Burmaa vapauttamassa

Burma-aktivistit näkyivät New Yorkin ja Washingtonin kaduilla syyskuussa, kun itseään ”historian suurimmaksi valtionpäämiesten tapaamiseksi” kutsunut paljonkohuttu Millenium-huippukokous kokoontui YK:ssa. Yli 80 mielenosoittajaa – mukanaan lähes nelimetrinen vapaan Burman symbolia, taistelevaa riikinkukkoa esittävä nukke – kokoontui 8. syyskuuta Burman YK-lähestystön luona New Yorkissa pitäen puheita, järjestäen katuteatteria ja osoittaen mieltään osana ”kansojen huippukokous”-teemalla tuona päivänä järjestettyjä mielenosoituksia. Samana päivänä Washingtonissa, jossa on viikkojen ajan järjestetty mielenosoituksia vapautusliikkeen tueksi ja Nobelin palkinnon vastaanottajan Aung San Suu Kyin ja muiden Kansallisen demokratialiiton jäsenten vapauttamisen puolesta, mielenosoittajat levittivät riikinkukko-lipun sotilashallituksen laittoman lähetystön rakennuksen ylle. Tämän kirjoittamisen aikoihin Burma-aktivistit yrittävät saada kerättyä ympäri maailmaa miljoona allekirjoitusta vetoomukseen, jossa vaaditaan Burman juntan asettaman YK-lähetystön erottamista.

Kolonialismin pitkä varjo

Vaikka sorto lisääntyykin, nykyinen poliittinen, yhteis- kunnallinen ja taloudellinen tilanne Burmassa (jolle sotilasjuntta antoi uuden nimen Myanmar, mutta jota juntan vastustajat yhä kutsuvat Burmaksi) ei ole mitenkään uusi ja yllättävä. Lyhyt johdatus maan historiaan asettaa nykyiset tapahtumat puitteisiinsa.

Maa, jota kerran ihailtaan hedelmällisen maaperänsä, omavaraisuutensa, korkean lukutaitoprosenttinsa ja esimerkillisen koulutusjärjestelmänsä sekä moninaisuutensa johdosta, kulki samaa tietä kuin muutkin Britannian siirtomaat. Hajoita ja hallitse -strategia kiihdytti etnistä vihanpitoa, joka jatkuu edelleen. Imperialismi antoi sijaa isolationismille maan itsenäistymisen jälkeen. Maahan pystytettiin sille vieraat sotilaalliset ja hallinnolliset rakenteet, jotka, riippumatta siitä hyväksyttiinkö ne vai ei, muuttivat sen ikuisiksi ajoiksi.

Britannian vallan aikana karenit, Burman toiseksi suurin etninen ryhmä, olivat etuoikeutetussa asemassa paljon lukuisampiin burmalaisiin verrattuna. Karenit olivat näin ollen ryhmänä briteille lojaaleja, kun taas burmalaiset kapinalliset kamppailivat – yhdessä vaiheessa Japanin tuella – kaataakseen brittien siirtomaahallinnon taistellen samalla kareninaapureitaan vastaan. Burma itsenäistyi ennen muita Britannian siirtomaita. Kuitenkin juuri ennen itsenäisyyden muodollista voimaanastumista itsenäisyystaistelun sankarit, mukaanlukien kansallissankari kenraali Aung San, salamurhattin kun heidän piti astua virkoihinsa. Epävarma demokratia kuitenkin pystytettiin ja se kesti vuoteen 1962, jolloin armeijan komentaja kenraali Ne Win kaappasi vallan. Hän ja hänen burmalaiset sotilasjoukkonsa ovat hallinneet maata siitä lähtien murskaten brutaalisti karenien ja muiden etnisten ryhmien vastarinnan.

1970- ja -80-luvuilla demokratialiike voimistui. Vuonna 1988 sotilashallitus murhasi 10.000 väkivallatonta mielenosoittajaa ja pidätti tuhansia muita saaden aikaan pakolaisaallon. Pakolaisten määrä on nykyään noin 300.000. Luottaen kykyynsä voittaa kun oppositio oli tapettu, vankiloissa, lamautettu pelottelemalla tai maanpaossa, kenraalit järjestivät vaalit vuonna 1990. Heidän laskelmansa kuitenkin osoittautuivat vääriksi. Kansallinen demokratialiitto, johdossaan surmatun sankarin Aung Sanin tytär Aung San Suu Kyi, jolle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1991, sai yli 80% parlamentin paikoista. Demokratialiiton johtajat pidätettiin ja heitä terrorisoitiin, ekä heidän koskaan sallittu ottaa vaaleissa voittamaansa valtaa. Jotkut parlamenttiin valituista pakenivat ja muodostivat nykyisen pakolaishallituksen.

