Mitä on väkivallaton toiminta?

Kansalaistottelemattomuutta pääesikunnalla 15.10.1990

Lakot, boikotit, istumamielenosoitukset, nälkälakot ja joukkokokoukset ovat monille tuttuja asioita, joita kutsutaan yleisesti väkivallattoman toiminnan muodoiksi. Mutta mihin käsite väkivallaton toiminta oikeastaan viittaa? Olisiko jokin muu ilmaisu parempi? Entäpä kuinka hyvin väkivallaton toiminta ylipäänsä tehoaa?

Lopullisia vastauksia näihin kysymyksiin ei ole, mutta mielipiteitä asiasta on monia. Ne eroavat toisistaan merkittävästi ja asiasta on epäselvyyttä myös rauhanaktivistien keskuudessa. Tekstin tavoitteeni onkin esitellä muutamia näkökulmia, joita käyttää väkivallattomaan toimintaan liittyvän keskustelun pohjana. Aluksi tarkastelen väkivallattoman toiminnan määritelmiä, sitten perusteluja toiminnan puolesta ja lopuksi erilaisia toimintamuotoja. Käyttäessäni käsitettä väkivallaton toiminta tiedostan, että jotkut muut saattavat suosia toisia käsitteitä.

Mitä on väkivallaton toiminta?

Vuosien kuluessa olen huomannut, että helpoin tapa selittää väkivallaton toiminta on mainita joitain sen tunnetuimmista menetelmistä, vaikkapa joukkokokoukset, lakot ja boikotit. Kattava lista menetelmistä saattaisi toimia käsitteen määritelmänä, mikäli eri toimintamuotojen rajaaminen ei olisi ongelmallista.

 

 

 


Kaavio esittää tavanomaisen poliittisen toiminnan, väkivallattoman toiminnan ja aseellisen kamppailun käsitteelliset ulottuvuudet ja niiden väliset rajat.

Yksi rajoista on väkivalta fyysisessä merkityksessään, esimerkiksi pahoinpitelyt, kidutus ja tappaminen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisten tappaminen kivääreillä tai ohjuksilla on väkivaltaa; mutta entä omaisuuden vahingoittaminen, esimerkiksi kivien heittäminen kaupan ikkunaan, poliisiajoneuvon polttaminen tai tyhjän rakennuksen räjäyttäminen? Jotkut mieltävät tämän väkivallaksi, toiset taas väittävät väkivallan kohdistuvan ainoastaan ihmisiin.

”Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisten tappaminen kivääreillä tai ohjuksilla on väkivaltaa; mutta entä omaisuuden vahingoittaminen?”

Ympäristöaktivistit turvautuvat joskus sabotaasiin ja tuhoavat mainostauluja, panevat hiekkaa puskutraktorien polttoainetankkeihin ja lyövät puihin piikkejä, jotka rikkovat hakkuissa käytettävät sahanterät. Näihin toimintamenetelmiin sisältyy väkivaltaa tavaroita kohtaan, mutta niissä vältetään ihmisten vahingoittamista. Tällainen toiminta sijoittuu väkivaltaisen ja väkivallattoman rajamaastoon.

Entäpä aurantakoja-aktivistien klassinen tekniikka, vasaran käyttäminen ydinohjuksen nokkakartion kolhimiseen ja sen jälkeen antautuminen virkavallalle? Aktivistit ovat vahingoittaneet esinettä — esinettä, joka on voimakas väkivallan työkalu. Moni pitäisi tätä väkivallattomana toimintana fyysisistä vahingoista huolimatta.

Entäpä ihminen, joka poistaa tietokoneelta pidätyksen uhkaamien toisinajattelijoiden kotiosoitteita sisältävän tiedoston? Toiminnassa tuhotaan jotain — mikropiiriin järjestynyttä tietoa — mutta fyysisessä mielessä sitä voi hädin tuskin pitää merkittävänä.

Konsulaatin valtaus Tshetshenian sotaa vastaan 28.05.2000

Entäpä tankin heittäminen pikkukivillä? Fyysistä väkivaltaa, joka ei kuitenkaan hyvin todennäköisesti satuta ketään.

Vastaavista esimerkeistä voisi kiistellä pitkäänkin, mutta helpointa lienee todeta, että ne ovat rajatapauksia. Ihmiset eivät ole samaa mieltä siitä, ovatko ne väkivaltaa vai väkivallattomuutta.

