Asepalvelusta vastaan Espanjassa

Insumisión-liike ja oikeutettu tottelemattomuus


Joulukuussa vuonna 2001 Espanjan viimeiset asevelvolliset jättivät armeijan kasarmit taakseen suoritettuaan yhdeksän kuukautta pakollista asepalvelusta. Monissa Euroopan maissa pakkovärväyksen päättymisen perusteena on ollut lähes pelkästään asevoimien kehitys kansainvälisiin operaatioihin sopiviksi, mutta Espanjassa pakkovärväysjärjestelmä puolestaan romahti hallituksen vuosia kestäneistä tukitoimenpiteistä huolimatta.

Asevelvollisuuden päättyminen Espanjassa oli yhteiskunnallinen voitto. Vaikka poliittinen eliitti ja armeija yrittivät liittää asevelvollisuudesta luopumisen keskusteluun armeijalaitoksen modernisoinnista, tosiasiassa pakollisen asepalveluksen lopetti laajan kansalaisliikkeen kolme vuosikymmentä kestänyt toiminta. Tämän liike perustui eritoten asevelvollisuuden vastustamiseen kansalaistottelemattomuudella.

Vuonna 2001 tapahtunutta muutosta edeltävän vuosikymmenen aikana pakollista asepalvelusta alettiin pitää häpeän aiheena, hyödyttömänä ja vahingollisena instituutiona. Tämä olisi ollut ennenkuulumatonta liikkeen perustamisaikaan 1970-luvulla, kun pasifistisista ja antimilitaristisista syistä tehtävän kansalaistottelemattomuuden kasvu oli vasta alkanut. Silloin oli myös vaikea kuvitella, että 1990-luvun puoliväliin tultaessa vaihtoehtoiseen palvelukseen olisi jo huomattavasti enemmän hakijoita kuin uusia alokkaita: miljoonan hakemuksen aiheuttama suma ruuhkautti silloin vaihtoehtoisen palvelusjärjestelmän täysin. Sekä asepalvelusta että vaihtoehtoista palvelusta vastustaneita insumisoita oli tuhansia.

Ensiaskeleet: Jehovan todistajista antimilitaristeihin

Francisco Francon vuosina 1939–1975 vallinneen sotilasdiktatuurin aikaan monet Jehovan todistajat kieltäytyivät suorittamasta asepalvelusta uskonnollisista syistä ja kärsivät siksi pitkiä vankeusrangaistuksia. He eivät kuitenkaan pitäneet kieltäymystään mahdollisena yhteiskunnallisen muutoksen välineenä.

Tällainen sotilaallisille ja näin ollen myös valtiollisille rakenteille vaaraton rajattu aseistakieltäytyminen ”omantunnon syistä” oli myöhemmin vakaumukseen pohjaavan aseistakieltäytymislain mallina huolimatta siitä, että 1970-luvun alkupuolella oli jo olemassa selkeä yleinen, antimilitaristinen, vakaumukseen perustuva ja itsenäisesti järjestäytynyt aseistakieltäytymisen malli.

Francon ja diktatuurisen hallintojärjestelmän viimeisinä vuosina ensimmäiset poliittiset asevelvollisuuden vastustajat järjestivät tukikampanjoita, vastustivat julkisesti pakkovärväystä, hyödynsivät mediaa sekä vetosivat kansaan pasifistisilla ja antimilitaristisilla argumenteilla. Ensimmäiset vakaumuksellisten aseistakieltäytyjien ryhmät muodostuivat ja työskentelivät asepalveluksen sijaan erityisen köyhtyneillä asuinalueilla ja tekivät näin vaihtoehtoisen toimintansa helpommin ymmärrettäväksi. Ryhmät vaativat ja loivat eräänlaisen valtiolliselle asevelvollisuudelle vaihtoehtoisen itsenäisesti järjestäytyneen siviilipalveluksen.

Kieltäydyttyään hyväksymästä ensimmäistä aseistakieltäytymistä uskonnollisista syistä koskevaa lainsäädäntöä aseistakieltäytyjät perustivat yhtenäisen MOC-liikkeen (Movimiento de Objeción de Conciencia), joka yhdisti yli kolmekymmentä vuotta kansalaistottelemattomuutta ajaneiden ryhmien verkoston. 1970-luvun aikana yhä useampi asevelvollisuuden vastustaja lähetettiin sotilasvankilaan, mutta tämä sorto ei kyennyt hajottamaan liikettä. Se päinvastoin auttoi sitä kasvamaan ja lisäämään yhteiskunnallista vaikutusvaltaansa.

