Kansalaispalvelus: asevelvollisuudesta pakkotyöhön

Viime aikoina on herätelty keskustelua kansalaispalvelusta. Vihreän liiton nuoriso- ja opiskelijäjärjestö esitti viime keväänä puoluekokouksessa Vihreiden hallitusohjelmatavoitteeksi pakollisen [Oikaisu; toim. huom.] kansalaispalvelusjärjestelmän luomista nykyisen asevelvollisuuden tilalle. Aihe on nostettu kuluvan vuoden aikana esille myös rauhanliikettä lähellä olevissa julkaisuissa pariinkin otteeseen (Rosa Meriläinen ja Johanna Sumuvuori: Kansalaispalvelus – velvollisuudet tasapuolisiksi, Ydin 4/2002; Mikko Metsämäki: Kansalaispalvelus kaikille, Pax 1/2002)

Mikäli olen ajatuskonstruktioita oikein tulkinnut, kyseessä olisi nykyisen asevelvollisuuden korvaava yhtä lailla sekä miehiä että naisia koskeva työpalveluvelvollisuus, jonka sisällä asevelvollisuus kuitenkin jäisi elämään: osa kansalaispalvelusvelvollisista suorittaisi sen samankaltaisissa tehtävissä kuin tämän päivän siviilipalvelusmiehet Suomessa, osa kehitysyhteistyö- tai humanitaarisissa tehtävissä ulkomailla ja osa varusmiespalveluksessa. Eri vaihtoehdot olisivat ajatusmalleissa tasavertaisessa asemassa toisin kuin nykyisessä asevelvollisuusjärjestelmässä.

Tuon esille muutamia kysymyksiä, jotka eivät silmiini sattuneessa aiheesta käydyssä keskustelussa ole miestäni nousseet tarpeeksi esiin.

st_3-2002 Heinämies palveluksessast_3-2002 Heinämies palveluksessa

Kuka kansalaispalvelusta tarvitsee?

Mieltittäessä kansalaispalvelusjärjestelmän luomista ensisijainen kysymys lienee: kuka sellaista tarvitsee? Pohdinnat sukupuolten yhtäläisistä velvollisuuksista, kansalaisten oikeuksien ja velvollisuuksien yhteenkietoutumisesta tms. ovat tämän rinnalla toissijaisia: mietittäessä uusien yhteiskunnallisten velvollisuuksien asettamista ensimmäisenä pitäisi luullakseni miettiä, ovatko ne yhteiskunnan kannalta tarkoituksenmukaisia. Mikäli eivät ole, kysymyksessä on velvollisuuksien asettaminen niiden itsensä vuoksi, mikä ainakin allekirjoittaneesta tuntuu varsin kummalliselta ajatukselta. Asiaa on tietysti arvioitava myös yksilön kannalta: onko kyseinen velvoite kansalaiselle kohtuullinen.

Toissijaista on myös kysyä, merkitsisikö nykyisen asevelvollisuuden korvaaminen kansalaispalveluksella, jossa kaikki palvelusmuodot ovat tasa-arvoisia, edistysaskelta antimilitarismin tai pasifismin kannalta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtuneen kehityksen perusteella asevelvollisuus näyttäisi väistyvältä instituutiolta: lähes kaikissa länsi-Euroopan maissa siitä on joko jo luovuttu, päätetty luopua lähitulevaisuudessa tai sen sisältöä on muutettu vähentämällä palvelukseen kutsuttavien osuutta ikäluokasta. Myös Suomessa puolustushallinto on jo pitkään kaikessa hiljaisuudessa laatinut suunnitelmia asevelvollisuusjärjestelmän uudistamisesta. Kysymys on mielestäni ensisijaisesti siitä, onko perusteltua luoda aurinkonlaskuaan kohti kulkevan asevelvollisuuden tilalle ylipäätään mitään uutta järjestelmää.

Kansalaispalveluksen tarkoituksenmukaisuuden puolesta esitetyistä argumenteista nähdäkseni keskeisimmät kuuluvat suurinpiirtein seuraavasti: “kansalaispalvelus olisi piristysruiske julkiselle sektorille ja kansalaisjärjestöille”, “hoitoala tarvitsee työvoimaa suurten ikäluokkien vanhetessa” ja “kansalaispalvelus tukee solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä”.

On tietysti erittäin vaikea arvioida, millä tavalla kansalaispalvelus toteuttaisi näitä tavoitteita, koska samankaltaista järjestelmää ei ole kokeiltu missään Suomea muistuttavassa yhteiskunnssa. Ehkäpä jonkunlaista osvittaa antaa yritys arvioida millä tavalla järjestelmä, joka kansalaispalveluksella olisi tarkoitus korvata, on niitä edistänyt.

