Me emme marssi enää

25 vuotta Vietnamin sodan päättymisestä

Sota, jota kutsumme Vietnamin sodaksi (vietnamilaiset kutsuvat sitä ”Amerikan sodaksi”) päättyi vihdoin 25 vuotta sitten 30. huhtikuuta 1975. USAn historian pisin ja epäsuosituin sota kesti yli kymmenen vuotta (riippuen miten se lasketaan – USAn kongressi ei koskaan julistanut sotaa, joten ei ole mitään virallista alkamispäivää) ja jakoi maan syvästi kahtia. War Resisters´ League järjesti ensimmäiset sodanvastaiset mielenosoitukset ja oli myöhemmin radikaaleimman sodanvastaisen vastarinnan keskipisteessä neuvoen nuoria miehiä – sekä laillisesti että laittomasti – välttelemään sotaan joutumista ja järjestäen sekä suuria että pieniä mielenosoituksia.

Aseistakieltäytyminen läpäisi Amerikan kansallisen tietoisuuden Vietnamin sodan aikana, kun ”Hell No, We Won´t Go” kaikui kaduilla ja kampuksilla rannikolta rannikolle. 25 vuotta sodan päättymisen jälkeen meidän on mietittävä, mitä voimme oppia sodanvastaiselta liikkeeltä ja niiltä, jotka tekivät koko loppuelämään vaikuttavan päätöksen kieltäytyä.

27 miljoonasta kutsuntaikään sodan aikana tulleestä miehestä lähes yhdeksän miljoonaa pestautui. Lopuista 18 miljoonasta vain 2,2 miljoonaa kutsuttiin. Arviolta 700.000 kieltäytyi kutsunnoista tai lähti sotilaskarkuriksi jouduttuaan palvelukseen. Hallituksen lukujen mukaan – jotka ovat yleisesti ottaen varovaisia – yli puoli miljoonaa miestä ja naista luokiteltiin sotilaskarkureiksi. Toiset taas eivät koskaan rekisteröityneet kutsuntoja varten: arviot rekisteröitymättömien määrästä vaihtelevat 250.000:sta kahteen miljoonaan, noin puolet heistä oli afro-amerikkalaisia.

Siviilipuolella oikeusministeriön lukujen mukaan 576.000 miestä rikkoi kutsun-talakeja. Syyttäjille toimitetuista 206.775 tapauksesta 25.000 sai syytteen, yli 9.000 tuomittiin ja 3.250 vangittiin vas-tarintansa takia. Noin 172.000 ihmistä sai virallisesti aseistakieltäytyjän statuksen. Vaikka jokainen sota maamme historiassa on kohdannut moraalista vastarintaa, tässä oli epäilemättä kysymys aivan eri asiasta.

 

Tätä sotaa vastaan, ei kaikkia sotia

”Ajatus aseistakieltäytymisestä keinona vaikuttaa johonkin sotaan tai lopettaa se kokonaan on varsin uusi amerikkalaisessa elämässä”, huomauttaa rauhanliikkeen historiaa tutkinut Lawrence Wittner. Hänen mukaansa ensimmäisen maailmansodan aikaisessa vastarinnassa oli kysymys ensisijaisesti ”henkilökohtaisesta todistamisesta”, joka identifioituu ajatukseen ”sodat loppuisivat, jos miehet kieltäytyisivät taistele-masta”, joka kehittyi pian sodan jälkeen. Wittner uskoo, että toisesta maailmansodasta kieltäytyneet eivät tehneet sitä ”häiritäkseen” sodankäyntiä ja että ”Vietnamin sodan aikainen aseistakiel-täytyminen oli käännekohta, sillä se oli laajaa ja sen tarkoitus oli usein lopettaa kutsunnat ja ’pysäyttää sodantekijät’”.

Korean sodan aikaiset kutsuntasäädök-set olivat yhä voimassa, kun USA:n osallisuus Vietnamin tapahtumissa syveni. Vuonna 1963 presidentti Kennedy lisäsi ”neuvonantaja” -joukkojen määrää 15.000:een. Ensimmäiset suuret sodanvastaiset mielenosoitukset alkoivat seuraavana vuonna. Keväällä 1965 presidentti Johnson kiihdytti maa- ja ilmasotaa. Ensimmäisen kansainvälisen sodanvastaisen mielenosoituspäivän aikana 15.10.1965 Catholic Worker-liikkeen aktivisti David Miller poltti palveluk-seenastumismääräyksensä rikkoen useita kuukausia aikaisemmin voimaan tullutta lakia. Hänen tehonsa sai valtavaa julkista huomiota. Vuoden 1965 loppuun mennessä kutsuntoihin kuukausittain määrättävien lukumäärä oli kasvanut kolmen vuoden takaisesta 6.000:sta 40.200:an.

