Vuoden 1990 sivarilakko

Vuonna 1987 astui voimaan viisivuotinen laki, jonka mukaan siviilipalvelusaika piteni 360:sta 480:een päivään. Totaalikieltäytyjien rangaistukset pitenivät samassa suhteessa. Samalla siviilipalveus yritettiin kytkeä ns. kokonaismaanpuolustukseen. Lain mukaan siviilipalvelusta suoritettaisiin lähinnä pelastus- ja ensiapualalla. Vakaumuksentutkinnasta luovuttiin, eli siviilipalvelukseen pääsi pelkällä ilmoitusmenettelyllä. Vaikka vakaumuksentutkinnasta luopuminen oli selvä edistys, oli laki kokonaisuutena melkoinen takaisku siviilipalvelusmiehille.

Aseistakieltäytyjät protestoivat lakia vastaan monella tavalla. Aseistakieltäytyjäliitto piti yhteyttä ministereihin ja kansanedustajiin ja yritti ajaa lainmuutosta. Totaalikieltäytyjien (Jehovan todistajiin kuulumattomat) lukumäärä kasvoi. Amnesty International ryhtyi adoptoimaan suomalaisia totaalikieltäytyjiä mielipidevankeina, koska piti 16 kuukauden palvelusaikaa rangaistuksenomaisena.

Lisäksi siviilipalvelusmiehet järjestivät vuosina 1987-89 symbolisia yhden päivän lakkoja. Vaikka työministeriö olisi ollut valmis ryhtymään toimenpiteisiin lain muuttamiseksi jo vuonna 1988, ei asia edennyt koska puolustusministeriö vastusti muutosta.

Syksyllä 1989 eräät palveluksessa olevat siviilipalvelusmiehet ehdottivat kevääksi 1990 lakkoa ilman takarajaa. Koska siviilipalvelusmiehillä ei ole lakko-oikeutta, lakko tulkittaisiin luvattomaksi poissaoloksi. Siviilipalvelusmääräysten mukaan yli viikonkestäneen luvattoman poissaolon olisi pitänyt johtaa siviilipalvelusmiehen syytteeseen siviilipalveluksen välttämisestä, mistä olisi tuomittu ehdoton vankeustuomio. Ideana oli, että mikäli toimenpiteisiin lain muuttamiseksi ei ryhdyttäisi, kaikki lakossa olevat tuomittaisiin totaalikieltäytyjinä vankilaan ajaksi, joka vastasi heidän jäljellä olevaa palvelusaikansa. Tarkoituksena oli kerätä niin monta lakkoilijaa, että viranomaiset joutuisivat harkitsemaan lain muuttamista.

Lakkovaroitus annettiin maaliskuussa työministeriölle. Lakkokomitean vaatimukset olivat:

  • siviilipalvelusajan lyhentäminen samaksi kuin varusmiesten palvelusaika
  • siviilipalveluslain valmistelun siirtäminen puolustusministeriöltä työministeriölle
  • totaalikieltäytyjien vankeusrangaistusten alentaminen
  • siviilipalveluspaikkojen valikoiman laajentaminen
  • siviilipalveluksesta tiedottaminen kutsuntavelvollisille

Systeemille kyytiäSysteemille kyytiä

Lakon alkamispäiväksi päätettiin 23. huhtikuuta, ja lakkoa jatkettaisiin kunnes tyydyttävä ratkaisu olisi saatu. Lakkoon osallistuvien määrä oli onnistumisen kannalta ratkaisevaa. Mikäli lakkolaisia olisi ollut vain muutama kymmenen, ei valtiolla olisi ollut minkäänlaisia ongelmia tuomita kaikki vankilaan. Ennakkoon kerättyjen ilmoitusten perusteella lakkoon osallistuisi kuitenkin huomattavasti enemmän.

Ennen lakkoa käytiin neuvotteluja työministeriön edustajien kanssa. Lisäksi lakosta tiedotettiin yleisesti ja erityisesti palveluspaikoille. Kolme päivää ennen lakon alkamista hallitusryhmät sopivat siviilipalveluslain valmisteluvastuun siirtämisestä työministeriölle ja asettivat tavoitteeksi 12-14 kuukauden palvelusajan. Vaikka ministerit korostivat, ettei tällä ollut mitään tekemistä lakkovaroituksen kanssa, oli ajoitus tuskin sattuma.

Myönnytys ei tyydyttänyt lakkokomiteaa. Kun lakko alkoi 23. huhtikuuta, osallistui siihen yli puolet 800:sta palveluksessa olevasta. Samanaikaisesti neljä vankilassa olevaa totaalikieltäytyjää, Ari Arffman, Jari Kallioluoma, Timo Kinnunen ja Robert Ryömä aloittivat nälkälakon.