Nykyinen siviilipalvelusjärjestelmä tuottaa vuosittain parituhatta miestyövuotta samankaltaisiin tehtäviin ja samoille yhteiskunnan sektoreille, joilla valtaosa kansalaispalvelijoistakin todennäköisesti suorittaisi velvollisuutensa. Lähes jokainen siviilipalveluksesta minkäänlaisia kokemuksia hankkinut tietää, että järjestelmässä on suuria ongelmia: palveluspaikkoja on liian vähän, monet niistä laiminlyövät velvoitteitaan sivareitaan kohtaan, palvelus on palveluspaikoissa usein kehnosti organisoitua jne. Ensimmäinen avoimeksi jäävä kysymys kuuluukin, miten luotaisiin toimiva järjestelmä usean kymmenen tuhannen kansalaispalvelijan mielekkääksi palveluttamiseksi vuosittain (ja kenellä olisi siihen intressejä), kun sellainen ei ole onnistunut parin tuhannen sivarinkaan kohdalla?

Olisiko kansalaispalveluksesta sitten ratkaisuksi työvoimapulaan? Vaikka suomalaisia työmarkkinoita on viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana leimannut pikemminkin pysyvä massatyöttömyys kuin työvoimapula, hoitoala ja muutkin julkiset palvelut tarvitsisivat tietysti lisää työvoimaa jo nyt. Tämä ei ole kuitenkaan seurausta ensisijaisesti työvoimapulasta, vaan riittämättämästä rahoituksesta. Terveydenhuolto- ja muiden julkisten palveluiden käyttäjillä on luonnollisesti oikeus saada palvelunsa ammattitaitoiselta työvoimalta. Ja tällaistahan kansalaispalvelusjärjestelmä ei tuottaisi: kansalaispalvelus ilmeisesti suoritettaisiin suurinpiirtein samanikäisenä kuin nykyinen asevelvollisuuspalvelus, jolloin valtaosalla sen suorittajista ei olisi ammatillista koultutusta ja vain vähän tai ei ollenkaan työkokemusta. Vaikka kansalaispalveluksen tarkoitus ei olisikaan korvata ammattitaitoista työvoimaa, käytännössä on vaikea nähdä kuinka se voisi olla tekemättä sitä tilanteessa, jossa resurssipulan riuduttamien julkisten palvelujen käyttöön tulisi yhtäkkiä tuhatpäisin joukoin kansalaispalvelijoita.

Olisiko kansalaispalvelus sitten piristysruiske kansalaisyhteiskunnalle? Taas vertailukohdaksi voidaan paremman puutteessa ottaa nykyinen siviilipalvelusjärjestelmä. Sivarin suorittaminen yleishyödyllisissä yksityisoikeudellisissa yhteisöissä tuli mahdolliseksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Käsilläni ei ole uusia tilastoja, mutta epäilisin että tällä hetkellä yksityisellä sektorilla palvelee korkeintaan parisataa sivaria - heistä valtaosa yksityisissä sosiaali- ja terveydenhoitolalan laitoksissa. Kansalaispalveluksen myötä vastaavia tehtäviä tulisi järjestää useille tuhansille. On tietysti aivan selvää, että vaikkapa järjestötoiminnassa löytyisi paljon tekemättä jäävää työtä. Sen sijaan epäilen, kuinka suuri osa tästä työstä voidaan tai on mielekästä teettää ihmisillä, jotka ovat käytettävissä muutaman kuukauden ja joiden motiivi ei ole halu vaikuttaa maailmaan, auttaa lähimmäisiä tms., vaan valtion (sanktioiden uhalla?) asettama pakko.

Varsin epäilevästi suhtautuisin myös ajatukseen, että solidaarisuuden tai yhteisöllisyyden kaltaisia arvoja on ylipäätään mahdollista edistää pakoilla ja velvollisuuksilla. Tässäkin kohdassa voi tietysti heittää ilmaan kysymykseen, kuinka hyvin olemassaoleva pakollinen palvelusjärjestelmä käytännössä edistää niitä ja ovatko ne tällä hetkellä suositumpia sen kohteeksi joutuvan miespuolisen väestönosan keskuudessa?

Kuka maksaa?

Kansalaispalvelus ei luonnollisesti tuottaisi ilmaista työvoimaa: vaikkei palvelijoille maksettaisikaan palkkaa, heidän tulee silti asua, syödä, vaatettaa itsensä, hoitaa terveyttään, virkistäytyä jne. palveluksen aikana. Näistä kustannuksista huolehtiminen voidaan määrätä kullekin palveluspaikalle, kuten tällä hetkellä sivarissa, tai ne voidaan asettaa valtion maksettavaksi. Ensinmainittu malli ei tuota tarpeeksi palveluspaikkoja edes nykyisen siviilipalveluksen tarpeisiin, joten käytännössä kysymykseen tulisi vain jälkimmäinen.