Vastustuksesta niskoitteluun: los insumisos

Vuonna 1980 Espanjan puolustusministeri antoi sisäisen määräyksen, joka lopetti hetkellisesti aseistakieltäytyjien vangitsemisen. Ennen uuden vaihtoehtoista palvelusta käsittelevän lain suunnittelua ja käyttöönottoa totaalikieltäytyjät päätettiin lähettää suoraan ”reserviin”. Käytännössä tämä tarkoitti salassa tapahtuvia armahduksia, joita liike käytti hyväkseen vahvistuakseen ja valmistellakseen uusia strategioita lakiuudistusta vastaan.

Uusi aseistakieltäytymistä suitsimaan tarkoitettu laki tuli voimaan pitkällisen ja ongelmallisen lainsäädäntöprosessin jälkeen vasta vuonna 1986 (johtuen muun muassa valtiosääntötuomioistuimessa käsitellystä väitteestä uuden lain perustuslain vastaisuudesta). Itse vaihtoehtoinen palvelusjärjestelmä tuli lopulta käyttöön vuonna 1989. Kansalaistottelemattomuusliike ei enää silloin ollut samanlainen ryhmittymä kuin 1970-luvulla, vaan uudistuneen liikkeen antimilitaristinen aate oli syventynyt ja radikalisoitunut entisestään. Kansalaistottelemattomuudella ja väkivallattomuudella ei enää pyritty ainoastaan pääsemään eroon asevelvollisuudesta, vaan hajottamaan samalla armeija ja koko sotilaallisen järjestelmä sekä saamaan yhteiskunta kääntymään sotahenkisyyttä vastaan.

Ensin MOC ja sitten muut järjestöt, kuten Coordinadora Mili-KK ilmoittivat etteivät hyväksyisi uuteen lakiin kirjattua vaihtoehtoista palvelusmuotoa. Viisikymmentä ensimmäistä insumisoa astuivat julkisuuteen 20. helmikuuta vuonna 1989 eri kaupunkien sotilashallinnon edustajistojen porteilla, jolloin kansalaistottelemattomuudessa alkoi uusi vaihe nimeltä insumisión, kapinahenki.

Sorron bumerangivaikutus

Insumisión alkoi aseistakieltäytyjien verkoston kampanjoista ja sai nopeasti satoja seuraajia, kiivaan julkisen keskustelun kasvattaessa liikkeen suosiota monilla yhteiskunnan tasoilla. Myös bumerangivaikutuksesta oli apua: insumisoille jaetut kahden vuoden, neljän kuukauden ja yhden päivän vankeustuomiot lisäsivät aseistakieltäytyjien määrää entisestään 1990-luvun alkupuoliskolla. Liike pystyi tukiverkostonsa avulla vastustamaan vangitsemisia ja myös harjoittamaan aseistakieltäytyjiä ennen vankilatuomioita.

Itsensä syylliseksi osoittaminen oli myös tärkeä tekijä insumisoiden tilanteen helpottamisessa, sillä se loi uusia tukiverkkoja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokaista syytettyä insumisoa kohtaan neljä ihmistä nimittäin myönsi samalla tuomioistuimelle johdatelleensa ja auttaneensa insumisoa tottelemattomuuteen. Vaikka Espanjan lain mukaan myös heidät olisi pitänyt asettaa syytteeseen ja tuomita kuten insumisot, ketään syyllisyytensä ilmoittajista ei koskaan syytetty rikoksesta.

Vankilatuomioiden vahvistaessa aseistakieltäytyjien yhteenkuuluvuutta silloinen sosialistinen hallitus päätti ohjata vangitut insumisot avovankiloihin. Kaikista vannoutuneimmat heistä eivät suostuneet niihin palaamaan, vaan heidät siirrettiin takaisin tavallisiin vankiloihin.