Tärkeä on myös väkivallattoman toiminnan ja tavanomaisen poliittisen toiminnan välinen raja. Esimerkiksi äänestäminen ja vaalikampanjointi ovat tavanomaista toimintaa siellä, missä sellainen on valtiohallinnon rohkaisemaa ja jokapäiväistä. Väkivallaton toiminta puolestaan ylittää tavanomaisen olemalla epätavallista, vahvempaa tai selkkauksiin taipuvaisempaa. Ilman tätä rajaa joku voisi sanoa käymäänsä poliittista keskustelua väkivallattomaksi toiminnaksi: puhuminen on toimintaa, eikä asiaan liittynyt väkivaltaa.

Yksi tämän rajan ongelmista on se, ettei raja ole sama kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina. Alan keskeisin nimi Gene Sharp on luetteloinut 198 väkivallattoman toiminnan menetelmää ja väittää niitä olevan vielä paljon enemmän. Sharpin huomion kohteena olivat merkittävät sortojärjestelmät, kuten diktatuurit ja rasismi. Näissä järjestelmissä jopa muuten heikoilta vaikuttavat toimintamuodot saattavat muodostaa hallitsijoille vakavan uhan. Diktatuurissa lentolehtisten levittäminen voi siksi johtaa pidätyksiin, pahoinpitelyihin ja vangitsemisiin.

Moni Sharpin vastustukseksi ja suostutteluksi kutsumista menetelmistä, kuten lentolehtisten levittäminen, kansalaisadressit ja kokoontumiset, ovat riski diktatuurissa mutta arkipäivää siellä, missä kansalaisoikeuksia kunnioitetaan. Ruotsissa tai Japanissa lentolehtisten jakaminen ei luultavasti suurimman osan aikaa juurikaan uhkaa vallitsevaa järjestelmää. Ongelmana onkin, että aktivistit vetoavat Sharpin listaan ja sanovat sen perusteella ryhtyvänsä väkivallattomaan toimintaan, vaikka menetelmät on irrotettu kontekstista. Vaikka Sharp ei niin tarkoittanut, hänen menetelmäluettelonsa sai aikaan vahvan vaikutelman menetelmien yleismaailmallisuudesta.

On toki todettava, että lentolehtiset, addressit ja vastaavat saattavat arkipäiväisinäkin olla hyödyllisiä ja tehokkaita menetelmiä. Ainoastaan tietyissä paikoissa ja tiettyinä aikoina ne ovat kuitenkin tehokkaita, epätavanomaisia toimintamuotoja. Joissain paikoissa lakot ja boikotit ovat niin hyväksyttäjä, ettei edes niitä voi kutsua väkivallattomaksi toiminnaksi.

Jotkut haluavat käyttää väkivalta-sanaa muissa yhteyksissä. Esimerkiksi henkinen väkivalta tarkoittaa toisten vahingoittamista sanallisilla loukkauksilla, tunteisiin kohdistuvalla manipulaatiolla ja muilla mieleen vaikuttamisen keinoilla. Rakenteellinen väkivalta puolestaan viittaa sortojärjestelmiin — kuten ihmisten taloudelliseen hyväksikäyttöön kauppajärjestelmien avulla — jotka aiheuttavat köyhyyttä, ihmisten alistamista ja sulkemista järjestelmän ulkopuolelle sekä muuta epäoikeudenmukaisuutta.

”Väkivallaton toiminta puolestaan ylittää tavanomaisen. Se on epätavallista, vahvempaa tai selkkauksiin taipuvaisempaa.”

Itse viittaan väkivallalla mieluiten fyysiseen väkivaltaan, sillä jos väkivallaksi sanotaan minkälaisia asioita tahansa, käsite hämärtyy ja päätyy merkitsemään vain jotain epämääräistä pahaa: pidämme asiaa pahana, kutsukaamme sitä siis väkivaltaiseksi. Muut merkitykset ovat riittävän selkeitä silloin, kun käytetään koko ilmaisua, kuten henkinen väkivalta. Sanana väkivalta ei kuitenkaan juurikaan lisää näiden ilmaisujen merkityssisältöä. Henkisen väkivallan sijaan voidaan puhua henkisestä hyväksikäytöstä tai psykologisesta manipuloinnista. Rakenteellista väkivaltaa voi nimittää riistoksi, ylivallaksi, sorroksi tai epäoikeudenmukaisuudeksi.

Väkivallaton toiminta ei myöskään ole sama asia kuin kansalaistottelemattomuus, joka viittaa lakien rikkomiseen niiden tai jonkin muun epäoikeudenmukaisuuden vastustamiseksi. Väkivallattomat menetelmät eivät välttämättä ole laittomia: boikotit tai patojen ja kattiloiden takominen tiettynä aikana voivat olla täysin laillisia ja silti vaikutusvaltaisia toimintakeinoja. Kansalaistottelemattomuus on yksi väkivallattoman toiminnan laji, mutta muitakin on.

