"Ihan hyvä jatkaa"

Kaj Raninen luotaa Suomen antimilitaristisen liikkeen kehitystä ja näkymiä Aseistakieltäytyjäliiton aktivistiseminaarissa tammikuussa pitämänsä alustuksen perusteella.

Tullessani Aseistakieltäytyjäliiton toimintaan linnasta päästyäni syksyllä 1992 järjestössä oli selkeä katkos. Saman vuoden alussa voimaan astunut – ja edelleen voimassa oleva – siviilipalveluslaki vei päätökseen 1980-luvun aseista-kieltäytyjäkonfliktin ja loi uuden tilanteen, jossa siviilipalvelus jossakin määrin epäpolitisoitui ja selvästi ”normalisoitui”: seuraavien vuosien aikana siviilipalvelusmiesten määrä moninkertaistui ja sivari muuttui varteenotettavaksi vaihtoehdoksi yhä useammalle nuorelle asevelvolliselle.

Järjestön toimialaan kuuluvien asioiden lisäksi katkos oli myös järjestössä itsessään: lokakuussa 1992 toimiston ylläpitämisestä vastasi käytännössä yksin loppuunpalamisesta kärsinyt puolipäiväinen lakiasiainsihteeri, järjestössä aktiivisesti toimivia oli pienehkö kourallinen ja useimmat heistä varsin ”uusia”, minkäänlaista paikallisverkostoa ei ollut olemassa ja maksavien jäsenten määrä oli tuolloisista tilinpäätöksistä löytyvien lukujen perusteella laskenut jyrkästi parin edellisen vuoden aikana.

Uuden pohjan rakentaminen toiminnalle merkitsi ensimmäiseksi perustoimintojen – aseistakieltäytyjien neuvonnan, oikeusavun ja edunvalvonnan – uutta haltuunottamista. Pikku hiljaa ja uusien aktivistien myötä oli myös mahdollista rakentaa uutta toimintaa: 90-luvun puolenvälin paikkeilla AKL toimi aktiivisesti vaikkapa (edellistä) Tshetshenian sotaa, Ranskan ydinkokeita ja Leijona -94 kaupunkisotaharjoituksia vastaan. Maininnan ansaitsee myös 1994 aloitettu, pari vuotta sitten päättynyt Rauhanaseman keikkatraditio, joka teki järjestöä tutummaksi uudelle sukupolvella yhteiskunnallisesta toiminnasta kiinnostuneita ihmisiä. Laajempaa alueellista pohjaa toivat puolestaan Ouluun, Turkuun ja Jyväskylään perustetut AKL:n paikallisosastot.

Sivarien organisoimista joukkotoimintaan ei noina vuosina pidetty mahdollisena eikä välttämättä edes tarpeellisena: meneillään ei ollut mitään suurta projektia siviilipalvelusjärjestelmän muuttamiseksi eikä nähty realistisia mahdollisuuksia sellaisen aikaansaamiseksi. Sivarityö ”rajoittuikin” tuolloin pääasiassa sivarista tiedottamiseen, sivarien määrän kasvun mukanaan tuomien käytännöllisten ongelmien (mm. palveluspaikkapula) esiin nostamiseen, mielivallan kohteeksi tai muuten ongelmiin joutuneiden siviilipalvelusmiesten auttamiseen ja puolustushallinnon masinoimien siviilipalveluksen vastaisten mediahyökkäysten torjumiseen. Riittihän noissakin toki hommaa; elettiin vuosia, jolloin siviilipalvelusmiesten määrä kasvoi koko ajan.

90-luvun jälkipuoliskolla ruohonjuuritason antimilitaristinen aktivismi lähti selkeään kasvuun. Esimerkkejä tästä ei ole vaikea löytää: kaksi siviilipalvelusmiesten työnseisausta, totaalikieltäytyjien määrän voimakas lisääntyminen, Ruokaa ei aseita -kampanjan juurtuminen Suomeen useille paikkakunnille, suomalaisten rauhanaktivistien voimakas osallistuminen Britannian ydinaseohjelman vastaiseen aurantakojakampanjaan, yli puolensadan suomalaisen osallistuminen ydinaseiden vastaiseen kävelyyn Belgiassa ja Hollannissa viime vuoden keväällä, Muurinmurtajat-ryhmän kansalaistottelemattomuustempaukset…

Vaan mistä myönteinen kehitys johtuu? Aseistakieltäytymisen osalta vastaus lienee melko selkeä: sivareiden palvelusajan ”suhteellinen pidentymisen”, asumiskustannusten korvaamisen kaltaisten käytännöllisten ongelmien kärjistymisen ja uudessa siviilipalveluskeskuksessa ilmenneiden epäkohtien myötä sekä tarve sivareiden joukkotoimintaan etujensa puolustamiseksi että heidän valmiutensa siihen ovat kasvaneet. Siviilipalveluksen epäkohdat ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös totaalikieltäytymisen lisääntymiseen, vaikkeivät yksin selitä sitä: myös koko asevelvollisuutta vastustava totaa-likieltäytyminen on yleistynyt.

Sen sijaan vaikeampi on varmasti sanoa, miksi myös muu antimilitaristinen toiminta on samaan aikaan kasvanut. Lienee kuitenkin varsin selvää, että se on yhteydessä yleiseen aktivismin nousuun 90-luvun lopulla: useimmat antimilitaristisesta toiminnasta kiinnostuneet osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan myös muissa kysymysten parissa. Varmasti myönteisesti on vaikuttanut myös se, että AKL:on on syntynyt muutaman viime vuoden aikana uusi, aloitteellinen ja kyvykäs aktivistijoukko. Mitäänkään pyrkimättä nostamaan omaa häntää voidaan todeta, että AKL on ollut – enemmän tai vähemmän – mukana kaikessa edellä luetellussa uudessa antimilitaristisessa aktivismissa.

Elämme siis kasvavan antimilitaristisen aktiivisuuden aikaa, johon AKL on osaltaan vaikuttanut ja joka on myös vaikuttanut myönteisesti AKL:on. Tästä on ihan hyvä jatkaa, ja jatkohan riippuu vain meistä.