Isänmaa, väkivalta ja asevelvollisuus

1920-luvun asevelvollisuus- ja aseistakieltäytymiskeskustelusta


Asevelvollisuuslaki vuonna 1922 hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä. Seuraavat kymmenen vuotta ennen vuoden 1931 siviilipalveluslakia asevelvollisuudesta ja aseistakieltäytymisoikeudesta käytiin laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Puheenvuorot 1920-luvulla heijastelivat sisällissodan jälkeisiä ristiriitoja, mutta myös yhteiskunnan muutosta sotien välisenä aikana maanviljelyksellä elävästä kyläyhteisöstä kohti modernia oikeusvaltiota.

Sota sotaa vastaan!

1920-luvun loppupuoliskolla itsenäisyysaktivistien, suojeluskuntavaikuttajien ja jääkäriliikkeen organisoijien perustamassa maanpuolustuslehdessä Sanassa ja Miekassa pasifisteja ja aseistakieltäytyjiä syytettiin poliittisesti epäluotettaviksi kansalaisiksi, moraalittomiksi ihmisiksi ja huonoiksi miehiksi. Heidät tuomittiin yhteisestä hyvästä piittaamattomiksi egoisteiksi, typeryytensä johdosta kommunistisen propagandan harhaan johtamiksi ja ääritapauksissa mielisairaiksi. Sanassa ja Miekassa pasifistiset aseistakieltäytyjät suljettiin kansakunnan ja normaaliuden reunamille.
   
Sisällissodan jälkeen asevelvollisuuden suorittaminen sai uudenlaisia poliittisia merkityksiä. Asevelvollisuus tuli merkitsemään esivallan kunnioittamista ja samastumista sisällissodan voittajien määrittämään kansakuntaan. Asevelvollisuus liitettiin entistä kiinteämmin kansalaisuuteen ja se vaikutti kulttuurisiin käsityksiin miehisyydestä ja väkivallasta. Toisaalta asevelvollisuuslaitos myös ammensi oikeutustaan näistä käsityksistä.
   
Vuonna 1925 ensimmäisen kerran ilmestyneessä Suomen Rauhanliiton Rauhaa Kohti -lehdessä kuitenkin vastattiin näihin syytöksiin. Lehdessä puolustettiin kiivaasti aseistakieltäytyjien ja pasifistien kansalaisuutta ja moraalisuutta.
   
Rauhanliiton puheenjohtaja Felix Iversen totesi Rauhaa Kohti -lehden teksteissä, että jos uusi itsenäinen Suomi halusi elää länsimaisena demokraattisena oikeusvaltiona, sen tulisi tunnustaa aseistakieltäytyjät täysivaltaisina kansalaisina. Aseistakieltäytyjätkin olivat moraaliseen harkintaan kykeneviä yksilöitä, ja siis oikeutettuja osallistumaan keskusteluun kansakunnan identiteetistä ja tulevaisuuden suunnasta.
   
Rauhanliiton lehdessä käytännössä mitätöitiin vuoden 1918 taistelujen merkitys minkäänlaisessa positiivisessa mielessä. Tätä oli monien puoluekannasta riippumatta hankala hyväksyä, sillä sisällissodan jälkeisessä tilanteessa sekä sodan voittajat että häviäjät rakensivat kansallista ja omaa identiteettiään sodan muistoilla. Kun rauhanliikkeessä käytiin kamppailua asevelvollisuuslakia ja asevelvollisuusinstituutioita vastaan, käytiin keskustelua erityisesti sisällissodan voittajien, mutta myös sen häviäjien arvojen ja arvostusten kanssa.
   
Pasifismia vastaan hyökättiin sekä oikealla että vasemmalla sisällissodan uhrien pyhittämisellä, muistoilla sodan sankareista ja marttyyreista. Felix Iversenin keskeinen sanoma Rauhaa Kohti -lehdessä 1920-luvulla oli, että kansakunnan itsenäisyys, historia ja yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus ja yhteydentunto ei modernissa oikeusvaltiossa voinut rakentua tuleviakin sukupolvia velvoittavan väkivallan ja uhrikuoleman muistolle. Kansakunnan yhtenäisyyden tunnon täytyi sen sijaan syntyä ihmisoikeuksien kunnioituksesta ja kristillisestä rakkaudesta.
   
