Sota elämäntapana

Angolan sota on muuttunut hiljaiseksi, mikä on lähes täydellinen tilanne sekä sodanlietsojille että ulkopuolisille, jotka tekevät voittoja maan tuhoutumisella. Angolan sota ei enää häiritse julkista mielipidettä. Se on vanha ja vaikeasti käsiteltävä asia. Se aiheuttaa välinpitämättömyyttä.

Katolisten pyörittämä Radio Ecclesia haastatteli hiljattain Angolan puolustusministeri Kundy Paihamaa, joka kommentoi kapinallisten hyökkäyksen pohjoisessa Uigen maakunnan pääkaupungissa aiheuttamia siviilikuolonuhreja. “Jos ihmiset eivät kuole sodassa, he kuolevat kuitenkin sairauksiin,” hän lausui tuoden julki, että sodassa ihmisen elämä merkitsee hyvin vähän jos mitään. Tällainen lausunto ei herättänyt minkäänlaista julkista kohua — ihmiset ovat tottuneet sellaiseen. Angolalainen yhteiskunta on rakennettu sotajärjestelmän ja sotamentaliteetin perustalle ja pyörii niiden ympärillä.

Asevelvollisuus luokkasotana

Ensimmäiset julkiset toivon merkit järjestelmän muuttumisesta ilmaantuivat tammi- ja helmikuussa 1999, jolloin ryhmä lehtimiehiä syytti julkisesti asevelvollisuusjärjestelmää diskriminoinnin muodoksi, jossa vain köyhien lapset lähetetään etulinjaan tykinruoaksi. Tämän seurauksena neljä lehtimiestä joutui syytteeseen ja sotilaat pahoinpitelivät yhden.

Samoihin aikoihin 500 naisen ryhmä ilmaantui öljyrikkaan ja itsenäisyysmielisen Capindan maakunnan keskuksen kaduille [Capinda on pieni osa Angolaa, jonka Kongon demokraattisen tasavallan hallitsema kapea maakaistale erottaa muusta maasta] osoittamaan mieltään lapsiensa värväämistä vastaan — käymään sotaa, jota he eivät pidä oikeutettuna. Kuten odotettua, mielenosoittajat joutuivat sortotoimien kohteeksi. Mielenosoituksen jälkeen kuitenkin vain kaksi nuorta miestä liittyi vapaaehtoisesti armeijaan. Epävarmoin askelin Angolan kansalaisyhteiskunta on tulossa kosketukseen todellisuuden kanssa.

Heinäkuussa 1999 joukko ihmisiä julkisti rauhanmanifestin, jonka oli allekirjoittanut yli 200 Angolan kansalaisyhteiskunnan huomattavaa edustajaa. Hallituksen painostus pakotti jotkut allekirjoittajista puhumaan julkisesti rauhanmanifestia vastaan ja väittämään, että he allekirjoittivat sen harhaanjohdettuina. Kuitenkin aloite on avannut tien edistyksellisemmille vaatimuksille Angolan sodan sisäisestä ja rauhanomaisesta ratkaisemisesta. Heinäkuun lopulla 2000 katolinen kirkko järjesti rauhankokouksen, joka toi yhteen Angolan hauraan kansalaisyhteiskunnan selkärangan. Vaatimus rauhanomaisesta sisäisestä ratkaisusta, joka sisältää myös kansalaisyhteiskunnan, voimistui ja siitä alkaa vallita yksimielisyys ihmisten keskuudessa.

Luotettavaa edustusta

Kaikesta huolimatta luotettavan ja ilmaisukykyisen johtajuuden puute kansalaisyhteiskunnassa on ollut pitkään tärkein tekijä, joka estää tietoisuutta Angolan kansan ahdingosta leviämästä laajemmin paikallisesti ja kansainvälisesti. Sekä hallitus että kapinallisliike ovat jo pitkään olleet ihmisille sodan ja sorron vertauskuvia. Silti ne näyttävät olevan ainoita Angolan kansan edustajia, jotka ovat kykeneviä vaikuttamaan kansainvälisessä diplomatiassa siihen, kuinka Angolaan suhtaudutaan. Niinpä ne ihmisten intressit, jotka poikkeavat hallituksen ja UNITA:n vaatimuksista, ovat yhä kasvottomia maailmalle.

Angolan konflikti on “dehumanisoitu” vuosien ajan. Sodan inhimilliset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset kustannukset eivät ole koskaan olleet ensisijainen keskustelunaihe Angolassa. Kylmä sota (1975-1989), Jonas Savimbin yleisten vaalien tuloksen kiistäminen (1992-1994) ja hänen kieltäytymisensä suostua Lusakan sopimusluonnokseen (vuodesta 1998) ovat kansainvälisesti tunnettuja maamerkkejä sodan jatkumisesta maassa.

Valtataistelu

Marraskuussa 2000 Angolan presidentti José Eduardo dos Santos puhui kansalle itsenäistymisen 25-vuotisjuhlassa. “Tämänhetkiset näköalat ovat rohkaisevia, koska ensinnäkin vastikään saavutetut suuret sotilaalliset voitot ovat poistaneet kaiken uhkan siitä, että valta kaapattaisiin väkivalloin,” hän sanoi. Presidentti dos Santos lisäsi myös, että sotilastoimet rajoittuivat tietyille alueille ja niitä toteutetaan matalalla intensiteetillä eivätkä ne enää estä maan jälleenrakentamista ja kehittämistä.

Dos Santos on ollut vallassa 21 vuotta ja tähän asti hänen päätavoitteensa sodassa on pysynyt muuttamattomana: murskata kaikki, mikä saattaa uhata hänen valtaansa. Toisaalta UNITA:n kapinajohtaja on taistellut lähes saman ajan vastakkaisen päämäärän puolesta: hankkia valta väkivalloin.

Ei armoa

Angolan 40 vuotta kestäneen sodan (josta 25 vuotta sisällissotaa) uhrien määrä kohoaa yhä samalle tasolle kuin 15 tai 20 vuotta sitten. Mutta vaikka Angolan sotaa pidetään kansainvälisesti verisimpänä ja uudenaikaisimpana Afrikan sodista, virallisten tilastojen mukaan kuolonuhreja on vain 500.000. Sodan nykyisen vaiheen puhjettua lokakuussa 1992 Yhdistyneet kansakunnat laski, että vuonna 1993 yli 1.000 ihmistä kuoli päivittäin. Näin ollen yli 360.000 ihmisen on täytynyt menehtyä pelkästään tuon vuoden aikana. Kumpikaan taistelun osapuoli ei ole koskaan osoittanut armoa omaa maataan ja omaa kansaansa kohtaan.

Dos Santos ei olisi julistanut sotaa UNITA:a vastaan joulukuussa 1998, ellei hänellä olisi ollut hiljaista tukea YK:lta ja kansainvälisen politiikan suurtekijöiltä, jotka tuohon aikaan uskoivat hänen helppoon sotilaalliseen voittoonsa Jonas Savimbista. Itse asiassa dos Santos kävi sotaa sillä perusteella, että UNITA ei myöntynyt Lusakassa Zambiassa vuonna 1994 allekirjoitettuun rauhansopimukseen, jossa se velvoitettiin luovuttamaan kaikki miehittämänsä alueet valtion hallinnolle.

Käydään sotaa rauhan vaalimiseksi

Tässä strategiassa jäi kuitenkin huomiotta, että rauhanprosessi oli olemassa vain, koska molemmat osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, ettei konfliktin lopettamiseksi ollut sotilaallista ratkaisua.

Niinpä sodan käyminen rauhanprosessin vaalimiseksi oli vain synkkä vitsi. Jos kansainvälisen rauhanprosessiin väliintulon tarkoitus oli lopettaa sota ja tuoda kansallinen sovinto ja demokratia maahan, se on johtanut johonkin aivan muuhun.

Asiat, joihin on kiinnitettävä huomiota, ovat hallituksen systemaattiset loukkaukset paino- ja ilmaisunvapautta vastaan samoin kuin sen halveksunta lakeja kohtaan; on todisteita, että siinä, mistä Angolassa pelataan, ei ole kysymys Angolan ja sen kansan eduista.

31.1.2001 Angolan armeijan (hallituksen) sotilas Francisco José Manuel teloitettiin julkisesti sotilastukikohdan kiitoradalla eteläisessä Cunenen maakunnassa, koska hän oli ajanut kolarin sotilasajoneuvolla. Sotilaan vaimon mukaan Cunenen sotilasalueen päällikkö eversti Álvaro António antoi teloitusmääräyksen. Sotilaan perhe todisti tapahtumaa, kun teloitusryhmä tyhjensi konekiväärinsä häneen luotien repiessä hänen ruumiinsa hajalle.