Vaikka sodanvastainen aktivismi oli jo alkanut muotoutua New Yorkissa ja muissa metropoleissa, se ei ollut levinnyt koko maan laajuiseksi. Michiganin valtionyliopiston opiskelija Dik Cool joutui matkustamaan kauaksi saadakseen tietää sodasta. ”Vuonna 1964 liftasin opiskelukaverini kanssa Etelä-Kaliforniaan. Hänen vanhempansa olivat ihmisiä, joita tänään varmaan kutsuttaisiin sen ajan hipeiksi. Heidän kauttaan tutustuin ihmisiin, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten Rauhantekijöihin.” Myöhemmin samana vuonna Cool lähetti kutsuntakomitealle kirjeen, jossa ilmoitti vastustavansa sotaa. Samoin kuin muutkin sodanvastustajat, Cool näki, että ”yliopisto-opiskelijoille annetaan etuoikeus sodankäynnissä. Päätin, etten aio hyväksyä sitä.”

Joutuessaan oikeuteen kutsunnoista kieltäytymisestä Syracusessa 1965 Cool ei edelleenkään ollut yhteydessä järjestäytyneeseen sodanvastaiseen liikkeeseen. Yhteiskunnassa ei esiintynyt näkyvää tukea hänen mielipiteilleen ja pasifistinen asianajaja yritti suostutella häntä hakemaan aseistakieltäytyjän statusta. Cool koki syvää eristymisen tunnetta. ”Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin olin joutumassa. En ollut keskustellut kenenkään kanssa, millaista vankilassa olisi. Ei ollut ketään, kenen kanssa keskustella.” Henkilökohtainen vakaumus ajoi häntä kuitenkin eteenpäin: hän todellakin istui kaksi vuotta liittovaltion vankilassa.

Pohtiessaan tuota aika Cool toteaa: ”Vankila oli monessa suhteessa mahdollisuus tavata, olla vuorovaikutuksessa ja oppia ihmisiltä, jollaisten kanssa kaltaiseni keskiluokkainen valkoinen tyyppi ei olisi muuten tullut tekemisiin. Kiistattomasti se jatkoi radikalisoitumisproses-siani.”

Valkoisena ja keskiluokasta lähtöisin olevana Cool oli samanlainen kuin monet muut myöhemmät kieltäytyjät. Toisin kuin Cool, kalifornialainen David Harris oli voimakkaasti mukana sodanvastaisessa liikkeessä kutsuntoja vastusta-neiden aktivistien Resistance-verkoston eräänä avainhahmona. Hän luonnehtii, että tämän päivän näkökulmasta liike ei ollut kovin laaja-alainen. ”Kutsunnat eivät koskeneet naisia. Mukana oli pääasiassa yliopisto-opiskelijoita, pääasiassa keskiluokkaa, jonkun verran mustia ja joitakin poikkeuksia tähän luokkapohjaan. Kuitenkin sen ajan mittapuilla se oli varsin laaja-alainen.” (Harris, joka oli naimisissa merkittävän sodanvastaisen aktivistin, folklaulaja Joan Baezin kanssa, oli toki hyvin tietoinen, että naisilla tästä huolimatta oli merkittävä osa liikkeessä).

Harris oli vankilassa 20 kuukautta. Hän uskoo, että kutsuntojen vastainen liike näytteli merkittävää osaa laajemmassa sodanvastaisessa liikkeessä. ”Se antoi todellista elinvoimaa muulle liikkeelle. Kun oli ihmisiä, jotka olivat valmiita ottamaan viiden vuoden vankeustuomion riskin, muiden oli helpompi lähteä marssille tai jakamaan lentolehtisiä.” Historiallinen esimerkki tästä inspiraatiosta on Pentagonin salaisuuksia paljastanut Daniel Ellsberg, joka viittasi usein kutsun-tojenvastustaja Randy Kehlerin periaatteelliseen sodanvastustamiseen tärkeänä vaikutteenantajana päätökseensä vaarantaa oma uransa ja julkaista ”The Pentagon Papers”.

 

Sotilaiden vastarinta puhkeaa

Kutsuntojen vastainen kampanja kylvi siemenensä myös armeijan sisälle. Sodan alkuvaiheessa tri Howard Levyn ja Ft. Hoodin kolmen kieltäytyjän kaltaiset harvat esimerkit sotilaiden vastarinnasta saivat paljon huomiota. Sodan jatkuessa ja rauhanliikkeen kasvaessa yhteistyöstä kieltäytyminen armeijan sisällä kasvoi voimakkaasti. Sotilaiden kahvi-loita nousi kaikkialla maassa sotilastukikohtien ulkopuolille tarjoten rauhan-aktivisteille mahdollisuuden dialogiin armeijassa olevien kanssa. Resistance-verkosto lahjoitti ensimmäisen kahvilan keittiövarusteet.