Iversenille juuri pasifistinen aseistakieltäytyjä, pikemminkin kuin kansakunnan tai yhteiskuntaluokan puolesta taisteleva sotilas, oli modernin, itsenäisen suomalaisen ja demokraattisen yhteiskunnan ihannekansalainen.

Sota ja uhrautuva kansalaisuus

Sanassa ja Miekassa lehden päätoimittaja Elmo Kaila kirjoitti ensimmäisessä maailmansodassa ja sisällissodassa taistelleista jääkäreistä vuonna 1926: Jos heidän tekonsa ovat tuomittavia ja pahoja, ovat tietysti myöskin tekojen vaikutteet ja seuraukset.

Vaikutteet: isänmaanrakkaus, altis, itsensäkieltävä uhrautuvaisuus, vapaaehtoinen alistuminen mitä suurimpiin kärsimyksiin – ei itsensä, vaan toisten, kokonaisuuden, kansakunnan ja sen toiminnan hyväksi. Nämä olivat ne voimat, jotka panivat vapaustaistelijat liikkeelle.
Ja seuraukset: vapaa Suomi.1

Elmo Kaila oli yksi niistä itsenäisyysaktivisteista, jotka ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana rakensivat jääkäreistä myyttisiä, palavasti isänmaataan rakastavia ja sen puolesta uhrautuvia sankarihahmoja. Sanan ja Miekan sivuilla Kaila kertoi tarinaa sortavasta Venäjästä ja itsenäisyyden tiellä seisovien vanhojen suomalaisten myöntyväisyysmiesten passiivisuudesta. Nuoret jääkärit matkasivat kodin rajojen taakse ja siellä kokemiensa kärsimysten vahvistamina palasivat taistelemaan sortajaa vastaan.
   
Kaila oli varannut tarinassa roolin itselleenkin ja tästä kumpusi se varmuus, kiihko ja vetovoima millä hän toimi, puhui ja kirjoitti. Kaila oli ollut mukana järjestelemässä jääkärien etappiteitä ja salakuljettamassa aseita Suomeen. Vuoden 1918 jälkeen hän jatkoi toimintaansa suojeluskunnissa, Akateemisessa Karjala -Seurassa ja salavihkaisissa Vihan Veljissä.
   
Myös urheilumiehenä tunnettu Lauri ”Tahko” Pihkala kirjoitti Sanassa ja Miekassa uhrautumisen tärkeydestä kansakunnan synnylle. Sodan väkivallasta ei saanut antaa epärealistista ja turhan kaunisteltua kuvaa. Lapsille ja nuorille täytyi opettaa jo varhain kuinka siihen tuli suhtautua oikein. Asevelvollisuusarmeija oli Pihkalalle paikka, joka viimeistään kiteytti miehille mistä sodassa oli kysymys: ei tappamisesta, vaan vapaaehtoisesta uhrautumisesta yhteisön puolesta.
   
Tahko Pihkala samasti toisiinsa sotilaan, miehen ja kansalaisen, veti yhdysmerkin näiden ja kansakunnan väliin. Sekä yksilön että kansan olemassaolo perustui taisteluun, itsekunnioitukseen ja kykyyn puolustaa sitä. Kansakunnan oli kyettävä puolustautumaan kuten ”miehisen miehen on kyettävä kunniallisessa ja aseettomassa taistelussa paljain nyrkein osoittamaan puolustusvalmiutensa ja uskalluksensa.”2

Jääkärien laitonta sotilaallista toimintaa, halua tarttua aseisiin ja uhrautua pidettiin osoituksena kansakunnan kypsyydestä itsenäisyyteen. Valmiudessa ja kyvyssä kohdata äärimmäistä väkivaltaa mitattiin valtion, sen takana olevan kansakunnan sekä miehen autonomia.