Puuttuvat ihmisoikeudet

Kaksi toisiinsa liittyvää ongelmaa saastuttavat maata tänään. Ensinnäkin etninen vihanpito, joka luotiin kolonialismin aikana ja joka Burman itsenäistyttyä on synnyttänyt itsepuolustusarmeijoiksi maan etnisillä rajalinjoilla muuttuneita sissiliikkeitä. Toisekseen juntan – joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Valtion lain ja järjesteyksen palauttamisen neuvosto (SLORC) ja nykyään nimellä Valtion rauhan ja kehityksen neuvosto (SPDC) – poliittinen repressio, joka koskettaa jokaista 46 miljoonaa burmalaista.

Ihmisoikeusrikkomukset on dokumentoitu laajasti. Pienet kansalaisjärjestöt kuten Earthrights International, suuret kansalaisjärjestöt kuten Human Rights Watch ja Amnesty International, hallitusten elimet kuten USA:n ulkoministeriö ja kansainväliset järjestöt kuten YK:n Kansainvälinen työjärjestö (ILO) ovat kaikki julkaisseet laajaan tutkimusaineistoon perustuvia raportteja Burman oloista. Sotilashallinnon alla ovat arkipäivää pakkotyö sotilas- hallituksen palveluksessa, lapsityö, poliittiset murhat ja tuomitsematta teloittaminen sekä katoamiset, naisten raiskaukset ja kaupittelu, mielivaltaiset pidätykset, vangitsemiset, karkoittaminen ja maanpakolaisuus, sanan-, lehdistön- ja kokoontumisvapauden kieltäminen, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kieltäminen sekä uskontoon, sukupuoleen, rotuun, kieleen, etniseen taustaan tai vammaisuuteen perustuva syrjintä ja jopa kidutus.

Ruohonjuuritason organisointia

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta: kansaa on terrorisoitu näillä väärinkäytöksillä yli 35 vuotta ja kansainvälinen ruohonjuuritason yhteisö on osallistunut erilaisiin kampanjoihin viimeisten 12 vuoden ajan. Uutta on sen sijaan jännityksen kasvu maan sisällä ja liike sen ulkopuolella. Tiedotuskampanjat, solidaarisuusaktiot, kuluttajaboikotit, sanktiot ja suunnitelmat investointien poisvetämisestä ovat lisänneet tietoisuutta ja heikentäneet sotilasjuntan asemaa. Sen jälkeen kun Aung San Suu Kyi vapautettiin seitsemän vuotta kestäneestä kotiarestista 1997, armeija on pysäyttänyt hänet joka kerta, kun hän on yrittänyt matkustaa tapaamaan muita Kansallisen demokratialiiton jäseniä. Pelkästään viime kesänä sotilaat pysäyttivät hänet kahdesti ja pitivät häntä ja muutamia tovereitaan pakettiautossa 10 päivää elo-syyskunn vaihteessa. 22. syyskuuta sotilashallitus sulki Suu Kyin ja muita puolueen jäseniä heidän koteihinsa, katkaisi heidän puhelinlinjansa ja esti useimpien vierailijoiden pääsyn heidän luokseen. 13. lokakuuta hallitus julisti demokratialiiton laittomaksi puolueeksi ja toimitti häätöilmoituksen puolueen keskustoimistoon.

Burman solidaarisuusaktivistit uskovat, että nyt on kriittinen aika laajemmalle kansainväliselle aktivismille. Lisääntyvät sortotoimet demokratialiittoa ovat saaneet muiden maiden hallitukset taas puhumaan sotilashallitusta vastaan. Tällä kertaa ruohonjuuritason yhteisö ei kuitenkaan usko, että sanat ovat tarpeeksi. He haluavat maailman myös toimivan.

Etelä-Afrikan apartheidin vastaisen liikkeen hengessä Burman puolesta toimivat aktivistit ovat aloittamassa ”YK-edustus”-kampanjan. Vuonna 1974 YK:n yleiskokous kieltäytyi tunnustamasta Etelä-Afrikan apartheid-hallituksen edustajien valtakirjoja. Yleiskokous eväsi heiltä oikeuden osallistua järjestön toimintaan ilmoittaen, että maan hallitus on rikos ihmisyyttä vastaan eikä edustanut kansaansa.

Samalla tavoin kansa kielsi vuoden 1990 vaaleissa myös sen brutaalin hallituksen, joka istuu ”Myanmarin” paikalla YK:ssa. Hallitus hallitsee väkivallalla ja väittää häpeämättömästi, että sen oikeus hallita maata on seurausta sen vallan kansainvälisestä tunnustamisesta. Burmalaiset pakolaiset ja kansainväliset aktivistit toivovat voivansa hajottaa tämän myytin tulevaisuudessa pyytämällä kansainvälistä yhteisöä hylkäämään Valtion rauhan ja kehityksen neuvoston ja tunnustamaan sen sellaiseksi mitä se on: rikos ihmisyyttä vastaan.

 (Nonviolent Activist November–December 2000)