Myöhemmin vuonna 1995 hallitus korvasi vankeusrangaistuksen ”yhteiskunnallisella kuolemalla” eli oikeuskelpoisuuden menetyksellä. Aseistakieltäytyminen oli silloin jo niin laajalle levinnyttä, että se normaalistui: suurin osa aseistakieltäytyjistä toimi itsenäisesti ilman insumisiónin apua.

Järjestelmä kaatuu

Samoihin aikoihin nuoret olivat yhä useammin alkaneet pitää vaihtoehtoista palvelusta radikaalin sijaan helppona vaihtoehtona totaalikieltäytymiseen verrattuna. Sadattuhannet ihmiset vaativat päästä vähemmistölle suunnattuun palvelukseen, mikä aiheutti järjestelmän kaatumisen.

Insumisión sai myös monet kansalaisjärjestöt ja yhdistykset boikotoimaan vaihtoehtoista palvelusta kieltäytymällä palveluspaikkojen tarjoamisesta.

Se oli viimeinen pisara: suurin osa nuorista valitsi jo vaihtoehtoisen palveluksen, mutta ei koskaan suorittanut sitä palveluspaikkojen vähyyden takia. Järjestelmän romahtaminen johti siihen, että vuonna 1996 hallitus ilmoitti asevelvollisuuden päättyvän vuonna 2003. Tämä aikaistui myöhemmin vuoteen 2001. Hajoamisprosessi nopeutui siksi entisestään ja tottelemattomuusliikkeen toiminta väheni huomattavasti. Monet kokivat, että pääasiallinen tavoite oli saavutettu.

Insumisión kasarmeilla ja asevelvollisuuden loppu

Kaikesta huolimatta liike järjesti ja toteutti edelleen kansalaistottelemattomuutta sen eri muodoissa, esimerkiksi niin kutsutun Insumisión kasarmeilla -kampanjan, johon allekirjoittanut osallistui vuonna 1997. Kymmenet MOCin antimilitaristit jatkuivat silloin työtään julistautumalla totaalikieltäytyjiksi vasta asevoimien palvelukseen siirryttyään. Tällä liike pyrkii pahentamaan värväyskriisiä ja palauttamaan keskustelun sen armeijan piiriin, joka oli äskettäin päättänyt keskittyä kansainvälisiin väliintuloihin

Lisäksi pyrimme häiritsemään armeijan rekrytointikampanjoita. Insumisión kasarmeilla oli siirtymä uusille urille, aikaan jolloin antimilitaristiseen liikkeeseen ei enää kuuluisi asepalvelus eikä kieltäytyminen palveluksesta omantunnon syistä. Kampanja kehitettiin MOCin ajauduttua sisäisiin väittelyihin ja kykenemättömyyteen määritellä tulevien vuosien toimintalinjansa. Myöhemmin liikkeen teemoja ovat olleet muun muassa sotateollisuuden ja sen aiheuttamien menojen kritiikki, vastarekrytointi ja kampanjat sotilastukikohtien sulkemisen puolesta.

Vakaumuksellinen aseistakieltäytyminen ja sitä seurannut laajempi ja monipuolisempi insumisión ovat joka tapauksessa laajan yhteiskunnallisen vaikutuksensa ja tavoitteidensa puolesta erinomaisia esimerkkejä kansalaistottelemattomuusliikkeistä. Vaikka sorronvastaisuus oli jo aiemmin saanut Espanjassa vahvan jalansijan ja sotilaallisten instituutioiden maine oli todella huono niiden tuettua Francoa sotilasdiktatuurin aikana, insumisión todisti, että kansalaistottelemattomuus on huomattava yhteiskunnallisen muutoksen voima. Tämä tarina on pyritty kirjoittamaan MOCin toimittamaan vuonna 2001 julkaistuun kirjaan En legítima desobediencia (Oikeutettu tottelemattomuus), johon ovat tuottaneet tekstejä yksittäiset aseistakieltäytyjät ja erilaiset ryhmät liikkeen eri vaiheilta. Tavoite oli selvä: kertoa kokemuksista ja inspiroida tulevia tottelemattomuuskampanjoita, niitä kamppailuja, jotka ovat jo käynnissä uusilla ja yllättävillä tavoilla.

Carlos Pérez Barranco
Ian MacDonaldin englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Niko Salovaara
Artikkeli julkaistu alun perin The Broken Rifle -lehden numerossa 96 toukokuussa 2013

Kuvia kampanjasta