Kun siviilipalvelusmiesten lakko oli jatkunut yli viikon, oli ainoastaan muutama palveluspaikka tehnyt siviilipalvelussäädösten edellyttämän virka-apupyynnön. Lähes kaikki palveluspaikat olivat siis päättäneet, etteivät ne ainakaan heti ryhdy ajamaan vankeusrangaistusta sivareilleen. Eräät palveluspaikat jopa antoivat lakossa oleville kuntoisuuslomaa, etteivät ne joutuisi millään tavalla rankaisemaan sivareitaan. Pehmeällä linjalla ei haluttu vähätellä tai sabotoida lakkoa. Mikäli siviilipalvelusmies asetetaan syytteeseen pitää hänet myös kotiuttaa, eikä palveluspaikka enää saa samaa miestä takaisin jatkamaan palvelusta. Palveluspaikat olivat ilmeisesti sen verran tyytyväisiä palvelusmiehiinsä, etteivät ne halunneet päästää heitä menemään. Ilmeisesti laskettiin, että lakko kestää lyhyen ajan ja sen jälkeen sivarit palaavat normaalisti päiväjärjestykseen. Lisäksi on selvää, että osa siviilipalvelusmiesten esimiehistä piti ylipitkää palvelusaikaa epäoikeudenmukaisena.

Toisella ja kolmannella lakkoviikolla osallistujien määrä laski. Yhtenä syynä oli, että moni oli kuvitellut, ettei lakko mitenkään voisi kestää pitempään. Osallistujien määrä pysyi kuitenkin koko lakon aikana yli satana.

Neljännellä lakkoviikolla parikymmentä siviilipalvelusmiestä ilmoittautui itse poliisille. Palveluspaikoilleen viedyt ilmoittivat kirjallisesti jatkavansa lakkoa kunnes hyväksyttävä ratkaisu on saatu aikaan. Heidän lisäkseen ainoastaan muutama lakkolainen sai lopulta syytteen siviilipalveluksen välttämisestä. Loput saivat lähinnä (lieviä) kurinpitorangaistuksia ja palveluksen pidennystä lakkopäivien osalta.

17. toukokuuta työministeri Matti Puhakka antoi julkisuuteen tiedotteen, jonka mukaan "työministeriö on osaltaan käynnistänyt siviilipalvelusta koskevan lainsäädännön valmistelun, jonka yhteydessä harkitaan mahdollisuutta siviilipalvelusmiesten palvelusajan saattamiseksi vuoden 1986 tasolle [= 360 päivää]." Tiedotteessa luvattiin lisäksi lyhentää totaalikiletäytyjien vankeusrangaistuksia sekä hyväksyä siviilipalveluksen suorittaminen yksityisoikeudellisissa yhteisöissä. Lakkokomitea päätti keskeyttää lakon "toistaiseksi", koska katsottiin, että työministeriön suunnitelmat olivat tarpeeksi lähellä vaatimuksia. Samalla totaalikieltäytyjä Timo Kinnunen lopetti nälkälakonsa. Arffman, Kallioluoma ja Ryömä jatkoivat kuitenkin vaatien vapauttamistaan vankilasta. Heidän osaltaan tilanne näytti huonolta, kun nälkälakko oli jatkunut yli kuukauden ja vapauttamista pidettiin epätodennäköisenä. Presidentti Mauno Koivisto päätti kuitenkin (ilmeisen vastahakoisesti) armahtaa Arfmanin, Kallioluoman ja Ryömän 31.5. 39 nälkälakkopäivän jälkeen. Timo Kinnusta ei armahdettu.

Jo keväällä 1991 lyhennettiin totaalikieltäytyjien vankeustuomioita. Muilta osin puolustushallinto jarrutti muutoksia. Lainvalmisteluaikana työministeriö ja puolustusministeriö kiistelivät mm. siviilipalvelusajasta ja palveluspaikkavalikoimasta. Tulos oli 395 päivän siviilipalvelusaika ja rajoitettu palveluspaikkavalikoiman lisääntyminen. Siviilipalvelus sallittiin tietyissä yksityisoikeudellisissa yhteisöissä, mutta palveluksen suorittaminen ulkomailla kiellettiin. Vuonna 1992 voimaan astuneen lain mukaan siviilipalvelus irrotettiin kuitenkin lähes täydellisesti puolustushallinnosta. Järjestelmä onkin siitä lähtien toiminut sekä siviilipalvelusmiesten että palveluspaikkojen kannalta huomattavasti paremmin. Palvelusajan lyhentäminen on näkynyt sekä lisääntyneenä palvelusmotivaationa että totaalikieltäytyjien määrän laskuna.

Siviilipalvelusmiesten edunvalvonnan kannalta olennainen parannus oli, että työministeriön alaisuudessa toimivaan siviilipalvelusasiain neuvottelukuntaan otettiin myös Aseistakieltäytyjäliiton edustaja.

