Angolan pitkä sota

Kansainvälisen aseistakieltäytyjäpäivän (15.5.) virallinen teema oli tänä vuonna Angola. Alla on tekstejä aiheesta.

Tämän vuoden toukokuun 15. päivänä, kansainvälisenä aseistakieltäytyjäpäivänä, haluaisin muistuttaa kaikkia pasifisteja, antimilitaristiaktivisteja ja ihmisoikeuksien puolustajia siitä, että sotarikoksiin, rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja muihin raakuuksiin syyllistyneet elävät yhä rankaisematta tämän päivän Angolassa.

Vuoden 1961 alussa, 40 vuotta sitten, sota puhkesi Angolassa yli viisi vuosisataa kestäneen Portugalin brutaalin siirtomaavallan jälkeen, jonka aikana sekä väkivaltainen että väkivallaton vastarinta siirtomaavaltaa vastaan olivat osa jokapäiväistä elämää. Lissabonin aikaisempi fasistihallitus tuhlasi kaikki oman maansa luonnonvarat ja rosvosi siirtomaidensa rikkaudet haluten pitää itsellään väkivalloin maan, jota piti Portugalin merentakaisena maakuntana: Angolan. Samaan aikaan kun kolme aseellista ”vapautus”liikettä taisteli siirtomaasortoa vastaan asein portugalilaisten kolonialistien militaristista logiikkaa mukaillen, eräät angolalaisen yhteiskunnan ryhmät tekivät vastarintaa kieltäytymällä sotilaspalveluksesta tai muista orjuuden muodoista ja tekemällä kansalaistottelemattomuustekoja. Ikävä kyllä tähän päivään saakka tätä väkivallatonta toimintaa ei ole otettu huomioon arvioitaessa vastarinnan merkitystä, joka johti Angolan itsenäistymiseen 11.11.1975.

Itsenäistymisen jälkeen samat aseelliset liikkeet, jotka sanoivat taistelevansa vapauttaakseen Angolan kansan orjuudesta, kolonisaatiosta ja brutaalista riistosta, omistautuivat automaattisesti armottomaan keskinäiseen valtataisteluun jo silloin, kun viimeiset portugalilaiset sotilaat vielä olivat maassa. Väestö joutui maksamaan kalliin hinnan. Neljätoista vuotta jatkunut aseellinen taistelu portugalilaisia vastaan, jotka saivat tukea NATO:lta ja muilta niin sanotun ”sivistyneen maailman” länsimailta, muuttui sisällissodaksi, jolle ei ole ennakkotapausta Angolan historiassa. Kaksi sotaherraa, UNITA:n kapinallisten Jonas Savimbi ja MPLA:n hallituksen Jose Eduardo dos Santos, muuttivat maansa elävien kuolleiden taloksi. Kolonialistinen orjuus korvattiin sodan kurjuudella, ja väestö on yhä tänään erilaisten aseellisten ryhmien ja militaristisen demagogian kaupustelijoiden panttivankina. Näille ryhmille vallassa pysyminen sitä jakamatta on korkein arvo elämässä, jopa korkeampi kuin kaikki olemassa olevat humanistiset arvot.

Haluaisin mainita tässä, että kylmän sodan kaksi supervaltaa omine militaristisine ideologioineen tukivat kahta aseistautunutta angolalaista ryhmää tässä kuolettavassa yrityksessään. Hyväksymällä salaisen sopimuksen olla USA:n ja Neuvostoliiton sotilasteollisen kompleksin edustajia Angolassa nämä sotaakäyvät osapuolet harhaanjohtivat kansainvälisen yhteisön uskomaan, että enemmistö angolalaisista kannatti heidän valitsemaansa militaristista vaihtoehtoa.

Kolme kertaa, vuosina 1974, 1992 ja 1994 ne hyväksyivät rauhansopimuksen panematta toimeen rauhanomaisia ratkaisuja. Aseistariisunnan sijasta ne jatkoivat ja jatkavat yhä aseistautumista eliminoidakseen ”vihollisen” väkivallan avulla. Kaikkien näiden ryhmien todellinen, yhteinen vihollinen on suuri enemmistö Angolan siviiliväestöstä; erityisesti ne, jotka pakotettiin pakenemaan kotikylistään pakolaisleireille.