Kuinka paljon kansalaispalvelus tällöin maksaisi? Mikäli kansalaispalvelijoiden taloudelliset oikeudet olisivat samalla tasolla kuin tällä hetkellä siviilipalvelusmiesten ja palveluksen kesto olisi sama kuin nykyinen perusvarusmiespalvelus (6 kk), yhden kansalaispalvelijan ylläpitäminen palveluksen aikana maksaisi arviolta 3.000–5.000 euroa. Mikäli siviililuontoisen palveluksen suorittaisi vuosittain vaikkapa 40.000 henkeä, tämä maksisi maksaisi valtiolle laskutoimituksen perusteella 120–200 miljoonaa euroa. Lukuun on tietysti lisättävä järjestelmän hallinnoimisen ja ylläpitämisen aiheuttamat kulut. Kansalaispalvelus tulisi tällöin maksamaan suurin piirtein saman verran kuin vaikkapa tuomioistuinlaitoksen ylläpitäminen. Uskaltaisin epäillä, että kansalaispalvelukseen ylläpitämiseen tarvittavat voimavarat voitaisiin käyttää myös huomattavasti tehokkaammin kansalaisten hyvinvointia edistävillä tavoilla.

Kansalaispalvelus ihmisoikeuskysymyksenä

Suomea sitovan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4. artikla (orjuuden ja pakkotyön kielto) toteaa, ettei “ketään saa vaatia tekemään pakkotyötä tai muuta pakollista työtä”. Poikkeuksen muodostavat vapausrangaistuksen aikana määrätty työ, poikkeusaikoina voimaanastuvat määräykset, asevelvollisuus ja sen vaihtoehdoksi luodut siviililuontoiset palvelujärjestelmät sekä “yleisiin kansalaisvelvollisuuksiin kuuluva työ tai palvelus”.

En ole pätevä arvioimaan, voitaisiinko kansalaispalvelusjärjestelmä ehkä mahduttaa kahden viimeksimainitun poikkeaman sisälle. Kovin todennäköiseltä se ei välttämättä tuntuisi: kysymyksessähän ei olisi asevelvollisuus, vaan sen korvaava uusi järjestelmä, joka koskisi yli kaksinkertaista ihmismäärää nykyiseen asevelvollisuuteen verrattuna. Se merkitsisi myös “kansalaisvelvollisuutta”, jollaista ei aikaisemmin ole ollut Suomessa eikä muissakaan ihmisoikeussopimuksen allekirjoittajamaissa.

Suomalainen kansalaispalvelus olisikin varsin uniikki ilmiö, mikäli vertailukohdaksi otetaan tätä muistuttavat yhteiskunnat. Asevelvollisuudesta luopuneissa länsi-Euroopan maissa sen tilalle ei ole luotu mitään uutta palvelusvelvollisuutta. Poikkeuksen muodostaa Ranska, jossa asevelvollisuudesta luovuttaessa säädettiin sekä nuoria miehiä että naisia koskeva velvollisuus osallistua pakolliselle “kansalaiskurssille”. Siinä on kuitenkin todellakin kysymys kurssista, ei työpalveluksesta, ja se kestää vain yhden päivän. Ainutlaatuisuus pätee kuitenkin vain vertailussa Suomea muistuttaviin yhteiskuntiin: itsessäänhän valtion organisoimat pakkotyöjärjestelmät lienevät jokseenkin yhtä vanha ilmiö kuin valtio itsekin - esimerkkejä löytyy muinaisen Egyptin pyramidinrakennuksesta Hitlerin Saksan kautta Pol Potin Kambodzhaan.

Entä vapaaehtoinen kansalaispalvelus?

Edellä esitetyn pohdinnan lähtökohtana on ollut, että kansalaispalvelusjärjestelmä olisi kaikille pakollinen. Entäpä jos se olisikin vapaaehtoinen? Tällöin kysymyksessä olisi kai jonkunlainen valtion organisoima (ilmeisesti myös kustantama) vapaaehtoispalvelu. Tässä ei sinänsä olisi mitään vikaa. En kuitenkaan äkkiä näe sillekään tarvetta: järjestelmiä, joiden puitteissa nuoret pystyvät löytämään itselleen mielekästä työtä kolmannelta sektorilta valtion turvatessa samalla heidän perustoimeentulonsa, on olemassa jo nyt. Esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitto on käyttänyt työharjoittelun kautta hankittua työvoimaa lähes keskeytyksettä jo vuodesta -97 alkaen.