Arviointi

Oliko lakko välttämätön? Ainakaan työministeriö ei ole missään vaiheessa tunnustanut, että lakko olisi vaikuttanut siviilipalveluslain valmisteluun. Olennaista ei ole kuitenkaan tarkastella työministeriön suhtautumista. Mikäli työministeriö olisi yksin voinut päättää asiasta, ei näin suurta ongelmaa olisi syntynyt. Siviilipalvelusmiesten ja totaalikieltäytyjien toiminnalla vaikutettiin ensisijaisesti puolustushallinnon rooliin. Ilmeisesti päättäjille tuli selväksi, ettei sotilaitten kannata antaa päättää liikaa aseistakieltäytyjien kohtelusta. Tuloksena oli vain lakkoilevia sivareita, nälkälakossa olevia totaalikieltäytyjiä ja lisäksi hallinnollisestikin huonosti toimiva siviilipalvelusjärjestelmä. Kysymyksen voi myös asettaa toisin päin. Olisiko laki muuttunut, elleivät aseistakieltäytyjät olisi protestoineet? Tuskin.

Vaikka kaikkia tavoitteita ei saavutettukaan, voidaan lakkoa silti pitää onnistuneena. Siihen osallistui huomattavasti enemmän siviilipalvelusmiehiä kuin oli odotettu. Suuri osa osallistujista ei varmaan koskaan uskonut, että lakko voisi johtaa vankeusrangaistukseen. Osa sivareista oli ilmeisesti jo alusta asti päättänyt, että palaa töihin viikon lakon jälkeen. Riittävän moni oli kuitenkin valmis jatkamaan, vaikka seurauksena olisi voinut olla vankeustuomio. Parikymmentä jppa ilmoittautui itse poliisille. Onnistumisena voidaan myös pitää sitä, että palveluspaikat eivät tehneet lain edellyttämiä rikosilmoituksia. Onhan kansalaistottelemattomuuden yksi tavoite saada muitakin osapuolia olemaan noudattamatta lakia. Myös työministeriö kallistui lievälle kannalle, kun se ei ryhtynyt valvomaan palveluspaikkoja tässä suhteessa.

Suurin taktinen takaisku oli, että hallitusryhmät sopivat ennen lakon alkamista palvelusajasta. Ei varmaan ole sattuma, että lopullinen palvelusaika on sovituissa raameissa, vaikka hallitus ehti välissä vaihtua. Toisaalta olisi ollut vaikeaa estää sopimuksen teko, koska hallituksen aikeista ei tiedetty.

Lakon organisoinnin suurin ongelma oli paikallisorganisaatio. Lakko oli loppuvaiheissa varsin Helsinki-keskeinen, kun useimmilla muilla paikkakunnilla lakkointo hiipui. Organisoinnissa ei tarpeeksi huomioitu lakon venymistä.

Tiedottamisessa oli puutteita totaalikieltäytyjien nälkälakon suhteen. Nälkälakot joutuivat tiedotusvälineitten osalta lähes uutissulkuun, ja tilanne muuttui vasta, kun nälkälakkolaisten terveystila alkoi huonontua. Ilmeisesti myöskään päättäjät eivät tajunneet nälkälakkojen roolia, vaan kuvittelivat kaikkien niiden päättyvän, kun sivarit palaavat töihin. Nälkälakkojen osalta olisi paremmin pitänyt tiedottaa, että vaatimuksena oli vapauttaminen vankilasta. Aseistakieltäytyjäliitolla ja siviilipalvelusmiesten lakkokomitealla ei ilmeisesti aivan riittänyt voimavaroja.

Jälkikäteen jotkut ovat myös kritisoineet vaatimusten maltillisuutta. Eikö lakkotilanne olisi ollut otollinen esimerkiksi laajalle asevelvollisuuden vastaiselle kampanjalle? Näin suurta osallistumista ei olisi kuitenkaan laajemmille vaatimuksille saatu. Lakon onnistunut päätös johtui siis myös siitä, että sen vaatimukset koettiin kohtuullisiksi. Työministeriön tai hallituksen ei tarvinnut "nöyrtyä" pienen sivarivähemmistön edessä, vaan toteutettiin ainoastaan kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja -suositusten mukainen järjestelmä.

Kampanjan tulokset siis eivät olleet yhteiskunnan tai edes rauhanliikkeen kannalta mullistavia. Siviilipalvelusmiesten lukumäärä on kolminkertaistunut, mutta olisi varmaan kasvanut myös ilman lakimuutosta. (Lukumäärä kasvoi myös vuonna 1987 kun palvelusaika piteni kolmanneksella.) Aseistakieltäytyjäliikkeen sisällikin on (ei kuitenkaan kovin paljon Suomessa) kritisoitu ylipäätänsä antimilitaristesesta kannasta siviilipalveluksen parantamisen mielekkyyttä. Voidaan kuitenkin ajatella, että paremman siviilipalvelusjärjestelmän puitteissa aseistakieltäytyjäliike voi keskyttyä muihin asioihin kun siviilipalveluksen ongelmat ovat pienemmät ja edunvalvonta helpompaa.

(juttu on osa Hackmanin artikkelista, joka julkaistaan kansalaistottelemattomuutta ja siviilivastarintaa käsittelevässä kirjassa "Katkelmia alistumisesta ja vastarinnasta". AKL:n julkaisema kirja ilmestyy kesäkuussa.)