Lyhyesti sanottuna väkivallaton toiminta viittaa tiettyihin yhteiskunnallisen toiminnan muotoihin.  Jos katsomme koko suurta toimintavalikoimaa, väkivallattoman toiminnan voi ajatella sijoittuvan väkivallan ja tavanomaisen poliittisen toiminnan rajaamalle alueelle. Tämä on tietysti vain yksi tapa, muitakin määritelmiä on olemassa.

Tähän mennessä on väkivallattomuuden sijaan keskitytty väkivallattomaan toimintaan. Gandhilaisessa periaatteellisen toiminnan traditiossa väkivallattomuus viittaa kokonaisvaltaiseen elämäntapaan, jonka etiikka perustuu kunnioitukseen ja myötätuntoon. Väkivallaton toiminta puolestaan viittaa yleensä nimenomaan toimintamenetelmiin.

Muurinmurtajat pääesikunnalla 04.06.2009

Miksi toimia väkivallattomasti?

Väkivallaton toiminta on voimakkaampaa, häiritsevämpää ja epäsovinnaisempaa kuin tavanomainen poliittinen toiminta, mutta ei yhtä voimakasta tai tuhovoimaista kuin väkivalta. Väkivallaton toiminta on vahvaa, muttei liian vahvaa.

Väkivallattoman toiminnan oikeutukseen liittyvässä keskustelussa oletetaan usein, että sen päävaihtoehto on väkivalta, tarkoitettiin sillä sitten poliisien kimppuun käymistä tai sissisotaa. Väkivallatonta toimintaa väkivaltaista parempana pitävällä puolella on kaksi keskeistä perustelua. Ensimmäinen on väkivallan epäeettisyys: gandhilainen traditio, jota usein kutsutaan periaatteelliseksi väkivallattomuudeksi.  Toinen perustelu puolestaan väittää, että väkivalta ei ole yhtä tehokasta kuin väkivallaton toiminta. Tätä ajattelusuuntaa kutsutaan usein pragmaattiseksi väkivallattomuudeksi ja Gene Sharp on sen keskeisin edustaja.

Väkivallattoman ja väkivaltaisen toiminnan keskinäiseen paremmuuteen liittyvä keskustelu on suurimmaksi osaksi juuttunut kysymykseen väkivallan oikeutuksesta. Kidutuksen ja joukkosurmien uhatessa väkivaltaa voidaan pitää perusteltuna vaihtoehtona. Tämä ei kuitenkaan ole keskeistä. Pragmaattisen väkivallattomuuden näkökulmasta kysymyksen pitäisi kuulua, onko väkivalta tehokkaampi vaihtoehto kuin väkivallattomuus. Väkivalta voi joskus olla oikeutettu vaihtoehto, mutta silti strategisesti huono valinta.

Sama pätee väkivaltaan myös puolustautuessa, esimerkiksi mielenosoittajien pitäessä puoliaan poliisia vastaan. Sellaisessa tilanteessa voi olla oikeutettua vahingoittaa poliiseja, mutta oikeutus ei tee siitä väkivallatonta toimintaa, eikä puolustautuminen väkivalloin ole välttämättä sen tehokkaampaa kuin muutkaan taktiikat.

Vaikka väkivallattomuus tarkoittaa vastapuolen fyysisestä vahingoittamisesta pidättäytymistä, väkivallattomat aktivistit ovat itse usein vaarassa loukkaantua. Jos mahdolliset vahingot ovat suuria, voi vahinkojen välttämiseksi ja ihmisten mukaan saamiseksi olla parempi harkita jotain vähemmän riskialtista toimintaa.

Kun sanotaan, että väkivalta on ”liian vahvaa”, tarkoitetaan sen vaikutuksen olevan kielteistä. Se rajaa kamppailuun osallistumista, kannustaa vastapuolta toimimaan vahvemmin yhdessä ja lisää salailua sekä autoritaarisuutta.

Siviilipalvelusmiesten lakko 07.11.2000

Harvemmin keskustellaan väkivallattoman toiminnan käyttämisestä tavanomaiseen poliittiseen toiminnan sijaan. Perimmäinen syy on, etteivät tavanomaiset menetelmät toimi tarpeeksi hyvin, riittävän nopeasti tai lainkaan. Äänestämällä voi vaikuttaa, mutta joskus vaalijärjestelmät ovat epäreiluja, niiden tuloksia peukaloidaan, äänestäjiä painostetaan tai heitä manipuloidaan propagandalla. Tällöin väkivallattomalla toiminnalla voidaan ponnistella muutoksen puolesta.