Sadat tuhannet armeijassa olevat ryhtyivät sotilaskarkureiksi, kieltäytyivät tot-telemasta käskyjä tai asettuivat muuten poikkiteloin sotakoneiston kanssa. Lisäksi noin 17.000 haki aseistakieltäy-tyjän statusta ja vapautusta tätä kautta. San Franciscosta kotoisin oleva Keith Mather värvättiin syyskuussa 1967 ja vaikka tiesi, ”ettei halunnut osallistua sotaan millään tavalla”, hän meni virran mukana. Lähtiessään kotilomalle jouluna kesken jalkaväkikoulutuksen hän tunsi, kuinka ”taakka painoi harteillani koko ajan. Sitten päätin, etten lähde Vietnamiin ja taakka oli poissa.”

Hän palasi tukikohdasta pian San Franciscoon ja tuli mukaan War Resisters Leaguen toimintaan yhdessä muiden Vietnamista kieltäytyvien sotilaiden kanssa. Hän ja yhdeksän muuta kiel-täytyvää sotilasta, jotka edustivat kaikkia neljää aselajia, etsivät turvapaikkaa kirkosta kahlehtien itsensä eri uskontokuntien pappeihin. Nämä paljon julkisuutta saaneet teot päättyivät heidän pidätykseensä ja vangitsemiseen soti-lasvankiloihin.

Kun Mather kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä San Franciscon sotilasvankilassa, hänet laitettiin eristysselliin. 11. lokakuuta 1968 sotilaspoliisi ampui erään toisen vangin, Richard Burnsin, kun tämä oli kävelemässä pois määrätystä työpisteestä. Toiset vangit mellakoivat protestiksi ja kolme päivää myöhemmin Mather ja 26 muuta vankia, jotka halusivat järjestää kohdentuneemman mielenosoituksen, järjestivät istumalakon. 27 mielenosoittajaa syytettiin kapinasta ja heitä uhkasi maksimissaan 25 vuoden vankeustuomio.

Mather oli jo tuomittu neljäksi vuodeksi aikaisemmasta vastarinnastaan ja koska häntä pidettiin yhtenä johtajista, hän oli peloissaan turvallisuutensa puolesta. Hän ja toinen syytetty Walter Polowski pakenivat ja menivät Kanadaan. Hän eli siellä 12 vuotta ja palasi omaa henki-löllisyyttään käyttäen vuonna 1980. Neljä vuotta myöhemmin hän unohti ajokorttinsa huoltoasemalle. Kun se palautettiin paikalliselle poliisille, nämä huomasivat, että häntä vastaan oli voimassaoleva pidätysmääräys ja pidättivät hänet. Neljä ja puoli kuukautta hän joutui kärsimään vaikeita oloja eri sotilasvanki-loissa, mutta rauhanliikkeen huomattava tuki ja myötätuntoiset tiedotusvälineet myötävaikuttivat hänen pikaiseen vapautumiseensa.

 

Palvelukseenastumismääräysten polttaminen

Armeijan sisällä tapahtuvan vastarinnan yhdistäminen oli tärkeä osa liikkeen strategiaa, joka oli, Harrisin sanoin, ”tehdä mahdottomaksi koota armeija käymään sotaa”. Toinen tärkeä haaste oli muuttaa kutsuntojen vastustus yksittäisistä teoista suuren mittakaavan liikkeeksi. 15. huhtikuuta 1967, aamulla ennen suurta rauhanmielenosoitusta New Yorkin keskuspuistossa, 175 miestä poltti palvelukseenastumismääräyksensä. Seuraavana syksynä Resistance järjesti joukkomittaisia palvelukseenastumis-määräysten palautustapahtumia. Ensimmäinen ja suurin oli 2.10.-67, jolloin 1.500 palautti määräyksensä.

Vaikka toiminta ei johtanutkaan USAn armeijan täydelliseen romahdukseen, ”teimme varmasti armeijan kokoamisen hallitukselle vaikeammaksi”, Harris toteaa. Tätä näkemystä vahvistaa eversti Robert Heinlin kirjoitus armeijan lehdessä heinäkuussa 1971: ”USAn asevoimien moraali, kuri ja taistelukyky on, muutamaa silmiinpistävää poikkeusta lukuunottamatta, alempi ja heikompi kuin koskaan tällä vuosisadalla, ja luultavasti koko USAn historiassa.” Oaklandin vär-väyskeskus puolestaa ilmoitti, että lokakuusta 1969 maaliskuuhun 1970 yli puolet niistä, jotka määrättiin kutsuntoi-hin,.ei ilmaantunut paikalle. Niistä jotka tulivat, 11% kieltäytyi astumasta palvelukseen.