Asevelvollisuus ja kansakunta

”Kansakunnan oli kyettävä puolustautumaan kuten miehisen miehen on kyettävä kunniallisessa ja aseettomassa taistelussa paljain nyrkein osoittamaan puolustusvalmiutensa ja uskalluksensa.”

Ensimmäinen maailmansota ja sotateknologia oli asettanut taistelevan mieskansalaisen ja taistelevan kansakunnan ihanteelle haasteita, joihin armeijan ja sotilaskoulutuksen oli Suomessakin 1920-luvulla vastattava. Kasvatustieteilijä ja jääkärieverstiluutnantti Hannes Anttila oli kiinnostunut asevelvollisten koulutuksen psykologiasta. Hänen mielestään asevelvollisuusaika kehitti kansalaisissa sodassa tarvittavia psyykkisiä taitoja ja ominaisuuksia.
   
Anttila perusti pohdintansa sotilasjoukon ja yksittäisen sotilaan tunne-elämästä Sigmund Freudin vuonna 1921 julkaistussa teoksessa Massenpsychologie und Ich-Analyse esittämiin ajatuksiin. Anttila tulkitsi Freudiansa siten, että miesten samastuminen (sotilas)yhteisöönsä ja siitä kumpuava yhteenkuuluvuuden tunne loi perustan uhrautumisen tahdolle ja sodassa vaadittavaan henkiseen kestävyyteen.
   
Asevelvollisuusaikana yhdessä vietetty elämä kasvatti miehissä keskinäistä kiintymystä. Nämä Anttilan sanoin ”isälliset ja veljelliset” tunnesiteet ylittäisivät sodan väkivallan kohtaamisesta ja tekemisestä syntyvät armeijan kannalta hankalat pelon, paniikin ja syyllisyyden tunteet.
   
Sisällissodan jälkeen asevelvollisuusarmeija esitettiin vastauksena modernin valtion ongelmaan. Ideologit rakensivat siitä demokraattisen yhteiskunnan kasvatuslaitosta, jossa erilaisista yhteiskuntaluokista tulevien kansalaisten erimielisyydet ylitettäisiin. Anttilalle asevelvollisuusarmeija tunnesiteiden kasvattajana ei ollut poliittinen laitos, vaan päinvastoin jotain, joka pystyi luomaan miesten välille yhteyden yli politiikan.
   
Asevelvollisuusarmeijaa oikeutettiin ajatuksella, että sodassa kestävän sotilasjoukon kasvattaminen oli samalla kansakunnan yhtenäisyyden vahvistamista. Aseistakieltäytyminen ja pasifismi uhkasivat molempien koossapysymistä.

Väkivalta, sivistys ja sotilaan tunne-elämä

Anttilan suhtautuminen sotilaan tunteisiin oli kuitenkin ristiriitainen. Miesten väliset tunnesiteet pelastivat kansakunnan turmiolta, mutta samalla tunteet vihjasivat itsehallinnan ja itsehillinnän menettämiseen. Tunteiden valtaan joutuminen oli alkukantaisena reaktiona sivistyneelle siis järkiperäisesti toimivalle miehelle alentavaa.
   
Anttila tunnusti sotilaiden tunteet armeijalle ongelmaksi. Rakkauden tunteet valloilleen päästessään saattoivat ajaa rintaman kaaokseen, tai pelko saattoi jäädä sotilaalle pysyväksi psyykkiseksi vaivaksi kranaattikauhuna ja toistuvina painajaisina. Sotilaskansalaisen tunteita täytyi kontrolloida ja ohjata, eikä vähiten siksi, että ne saattoivat esittää kysymyksen sodan väkivallan mielettömyydestä.
   
Anttila näki taistelumotivaation katoamisen ja sotilaan joutumisen hallitsemattomien tunteiden valtaan merkkinä miehisyyden menettämisestä. Isänmaataan rakastava sotilas säilytti paitsi taistelevan joukon ja kansakunnan elossa, myös oman asemansa sivistyneenä miehenä ja järjellisenä olentona halussaan uhrautua ja taistella.
   
Väkivallattomuus ja haluttomuus uhrautumiseen esitettiin miehelle naisellisena. Aseistakieltäytymisen ja pasifismin kirjoitettiin olevan joko suomalaisen kansakunnan vihollisesta eli kommunismista lähtöisin tai sitten osoitus sairaan miehen ja sairaan kulttuurin halusta itsemurhaan.

Kulttuuri ja taistelu

Ajan sanakirjamääritelmän mukaan kulttuurin ytimessä oli henkinen ja siveellinen kehitys, kasvatus ja oikeus omalaatuisen persoonallisuuden kehittämiseen. Tämän kehityksen liikkeellepaneva voima oli taistelu olemassaolosta.
   
Kirjoittaessaan kansakunnasta, taistelusta ja miehisyydestä Sanassa ja Miekassa sekä Anttila että Pihkala tukeutuivat tähän 1920-luvun määritelmään kulttuurista. Heidän tulkinnassaan väkivallasta kieltäytyviä syytettiin kieltäytymisestä kulttuuria ja persoonallisuuden kehitystä eteenpäin vievästä taistelusta. Näille tulkinnoille löytyi myös Raamatullisia esimerkkejä: Tohtori [Felix] Iversen nähtävästi käsittää sankari-ihanteen sellaiseksi henkilöksi, joka vain kärsii, kestää ja sietää mitä tahansa. Sellainen ei ole mikään sankari vaan yksinkertaisesti kehno raukka. Eikä Vapahtajamme, jonka esikuvaan pasifistit usein viittaavat suinkaan ollut sellainen vaan voimakas, miehekäs ja syvä luonne. Pyhässä vihassa hän kerran tempasi ruoskan ja sillä karkotti temppelistä sen häpäisijät.3

Itsenäisyystaistelua ja asevelvollisuutta oikeutettaessa myyttiset kertomukset jääkäreistä ja Kristuksesta sekoittuivat toisiinsa. Jääkärit saivat Kristuksen piirteitä. Heidän isänmaanrakkautensa ajoi heidät kansakunnan uhrilampaiksi. Vapahtajakaan ei kääntänyt toista poskea, vaan kuten jääkärit asein karkotti pyhän häpäisijät.

Rauhanliikkeen haasteena 1920-luvulla oli perustella kuinka itsenäisyys ja suomalaisen yhteiskunnan kehitys sodan sijaan pohjasi väkivallattomiin toimintatapoihin. Muuten oli hankala perustella aseistakieltäytyjien toimintaa itsenäiselle Suomelle yhtä arvokkaana kuin jääkärien toimintaa. Vaikka vuoden 1918 taistelut näyttivät todistavan päinvastaista, Rauhaa Kohti -lehdessä yritettiin katsoa uhrien ja väkivallan taakse. Lehdessä vedottiin itsenäisyyden hyväksi jo ennen sotaa tehtyyn työhön ja kiistettiin vapaussotamyyttien todenperäisyys.

Rauhanliiton lehdessä isänmaanrakkauden ja itsenäisyyden ymmärrettiin saavan muotonsa rauhanomaisessa yhteistyössä yksilöiden, luokkien, poliittisten suuntausten ja kansojen välillä. Demokraattisessa yksilön oikeuksia kunnioittavassa yhteiskunnassa täytyi kunnioittaa myös aseistakieltäytyjän vakaumusta ennen kaikkea siksi, että aseistakieltäytyjä kamppaili kulttuurin edistyksen ja yksilön vapauksien puolesta sellaisella tavalla, joka oli sopusoinnussa näiden periaatteiden kanssa.

Rauhanmiehen sankaruus

”Aseistakieltäytyjät olivat matkalla kohti yhä uusia kärsimyksiä, taistelua ja uhrautumista.”

Sanan ja Miekan kirjoittajille kansalaisuuden ja miehisyyden ihanteet tulivat käsin kosketeltaviksi myyttisissä vapaussotureissa. Rauhaa Kohti -lehdessä puolustettiin pasifismia hyödyntämällä ja tulkitsemalla uudelleen näitä samoja kulttuurisia ihanteita. Aseistakieltäytyjän nähtiin kantavan vapaussoturin ominaisuuksia.
   
