä johti puolestaan uusiin mielenosoituksiin sekä Damaskoksessa että heidän kotikaupungeissaan eri puolilla maata. Alunperin alaviittiaktivistien keväällä 2011 perustama väkivallaton Nabd-ryhmä onnistui myös lisäämään voimakkaasti kulissientakaista toimintaansa väkivallattoman konfliktinratkaisun edistämiseksi alaviitti- ja sunnikylissä ja kaupunkien asuinalueilla.

Toukokuussa 2012 syntynyt, Homsissa ja Damoskoksessa aktiivinen Syyrian vallankumouksellinen nuoriso -ryhmä harjoitti sekä väkivallatonta suoraa toimintaa että sosiaalis-taloudellista organisoimista osoittaen vääriksi väitteet, että “vallankumous täysin militarisoitunut eikä rauhanomaisille protesteille ole tilaa.” Samaten huhtikuusta heinäkuuhun 2012 jatkunut Lopettakaa tappaminen -kampanja, joka järjesti vähintään 26 monia vähemmistön edustajia mukaansa saanutta mielenosoitusta eri paikoissa, oli yritys keskittää voimavaroja uudelleen väkivallattomaan toimintaan sen jälkeen, kun sotilallisesta toiminnasta oli tullut vastarinnan dominoiva elementti.

Samaan aikaan ruohonjuuritasolla toimivat kansalaisyhteiskunnan rakenteet pyrkivät luomaan yhtenäistä itsehallintoa. Tätä ei saavutettu maanlaajuisesti, mutta se kyettiin toteuttamaan yhteisöjen tasolla: Damoskoksessa, Homsissa ja monissa muissa kaupungeissa syntyneet Alueelliset johtoneuvostot onnistuivat integroimaan monia vastarintatyön elementtejä: maanalaisen sairaalajärjestelmän, vaihtoehtoisen talouden, koulut, tiedotusvälineet ja liikenteen. Käytännössä ne kykenivät luomaan vaihtoehtoisen paikallishallinnon.  Paikallisilla Vapaan Syyrian armeijan yksiköillä oli yhteyshenkilö jokaisessa neuvostossa, minkä tarkoitus oli saada aseistautuneet kapinalliset siviilihallinnon alaisuuteen. Näin ollen neuvostot integroivat myös siviilivastarinnan ja aseistautuneet ryhmät.

Lopulta väkivaltaisen ja väkivallattoman vastarinnan yhdistäminen vaaransi kansan voiman, erítyisesti sen jälkeen kun väkivallasta tuli vastarinnan tärkein liikkeellepaneva voima vuoden 2012 alkuvaiheista eteenpäin. Assad tehosti sotilaallista toimintaansa ja kykeni näin osoittamaan tukijoilleen ja puolueettomille syyrialaisille, että oli heidän ainoa suojelijansa väkivaltaisia ekstremistejä vastaan.

Aseellinen taistelu auttoi Assadia myös levittämään skeptisyyttä vallankumousta kohtaan kristittyjen, alaviittien ja muiden yhteisöjen keskuuteen. Väestö joutui kohtaamaan lannistavat olosuhteen monissa kaupungeissa. Väkivallattomat aktivistit jatkoivat siviiliyhteiskunnan organisoimista, mutta nyt muotona oli usein kokopäiväinen avustustyö, kenttäsairaaloiden pyörittäminen sekä perushyödykkeiden jakamisen pakenemaan joutuneille ihmisille ja perusopetuksen tarjoaminen pakenemaan joutuneille lapsille.

Kun aseellinen vastarinta sivuutti siviilivastarinnan täysin vuoden 2012 aikana, se sai ylikorostuneen roolin ulkomaailman käsityksessä Syyrian konfliktista. Kun vallankumous alkoi hyväksyä väkivallan käytön, ainoa tapa jolla se saattaisi kukistaa Assadin oli hankkia lisää aseita. Koska vastustajaansa heikomman aseellisen vastarinnan kohtalo on vääjäämättä sidottu ulkopuolelta saatavaan aseapuun, sotilaalliseen koulutukseen tai ilmaiskuihin, ovi avattiin kaikille negatiivisille seurauksille, joita ulkoinen sotilaallinen sekaantuminen aiheuttaa.

Sen sijaan väkivallaton vastarinta ei historian perusteella tarvitse tuekseen sotilaallista interventioita. Se voi toivottaa tervetulleeksi avun ulkopuolisilta kansalaisyhteiskunnan ryhmiltä, mutta kaikkein eniten se tarvitsee omien mobilisoituneiden kansalaistensa voimaa. Väkivallaton taistelu aiheuttaa vähemmän haittoja yhteiskunnalle ja tarjoaa paremman mahdollisuuden kontrolloida omaa toimintaansa sekä vastarinnan lopullisia saavutuksia suhtessa ulkopuolisiin toimijoihin.

Maciej Bartkowski ja Mohja Kahf
Käännös Kaj Raninen

Artikkelin osassa 2 kirjoittajat kysyvät, mitä voidaan oppia tutkimalla Syyrian väkivallatonta vastarintaa sekä tarkastelevat väkivallattomaan ja väkivaltaiseen vastarintaan liittyviä uskomuksia.

Koko artikkeli on luettavissa lyhentämättömänä täällä.
Englanninkielinen alkuteksti on julkaistu www.opendemocracy.net -sivustolla.