Koska Angolan lainsäädännössä ei tunneta kuolemanrangaistusta eikä brutaalin murhan uhriksi joutunutta oltu tuomittu oikeudessa, saattaisi kuvitella, että viranomaisten olisi pakko irtisanoutua tällaisesta teosta. Ei, se on tarpeetonta niin kauan kuin öljy virtaa ja he voivat ostaa kansainvälistä diplomaattista tukea. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuslähetystö Angolassa ei nostattanut kohua tapauksesta eikä reagoinut millään tavalla.

Business as usual

Nykyään Angolan sotaa käsitellään myös liikeasiana. Syyskuusta 1997 alkaen Angolan jalokivien kauppa on ollut esillä keskeisenä asiana konfliktin ratkaisemisessa. 23.9.1997 YK.n virkailija kertoi etelä-afrikkalaiselle Star-lehdelle, että jos hallituksen ja UNITA:n yksityiset keskustelut timanttisaaliista onnistuvat, niin “maan normalisoituminen tapahtuu välittömästi”.

UNITA:a vastaan asetettiin sanktioita ja ryhdyttiin toimenpiteisiin sen tärkeimpien tulonlähteiden tyrehdyttämiseksi, jotta se saataisiin pakotettua mukautumaan Lusakan sopimusluonnokseen. Mikä ikinä näiden yritysten tarkoitus olikaan, angolalaiset ovat nyt paljon huonommassa tilanteessa kuin koskaan ennen.

Neljäsosa Angolan 12 miljoonasta asukkaasta on ajettu kodeistaan ja yli puolitoista miljoonaa on epätoivoisen riippuvaisia kansainvälisestä ruoka-avusta. Meneillään olevan kouluvuoden aikana hallitus on lähettänyt pelkästään pääkaupunki Luandassa kotiin yli 40.000 lasta, jotka oli luetteloitu koulutusjärjestelmään. Sota ei ole koskaan aikaisemmin häirinnyt Luandaa.

Suurin osa presidentin määräämästä jälleenrakennus- ja kehitystyöstä toteutetaan Luandassa. Opetusministeriön tilastojen mukaan yli 70% Angolan kouluikäisistä lapsista on koulutusjärjestelmän ulkopuolella. UNICEF arvioi, että puolet Angolan väestöstä on alle 15-vuotiaita.

Sen jälkeen kun ”Global Witness Report on Angola, A Crude Awakening” -raportti julkaistiin 1999, Angolassa toimivan öljyteollisuuden maine on mustattu ja se on yhdistetty sotaan. Myöhemmin hallitusta on tahrattu ranskalaisten tuomioistuimien paljastuksilla, joiden mukaan se loukkasi kansainvälistä aseidenvientikieltoa vuosina 1993 ja 1994 aseistamalla itseään pimeillä öljykaupoilla saaduilla rahoilla.

Läpinäkyvyyden puute

Vielä mikään ei ole muuttunut. 24.1.2001 25 pienen poliittisen puolueen PADPA:n nokkamiestä aloitti nälkälakon presidentinpalatsin edessä vaatien skandaalien selvittämistä. Poliisin iskujoukko kidutti joitakin mielenosoittajia, pidätti heistä kuusi ja uhkasi puolueen puheenjohtajaa Carlos Leitâoa kuolemalla. Jälleen kerran hallitus vain käänsi selkänsä syyntakeettomana julmuuteensa.

Angolan kansalaisyhteiskunnassa on mietitty vain vähän timanttien ja öljyn osuutta sodan vauhdittajina, koska kumpikaan ei hallitus eikä UNITA ole koskaan antanut luotettavia ja avoimia tietoja kansantulosta. Riippumatta siitä, millaisia havaintoja kansainväliset tarkkailijat tekevät ja millaisia lausuntoja annetaan näiden rikkauksien merkityksestä Angolaan sotaan, enemmistölle angolalaisista ne eivät ole juuri muuta kuin selityksiä, joita käytetään oikeuttamaan verilöyly. ”Angolan ongelman” ydinasia, johon ei edelleenkään ole kohdistettu huomiota, on Angolan kansan oikeus elää rauhassa ja nauttia ihmisarvoa.

Jos se aika, joka käytetään sodan poliittisten ja taloudellisten selitysten etsimiseen, käytettäisiinkin uusien, kansan tahtoa ilmaisevien äänien tunnetuksi tekemiseen ja rohkaisemiseen yhteiskunnassa, Angolan konflikti ei olisi enää vain sotaherroille kuuluva henkilökohtainen asia. Se saisi ihmiset kadulle keskustelemaan siitä. Ja juuri näin tulisikin olla.

Rafael Marques on entinen poliittinen vanki. Tällä hetkellä hän toimii Open Society Instituten edustajana Angolassa ja freelance-lehtimiehenä.