Kirjoittaessaan aseistakieltäytyjien toiminnasta ja kokemuksista Iversen sovelsi jääkärimyyttien vetovoimaisia jännitteitä. Jääkärien taistelua motivoi Venäjän valta, aseistakieltäytyjän taistelua Suomessa kohdattu valta. Aseistakieltäytyjät olivat Iversenin luomissa mielikuvissa matkalla kohti yhä uusia kärsimyksiä, taistelua ja uhrautumista. Aivan kuten jääkärit Elmo Kailan teksteissä. Rauhaa Kohti -lehdessä kirjoitettiin Arndt Pekurisesta: Ettei Pekurinen menisi sotalaitosta palvelemaan, vaan mielummin monen muun rauhansankarin tavalla menisi kohti epämääräistä turvatonta, kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä täynnä olevaa tulevaisuutta, oli selvä johtopäätös hänen ihanteellisesta, tinkimättömästä rauhankatsomuksestaan, hänen rohkeudestaan tehdä totta sisimmästä vakaumuksestaan ja hänen valmiudestaan alistua mihin kärsimyksiin hyvänsä rauhanaatteen edistämiseksi. [...]4

Ei koskaan enää sotaa!

Rauhaa kohti -lehdessä annettiin ääni asevelvollisten pasifistien omille kokemuksille armeijapalvelusta. Kauko Laitinen yleisönosastokirjoituksessaan vuonna 1930 kuvasi asevelvollisuuden herättämiä tunteita: Siellä myrkytetään niin monen viattoman nuorukaisen sielu sodan kitkerällä myrkyllä. Olen itse nähnyt kuinka moni elämän ihanteita omaava nuorukainen on siellä alkanut luisumaan alaspäin vievän virran mukana. Tämä on välttämätöntä sodalle, sillä eihän puhdas, ihanteita tavoitteleva sielu voi milloinkaan ottaa vastaan sodassa tarvittavaa periaatetta. Ihanteet täytyy sieltä repiä pois ja tilalle asettaa sodassa tarvittava raakuus.

Voiko kukaan väittää tätä vastaan? Tuskin, sillä itse olen sen kokenut ja nähnyt lukemattomia esimerkkejä. Olen juonut sitä myrkkyä, jota sotalaitos uhreilleen tarjoaa, tuntien sielussani sen turmiota tuottavan vaikutuksen. […]5

Rauhanliikkeessä kyseenalaistettiin arvomaailma, käsitys miehisyydestä ja kansalaisuudesta, joihin asevelvollisuus 1920-luvulla kytkeytyi. Laitinen ei halunnut omassa elämässään ottaa näitä tarjottuja rooleja vastaan. Niiden hintana oli samastuminen väkivallan tekijänä olemista ja väkivallan kohteeksi asettumista vaativaan kansakuntaan.

Kauko Laitisen kärsimys ja Arndt Pekurisen valmius kamppailuun aseistakieltäytymisoikeuden puolesta valjastettiin todistamaan heidän moraalisen kokemuksensa aitoudesta – aseistakieltäytymisessä ei ollut kyse pelkuruudesta, valehtelusta tai poliittisesta pelistä, vaan syvästi koetusta elämisen ja olemassaolon mielekkyydestä. Aseistakieltäytyjän samastaminen suomalaiseen vapaussoturiin 1920-luvulla alleviivasi kamppailua vapaudesta ja olemassaolosta kamppailuna elämän mielekkyydestä.

Antti Nyqvist
Kirjoittaja on väkivallasta, tunteista ja yhteiskuntateoriasta kiinnostunut kulttuurihistorian opiskelija.

 

1 Vapaussotako Suomen kansan siveellisen rappeutumisen syy? S&M 21/1926, 405–407. Kaila.

 2 Puolustusvalmius ja kansansielu. S&M 3/1925, 45–47. Pihkala.

 3 Vastaus tohtori Iversenin kirjoitukseen ”Rauhanaate kouluihin”. S&M 9/1929, 156-160. Valkoinen mies.

 4 Arndt Pekurinen. RK 17/1930, 144–146. Iversen.

 5 Mitä sotalaitos meiltä vaatii? RK 12/1930, 102–103. Kauko Laitinen.