Väkivallattoman toiminnan syiden lisäksi on hyödyllistä tunnistaa tehokkaan väkivallattoman toiminnan keskeiset piirteet. Lakko saattaa tuntua hyvältä ajatukselta, mutta se ei todennäköisesti onnistu, jos se ei ole tarpeeksi hyvin järjestetty tai edes oikea toimintatapa. Seuraavia piirteitä on pidetty tärkeinä väkivallattoman toiminnan tehokkuuden kannalta:

  • Suuri osallistujamäärä: Erica Chenowething ja Maria Stephanin mukaan hallinnon vastaiseen toimintaan osallistuvien määrä on suoraan yhteydessä toiminnan onnistumiseen.
  • Osallistujien erilaiset taustat: Kun monenlaiset ryhmät — kuten opiskelijat, työläiset ja pienyritysten omistajat, tai erilaisiin etnisiin ryhmiin kuuluvat ihmiset — osallistuvat toimintaan, niitä on vaikeampi olla ottamatta huomioon. Monimuotoiset ryhmät tuovat kamppailuun uusia ajatuksia ja verkostoja.
  • Menetelmien strateginen valinta ja käyttö: On tärkeää valita sopivimmat toimintamenetelmät, käyttää niitä hyvin ja vastata luovasti vastapuolen taktiikoihin.
  • Puolueettomien ja vastustajien voittaminen puolelleen: Erittäin tärkeää menestyksen kannalta.

Elintärkeää on myös väkivallattomuuden periaatteessa pitäytyminen. Se sisältyy tietysti väkivallattoman toiminnan määritelmään, mutta asiaa täytyy silti korostaa. Kampanjat epäonnistuvat, kun aktivistit turvautuvat väkivaltaan: osallistujat luovuttavat ja vastapuolen kannatus vahvistuu. Lisäksi väkivalta johtaa lähes aina kokonaisuudessaan suurempaan kärsimykseen.

Miksi puhua juuri väkivallattomasta toiminnasta?

Väkivallatonta toimintaa on helpompi kuvailla kuin antaa sille tarkkaa määritelmää. Väkivallattomuus on negaatiota — ei-väkivaltaisuutta — joka viittaa positiiviseen ja on näin altis väärinymmärryksille. Onko olemassa parempia käsitteitä? Yleisimmät vaihtoehdot ovat passiivinen vastarinta, satyagraha, siviilivastarintavastarinta ja people power. Jokaisella on hyvät ja huonot puolensa, kuten taulukosta näkee.

Käsitteiden hyvät ja huonot puolet:

Käsite: Käyttö: Hyvät puolet: Huonot puolet:
Passiivinen vastarinta ennen vuotta 1906, ja uusia käsitteitä tuntemattomat ihmiset osoittaa hyökkäämättömyyden ja vastarinnan passiivisuuttta ja vastapuolen aloitteellisuutta korostava
Satyagraha Gandhin käsite, ei juuri käytetä gandhilaisen perinteen ulkopuolella vieras eli harvemmin väärinymmärretty, täsmällinen vieras, ulkomaisena pidetty (paitsi Intiassa), pasifismiin liitetty
Väkivallaton toiminta vakiintunut ilmaisu akateemisissa ja aktivistisissa yhteyksissä vakiintunut käsite, osoittaa väkivallattomuuden ja aktiivisuuden kielteinen, helposti väärinymmärretty, pasifismiin liitetty
Siviilivastarinta joidenkin tutkijoiden ja aktivistien käyttämä osoittaa kansalaisaktiivisuuden ja epätavanomaisuuden vieras, epätarkka, vastapuolen aloitteellisuutta korostava
People power mediassa joskus käytetty, joidenkin tutkijoiden ja aktivistien käyttämä osoittaa kansan osallisuuden ja voiman epätarkka, yksilöllisyyden sivuuttava, kansankokouksiin liitetty

Kuten taulukko osoittaa, täydellistä ilmaisua ei ole — eikä liioin yhtä yleisessä käytössä olevaakaan. Asia vaikuttaa aikamoiselta sotkulta: erilaisia ilmaisuja, monet niistä väärintulkittuja, väärinymmärrettyjä tai hämäriä. Eräs apu olisi kannattaa tiettyä käsitettä. Jotkut tutkijat esimerkiksi pitävät siviilivastarintaa parhaana, koska se välttää osan väkivallattomaan toimintaan liitetystä käsitteellisestä painolastista.