Vaikka Angolan kansan enemmistö toi monissa eri yhteyksissä julki hylkäävänsä täysin poliittisen konfliktin ratkaisemisen sotilaallisin keinoin, UNITA, MPLA ja FLEC (Cabindan alueella) valitsivat ja valitsevat yhä sotilaallisen vaihtoehdon. Mutta myös ulkoiset voimat ja useat eri maat käyttäytyvät Angolassa kuin mafian kummisedät aikaansaaden sotarikoksia ja suuria kärsimyksiä viattomille ihmisille tarjoamalla aseita, moderneja sotakoneita, sotilaallisia neuvonantajia ja jopa humanitaarista apua, jonka väitetään auttavan siviiliväestöä mutta joka tosiasiassa päätyykin erilaisille aseistautuneille ryhmille. Kun Angolan alueelle on kylvetty yli 15 miljoonaa maamiinaa, maa on lähes asumiskelvoton tai ainakin äärimmäisen vaarallinen elää. Monet ulkomaat ovat suoraan tai epäsuorasti osallisia joko toimittamalla aseita Angolan sotaakäyville osapuolille tai salaisella diplomatiallaan Angolan hallituksen kanssa. Monet niistä tekevät sodalla voittoja myymällä aseita tai viemällä Angolan raaka-ainevaroja, kuten timantteja tai öljyä, jotka ovat kaksi tärkeintä syytä sodan jatkumiselle.

Eikä ole syytä unohtaa rahoituslaitoksia (pankkeja) ja monikansallisia yrityksiä, jotka rahoittavat ja tukevat Angolan sotaakäyviä osapuolia. Luettelo yrityksistä, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti osallisia Angolan sotaan, on erittäin pitkä eikä edes tyhjentävä.

Avointen vihamielisyyksien alettua uudelleen joulukuussa 1998 väliaikaisen aseiden hiljenemisen jälkeen lukuisat miehet ja naiset, erityisesti nuoret, vastustivat sotaa julkisesti. Voimakas halu löytää väkivallaton tie ulos väkivallasta sai ilmauksensa Rauhan manifestissa, katolisten piispojen paimenkirjeessä, jonka – kuten niin monen muunkin aloitteen ja vetoomuksen – allekirjoitti tuhansia ihmisiä sekä Angolassa että sen ulkopuolella. Kuitenkin nämä äänet rauhan puolesta joutuvat kohtaamaan valtion sorron ja taloudellisten voimavarojen puutteen kehittäessään uusia teitä kohti rauhaa.

Riippumattomalla lehdistöllä, joka näyttelee erittäin tärkeää roolia väkivallattomassa taistelussa ja joka on usein ilmaissut myötätuntonsa sotilaskarkureita, aseistakieltäytyjiä, pasifisteja ja ihmisoikeusaktivisteja kohtaan, ei ole taloudellisia resursseja, ja tärkeimmät kehitysavun antajat diskriminoivat sitä.

Niin tekemällä kansainvälinen yhteisö toimii vastoin Angolan väestön enemmistön lujaa tahtoa, joka vastustaa militaristista lähestymistapaa kieltäytymällä asepalveluksesta, ilmaisemalla vakaumuksensa rauhan puolesta kirjoittamalla (Manifesti heinäkuussa 1999) tai osoittamalla mieltään kaduilla. Ne, jotka tekevät näin, joutuvat kohtaamaan vakavaa sortoa tai tulevat jopa tapetuiksi. Nämä urheat ihmiset ansaitsevat enemmän kuin koskaan moraalista ja taloudellista tukea kaikilta, jotka rakastavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, löytääkseen tien ulos väkivaltaisesta sodan noidankehästä, johon vallanpitäjät ovat Angolan vanginneet.

Näistä syistä vetoaisin voimakkaasti teihin, jotta tukisitte Angolan rauhanvoimia 15. toukokuuta ei vain taloudellisin keinoin mutta myös kiinnittämällä huomiota Angolaan ja siellä olevien rauhanaktivistien tilanteeseen. Tiedämme, että Angolassa käynnissä olevan sodan sponsorit (aseiden ja siviililuontoisen tuen toimittajat sotaakäyville osapuolille) löytyvät länsimaista, jossa myös useimmat aktiiviset rauhanryhmät toimivat. Näin ollen Angolan pasifistit ja ihmisoikeuksien puolustajat vetoavat ystäviinsä kaikkialla maailmassa painostamaan hallituksiaan

ja kertomaan maidensa yleiselle mielipiteelle siitä, mitä Angolassa todella tapahtuu sekä kansainvälisen yhteisön osallisuudesta tähän tragediaan. Kaiken ulkoisen tuen sotaakäyville osapuolille tulee loppua, jotta kestävä rauha voisi saada mahdollisuuden kehittyä. Erityisesti angolalaisten aseistakieltäytyjien ja sotilaskarkurien tilanteen maan sisällä ja sen ulkopuolella tulisi olla huolenaihe, sillä monia heistä uhkaa karkotus heidän etsiessään turvaa muista maista poliittisina pakolaisina. Nämä ihmiset kieltäytyvät tekemästä sotarikoksia Angolan sotaakäyvien rinnalla.

Emanuel Matondo
Angolalainen aseistakieltäytyjä, rauhan- ja ihmisoikeusaktivisti
IAADH - (Angolan Antimilitarist Initiative for Human Rights)
Yorckstrasse 59, D-10965 Berlin Germany e-mail: ari@ipn.de
http://www.snafu.de/~usp/iaadh.htm