Suuri määrä sekä kutsunnoista että palveluksen aikana kieltäytyneistä päätti lähteä maasta. Useimmat suuntasivat Kanadaan, jotkut Ruotsiin ja muualle Eurooppaan. Sotilaskarkureiden määräksi on arvioitu 80.000-yli 200.000. Kolmasosalla maasta lähteneistä olisi ollut perusteet saada lykkäystä tai vapautus, mutta he kieltäytyivät hakemasta niitä. Tämä on ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa, jonka mukaan maanpakolaiset olisivat olleet pelkureita. Maan jättäminen oli monille pakolaisille myös voimakas tapa toteuttaa omassa elämässä hallitsevien amerikkalaisten arvojen hylkääminen.

Asevelvollisia määrättiin palvelukseen viimeisen kerran 1.7.1973. Kutsunnat lopetettiin 29.3.1975 ja sota päättyi kuukautta myöhemmin. Presidentti Fordin ehdollinen armahdustarjous syyskuussa 1975 ja presidentti Carterin toteuttama kutsunnoista kieltäytyjien armahdus alkuvuonna 1977 jättivät ulkopuolelleen kymmeniä tuhansia armeijassa kieltäy-tyneitä.

 

Kadunko mitään?

Vietnamin sotaa käydään yhä massakulttuurissa. Tämän vuoden presidenttiehdokkaat ovat melkein kaikki miehiä, jotka kohtasivat mahdollisuuden joutua sotimaan Vietnamissa. John McCainia lukuunottamatta he antoivat epämääräisiä vastauksia mielipiteistään sodasta ja tekemistään valinnoista. Historialliset revisionistit piirtävät mielikuvaa, jonka mukaan monet sotaa vastustaneet ja/tai siitä kieltäytyneet ovat katuneet tekoaan syvästi myöhemmin. Kuitenkaan yksikään sodanvastustaja, johon otin yhteyttä tätä artikkelia varten, ei ilmaissut mitään katumusta (asiasta ei ole tilastollisia tutkimuksia).

”En tiedä yhtään kutsuntojenvastusta-jaa, joka olisi kääntänyt selkänsä asialle”, sanoo David Harris. Hän lisää: ”Luulen, että ne jotka välttelivät kutsuntoja, eivät todella ottaneet kantaa muuten kuin oman etunsa lähtökohdista. Jotkut heistä ovat katuneet myöhemmin.” Randy Kehler on samaa mieltä: ”En tiedä ketään enkä ole kuullut kenestäkään vankilaan menneestä, maan jättäneestä, aseistakieltäytyjäksi ryhtyneestä tai kutsunnoista kieltäytyneestä, joka olisi katunut sitä myöhemmin.” Dik Cool katuu vain sitä, ”ettemme saaneet sotaa loppumaan aikaisemmin. Puhuttaessa henkilökohtaisista päätöksistä, tein sen minkä katsoin parhaaksi sodan lopettamisen kannalta.” Keith Mather toivoo, ”ettei se olisi ollut niin vaikeaa lapsilleni ja muulle perheelleni.” Mutta ”kun ihmiset kertovat, että he eivät lähteneet sen takia mitä minä tein, kaikki mahdolliset katumisajatukset kaikkoavat. Olen ylpeä siitä mitä tein.”

Jotkut aikaisemmat sodanvastustajat kyseenalaistavat vuosikymmenten takaiset mielipiteensä, eivätkä kaikki ole pysyneet aktiivisesti liikkeen toiminnassa. Jotkut ovat, kuten Kehler, jonka aktivismi ydinaseriisunnan puolesta, sotaveron vastustamiseksi ja vaalikampanjoiden rahoituksen uudistamiseksi on jatkunut koko ajan sodan jälkeen ja Cool, jonka Syracusen kulttuurityöläiset-projekti tarjoaa tukea ja inspiraatiota yhteiskunnallisille liikkeille. Sekä Harris että Mather puhuvat ja kirjoittavat edelleen sodasta ja sen vastaisesta toiminnasta.

Ei voida asettaa kyseenalaiseksi sitä, että laajamittainen vastarinta Vietnamin sodan aikana oli kriittinen ajankohta kansakuntamme historiassa. Kuinka voimakkaana sen perintö elää, riippuu meistä, jotka jatkamme työtä rauhan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

(Non-Violent Activist, March-April 2000. NVA on USA:laisen War Resisters' League -järjestön julkaisema kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti).