Vietnamin sota ja vastarinta

USA näytteli vain pientä osaa Vietnamin sodanrepimässä historiassa. Kiinan tuhatvuotisen miehityksen jälkeen Vietnamista tuli Ranskan siirtomaa – ei ilman vastarintaa – 1800-luvun puolivälissä.1920-luvulla Viet Minh-niminen kapi-nallisarmeija taisteli Ranskan siirtomaavaltaa ja myöhemmin japanilaisia vastaan Ho Chi Minhin johdolla. Toisen maailmansodan jälkeen Ranska yritti palauttaa valtansa, mutta vietnamilaiset taistelivat raivokkaasti itsenäisyytensä puolesta. Auttaakseen liittolaista ja estääkseen uuden kommunistisen hallituksen valtaanpääsyn Aasiassa. USA toimitti Ranskalle huomattavaa apua, mutta sota jatkui kunnes Viet Minh sai ratkaisevan voiton ranskalaisista Dien Bien Phussa 1954.

Geneven neuvotteluissa kylmän sodan supervalloilla oli oma lehmänsä ojassa. USA hylkäsi ajatuksen uudesta valtiosta, jota johtaa kommunistinen Ho Chi Minh, Neuvostoliitto taas ei voisi sallia kommunistien syrjäyttämistä. Jättiläisten väliin puserrettu uusi itsenäinen valtio jaettiin väliaikaisesti 17. leveyspiirin kohdalta niin, että pohjoiseen tuli Ho Chi Minhin johtama Vietnamin demokraattisen tasavallan hallitus ja etelään USAn asettama korruptoitunut presidentti Ngo Dinh Diemin hallitus. Pentagon ei hyväksynyt pohjoisen yrityksiä yhdistää maa Kansallisen vapautusrintaman (NLF) johdolla, ja se käytti NLF:sta nimitystä ”Viet Cong” (vietnamilaiset kommunistit). Noin vuonna 1960 Kennedyn hallitus alkoi lähettää Etelä-Vietnamiin ”sotilaallisia neuvonantajia”, joita vuoteen –63 mennessä oli 16.000. Tässä vaiheessa ”Vietnamin sota” alkoi amerikkalaisten kannalta.

Sodanvastainen oppositio syntyi pian pasifistien ja radikaalien piirissä, mutta se laajeni sen jälkeen, kun kongressi sotaa julistamatta antoi presidentti Lyndon Johnsonille laajat sodankäyntivaltuudet vuonna 1964 Tonkininlahden päätöslauselmassa. Kun Johnson lähetti ensimmäiset taistelujoukot seuraavana vuonna, oppositio kasvoi liikkeeksi. Toiminta vaihteli väkivaltaisesta vastarinnasta väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen (mukaanlukien julkinen palvelukseenastumismääräysten polttaminen), koordinoituihin mielenosoituksiin kaikkialla maassa, puolen miljoonan ihmisen mielenosoituksiin Washingtonissa ja kampanjoihin sotateollisuutta vastaan (mm. Dow Chemicalsia, joka tuotti Vietnamissa käytettyä napalmia, boikotoitiin vuosia). Kampanjan organi-saattoreina toimi WRL.n, Sovinnonliiton ja Naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton kaltaisia vanhoja ryhmiä sekä uudempia, kuten Komitean järjel-lisen ydinasepolitiikan puolesta, Naisten lakko rauhan puolesta ja Opiskelijat demokraattisen yhteiskunnan puolesta. Järjestäjien kirjo vaihteli myös niistä, jotka vaativat lähinnä USAn vetäytymistä Vietnamista niihin, jotka halusivat radikaalia muutosta amerikkalaiseen yhteiskuntaan (jotkut myös tukivat Vietnamin Kansallista vapautusrintamaa).

Vietnamin sotaa vastaan protestoi suurempi osa kansakuntaa kuin mitään muuta USAn käymää sotaa. Tämä ajoi Johnsonin pois Valkoisesta talosta ja johti siihen, että presidenttiehdokkaat Eugene McCarthy ja Robert Kennedy ottivat sodanvastaisen kannan vuoden 1968 vaaleissa. Silti merkittävä osa väestöstä tuki edelleen sotaa ja piti oppositiota kommunistien johtamana ja antiamerikkalaisena. Monien autojen pusku-rissa oli ”America, Love It or Leave It”-tarra vaatien: ”Out Now!”

Vuonna 1973 Nixonin hallitus (joka oli aikaisemmin laajentanut sotaa hyökkäämällä Kambodzhaan) allekirjoitti rauhansopimuksen Pohjois-Vietnamin kanssa ja veti näennäisesti taistelujoukot pois. Kuitenkin ”sotilaalliset neuvonantajat” jäivät, kunnes Etelä-Vietnamin pääkaupunki Saigon jäi pohjoisviet-namilaisten joukkojen käsiin 30.4.1975 ja maa yhdistyi vihdoin. USA asetti sen jälkeen Vietnamin kauppasaartoon, mikä edelleen köyhdytti sodan repimää maata.

 

(NVA, March-April 2000)