Emme silti luultavasti pääse eroon sanoihin liittyvistä ongelmista, koska väkivallattoman toiminnan kanssa kilpailevat muutkin aatteet. Aseellisen kamppailun kannattajat haukkuvat väkivallatonta toimintaa ponnettomaksi ja tehottomaksi, kun taas perinteisen poliittisen toiminnan tukijat väittävät sen uhkaavan järjestelmää. Kumpikaan osapuoli ei toivo väkivallatonta toimintaa, joten siitä puhutaan kielteiseen sävyyn. Vaikka siis olisikin jokin sopiva yleismaailmallinen käsite, myös se saisi ennen pitkää epämieluisia sivumerkityksiä.

Hyvä esimerkki tästä on anarkismi, joka viittaa hallituksettomaan poliittiseen järjestelmään, jossa kukin ihminen järjestää itse oman elämänsä. Anarkismia vastustavien marxilaisten ja valtavirtapoliitikkojen toiminnan myötä sanan ymmärretään yleisesti synonyymina kaaokselle ja anarkisteja kuvataan järjenvastaisesti käyttäytyvinä raivopäinä. Tämän perusteella väkivallattoman toiminnan tai muiden turvallisemman kuuloisten käsitteiden käyttäminen ei välttämättä ole kovinkaan tehokasta, ainakaan pitkällä tähtäimellä.

Toisaalta joskus halveksuttu käsite — kuten queer — otetaan uudestaan käyttöön positiivisessa merkityksessä. Ajatuksena on ottaa pilkattu käsite ja käyttää sitä ylpeydellä, jolloin se alkaa vähitellen vaikuttaa normaalilta ja arvostetulta.

Välimallin ratkaisu on olla huolehtimatta erilaisista käsitteistä ja vain puhua siten kuin kulloisellekin yleisölle parhaiten sopii. Joskus mitään erityistä sanaa ei edes tarvita, koska toimintaa voidaan kuvata tarkemmin puhumalla vaikkapa hiljaisesta mielenosoituksesta tai tilanvaltauksesta.

Kieliongelmia

Eräs kielessä piilevistä ansoista on oletus, että kun asia asetetaan johonkin lokeroon, sen oletetaan aina sisältävän kaikki lokeron sisältämät ominaisuudet. Näin tapahtuu esimerkiksi kun aktivistit päättävät jonkin olevan määritelmällisesti väkivallatonta ja täten hyvää, esimerkiksi moraalisesti hyväksyttävää tai vaihtoehtojaan tehokkaampaa. Aktivistit voivat vaikkapa sanoa, että laitokseen murtautuminen on väkivallatonta toimintaa, he ainoastaan leikkaavat metallilankaa, eivätkä satuta ketään. Tämä voi pitää paikkansa, mutta ei yksin riitä.

Aktivistien tulee pohtia toimintansa vaikutuksia, sillä pelkkä väkivallattomuus ei tee toiminnasta tehokasta. Jotkut muut menetelmät saattavat olla parempia, mahdollistaa suuremman osallistujamäärän, saavuttaa suuremman kansansuosion tai horjuttaa paremmin vastapuolen vakaumusta. Joskus tavanomainen poliittinen toiminta on se paras vaihtoehto.

Aktivistien pitäisi jatkuvasti tarkkailla toimintaansa etiikkansa ja politiikkansa valossa. Väkivallattomuus ei ole automaattisesti eettistä: joskus lakkoilu on liian vahva toimenpide ja joskus  lakkoillaan väärän asian puolesta. Johtopäätöksenä on, että etiikka ja politiikka tulee aina huomioida. Lisäksi lyhyen tähtäimen taktiikat tulee suhteuttaa pitkän tähtäimen tavoitteisiin ja toimia niiden mukaan. Sanat voivat olla hyödyksi, mutta ne eivät saa korvata tavoitteisiin ja niiden saavuttamiseen liittyvää huolellista pohdintaa.

Kirjoittaja: Brian Martin
Suomentaja: Niko Salovaara

Kirjoittaja kiittää Christine Schweitzeria ja Tom Weberiä arvokkaista kommenteistaan. Artikkeli perustuu WRI:n verkkokonferenssissa pidettyyn esitelmään.

Lähteet:
Chenoweth, Erica and Maria J. Stephan 2011. Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. (New York: Columbia University Press).
Sharp, Gene 1973. The Politics of Nonviolent Action (Boston: Porter Sargent).